Scifi-klassikko

Viikonloppuna luin vihdoinkin Stanisław Lemin monipohdintaisen tieteisromaanin Isännän ääni (Głos pana, 1968, suomennettu vuonna 1985 ilmeisesti englanninkielisen käännöksen His Master's Voice pohjalta). Tarinasta puuttuu vauhti ja toiminta, mutta aiheensa, jonka kunnianhimoisena fiktiivisenä käsittelynä kirja on ensimmäinen laatuaan, se onnistuu tyhjentämään jotakuinkin täydellisesti; ja siinä sivussa se onnistuu tyhjentämään maailmasta muunkin olennaisen, minkä jälkeen jäävät yhä ainakin minäkertojan, arrogantin ja ärtyisän matemaatikon, hahmoon ladatut varsin hienovaraisen satiirin ja psykologisen realismin ulottuvuudet. Typertyneeksi lukuvaikutelmakseni jäi, että teos kykenee ohimennen ja puolihuolimattomasti sanomaan lähestulkoon mihin tahansa filosofiseen tai teologiseen sanavaihtoon lähestulkoon viimeisen sanan. Kirja kytkeytyi mainiosti sekä keskusteluun Huonon ekonomin etiikasta että menneen perjantain hippipiknikjutusteluun – kiitoksia kaikille paikallaolleille! – Junakohtauksen kanssa: ehdimme vaihtaa muutaman aatoksen spiritualiteetista ja erityisesti luterilaisen mystiikan julkisuudesta ja henkilökohtaisuudesta, eikä kai se mikään ihme ole, että Isännän äänen voi havaita sivuavan noita aiheita.

Voisin koettaa osoittaa relevantit kohdat, mutta tahdon hetken verran pitää kirjan kannet kiinni.

Seuraavaksi palaan psykologiseen realismiin.