Hermonauru

Yksi asia on tehtävä selväksi heti alkuun: meidän tehtävämme ei ole tulla tiedemiehiksi tai tiede- miksikään. Tuollainen on päähänpinttymä, neuroosi, vääristymä, jonka monet voivat toivoa jakavansa, eikä siinä juuri muuta toivoa ole. Kun tunnustamme neuroosin vallan, voimme käyttää lopun aikamme hauskoihin kiistoihin siitä, kumman ruumis on alistetumpi, miehen vai naisen...

Mies haluaa päästä asiaan. Eikä pääse. Tällä kertaa runous on tiellä.

Tunnetaan nuori akateeminen eläin, jotka alistuu vaikka mihin, kun sille lupaa tietoa. Pianotuolilla epämukavasti istuva nuorukainen tietää malliksi. Osa tempautuu aina mukaan, kun puhutaan viisaita. Kohtaus on haikean koominen, ei juuri muuta. Palvelimien ääressä huumorin sävy muuttuu, abstraktit tosiasiat eivät. Huvi on siinä, että mikään ei sovi, että asiat eivät sovi eivätkä ihmiset. Työ on siinä samassa, ja kärsimys.

Tähänkö kykyni yltävät, hermostuneeseen nauruun ja empaattiseen ivaan selittämättömän heikkouden vallitessa kaikkialla? Tilanteet, joissa kaikki osoittavat tilannetajua, ovat tylsiä. Tarvitsen kömpelöyttä ja lapsenomaisuutta, jotta voin ihmetellä, samastua, nauraa, tukea, hallita ja paeta. En tiedä, teenkö enemmän oikein kuin väärin. Narrin arvo on ratkeamaton, ja eksistenssissä kytee autistinen kapina.