Taantuneistosta
Sitkeä poliittinen suukopu kertoo harvoin yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta. Kaikkein passiivisimmallakin rahvaalla, joka tunnusta ainuttakaan positiivista aatetta, on voimakkaita mielipiteitä erinäisiä tahoja ja niiden kanssa veljeilyä vastaan. Sen keskuudessa hävetään sympatioita, kun taas ennakkoluuloja ja antipatioita pidetään todisteina riippumattomuudesta.
Ilmapiirissä, jota hallitsevat häpeä ja voimaton uhma, itsensä pitäminen jonain – miehenä, naisena – on ympärivuorokautista työtä.
7 kommenttia:
Tänä syksynä on ollut harvinaisen paljon puhetta Suomen historiasta, sodista, voittajista ja voitetuista, massamurhista ja muista kamaluuksista.
Viimeinen lauseesi panee minut kysymään asiaa jota olen miettinyt pitkin syksyä. Olisiko olemassa jonkinmoinen tilastollinen menetelmä mikä voisi näyttää ovatko sisällissodan voitetut, kapinalliset, kasvattaneet perheensä uhmaan ja häpeään?
Onko mahdollista, että meillä on neljännen, jopa viidennen sukupolven hävinneitä? Työttömiä, alkoholisteja, mielenterveyshäiriöisiä?
Historin varjot ovat tavattoman pitkiä joka tapauksessa.
Luulen havainneeni tuota uhmaa ja häpeää enemmän sillä puolella, joka on tottunut pitämään itseään voittajina.
Silloin kysymyksessä olisivat menneiden aatteiden joutuminen romukoppaan.
Että siis voitto joudutaan asettamaan kyseenalaiseksi. Kai sellaista on hävettäväkin.
Aatteethan ylipäätään tuntuvat löytyvän romukopasta (niin, että meidän on monessakin mielessä opiteltava kierrättämään romua ja erottelemaan siitä arvokkaat ainekset ilman ylimääräistä inhoa, häpeää ja kiukuttelua).
Todettakoon, että kun puhun häpeästä, puhun omastani. Se on negatiivisista tunteistani päällimmäinen ja vaikeimmin hallittavissa oleva. Sille on vaikea löytää kovin konkreettista syytä, mutta koska koska te lukijat olette eläytymiskykyisiä ja ilahduttavan hyväntahtoisia, olisi tämän bloggaajan kai vain kehdattava reflektoida varjopuoliaan avoimemmin.
Elä nyt, Timo! En minä käskenyt sinua rupeamaan syntejäs tunnustamaan!
Mutta kuka tahansa kokee häpeää, ainakin silloin kun on tehnyt väärin ja tietää tehneensä. Tai siitä että joku ottaa ja hyökkää kimppuun ilman mitään aihetta (käänteis-häpeä).
Kuulin joku aika sitten yhden ihmisen kertomuksen lapsuudestaan. Hän oli kiusannut vammaista pikkusisarusta. Pikkuinen vastasi, että olen hyvin pahoillani puolestasi että sinun täytyy käyttäytyä noin huonosti.
Minusta siinä pikkuisen vammaisen lauseessa oli humanismin ydin.
Ei, ei, en syytä sinua mistään ja minä pidän näistä merkinnöistäsi oikein paljon!
Kiitos, en toki ajatellut, että syyttäisit. Olen vain oivaltanut, että häpeäntunteitteni ylivoimaisuus on ollut käytännöllisesti katsoen kaikkien elämäni ongelmien taustalla. Muutoin olen sellainen sunnuntailapsi, että hävettää. :)
Häpeä on nimenomaan kultturellinen kasvatukseen liittyvä näkymätön tunne, jota joko saa hyväksyä tai sitten ei - ja niissä missä se on kielletty tulee uusia muotoja esille, joiden tavoite on korvata häpeän puutetta. Joko ollaan ilman häpeää eli nauretaan kaikelle tai sitten ollaan opittu varomaan kaikkea mahdollista, jolloin tunneskaala taas kapenee ja tekee ihmisestä ahtaan ja jäykän.
Toisessa siis ollaan olevinaan, kun ei olisi mitään sattunut tai uhmataan toisia ihmisiä ja toisessa uhmataan häpeää itsessään.
z
Lähetä kommentti