Sopeutumia

Kuinka kauan olin kävellyt noilla kengillä hieman työläästi, huomaamatta, että oikea kantalappu, lähes sentin vahvuinen, on pudonnut? Vasta koron alle juuttuvat soranjyväset ja lievä kiusaantuminen niiden aiheuttaman narinan kaiusta katukuilussa saivat minut vilkaisemaan kengän pohjaa, jonka kyllä tiesin kuluneeksi.

Kun esineet kuluvat ja hajoavat, koetan joko ratkaista ongelman itse tai jätän sen sikseen. En usko nykysuutareihin: eivät ne voi olla oikeita – pelkkiä avaimia kaupittelevia pikasuutareita kaikki.... En luota takuisiin, vakuutuksiin, en ylipäätään kirjallisiin sopimuksiin, jotka mahdollistavat juristeriana ja byrokratiana tunnetun organisoidun kiristyksen. Etenkään silloin, kun itselläni on jokin tärkeä (sellainen, jonka tärkeyttä joudun uskottelemaan itselleni riippumatta siitä, kuinka tärkeä se on) projekti kesken, en mielelläni luovuta yhtäkään ongelmistani (kuten rikkinäistä kenkää) itseäni ammattimaisempien henkilöiden käsiin. Henkisesti helpompaa on sopeutua, mukautua, perääntyä siihen, minkä uskottelee olevan tärkeää, kunnes tärkeys hiljalleen hapertuu ja osoittautuu arvottomaksi ikuisuuden näkökulmasta.

Yöllä olisin aktiivisempi ja ajattelisin positiivisemmin kuin nyt, nauraisin neurooseilleni ja ennakkoluuloilleni vapautuneesti. Kun vuorokausi vuorokaudelta on kiskonut ympärilleen mustaa suojapussia, pallon alapuoli on lopulta revennyt: parempi mies, uusi vapaa tajunta, herää yöllä, pursuaa ideoita, kirjoittaa, lukee keskittyneesti muutaman tunnin, nukkuu vielä muutaman tunnin ja herää tahkean harmaaseen iltapäivään.

Hetken kestää sydäntalven päivää, ja sekin vähä näyttäytyy vain kaupallisten intressien valossa. Yöllä olen hetken verran itsenäinen ihminen, unelta lainassa. Silloin otan ennakkoa joulunpyhiltä, joita rakastan niin kuin vain ehdottominta rauhaa, sellaista, joka on sekä juhla- että työrauhaa – yhtä aikaa.