Pohjanmaa 1

Kevätvalo saattaa ihmisten muokkaaman maiseman häpeään ylitsevuotavassa armossaan, jota maisema ei ansaitse. Kameraan se ei tallennu; niin ainakin kuvittelen. Tänäänkin tarvitsisin valoa. Tämä harmaus on nähty.

Ajattelen nuoruuttani Pohjanmaalla. Miten sain ja saatoin olla niin kummallisen passiivinen ja kärsivällinen: luotin kai lahjoihini liikaa – ja Luojaan lapsekkaasti, sellaisessa syrjäseutujen fatalistisessa evankelisessa hengessä, joka on traditiona jäänyt minulle arvoitukseksi, varmasti aiempien polvien köyhyyden vuoksi: köyhyys peittää jälkensä kuin kissa, jos se suinkin on mahdollista.

Veljeni uuden vaatekomeron hattuhyllyn alapuolelta putosi ruuvi. Se katosi jonnekin ahtaan komeron lattialle, enkä vaivautunut etsimään sitä. Levy pysyy paikoillaan muutenkin. Samoin on käynyt minulle. Ruuveja on tipahdellut matkan varrelle, ja niiden etsiminen vaatisi aivan uudenlaista kärsivällisyyttä. Yritän kuitenkin: Pohjanmaan matkani tuotti annoksen hulluutta ja tuo annos tarkoittaa pitkiä merkintöjä, jotka tulevat olemaan yhtä sekavia, toisteisia ja moniaalle kurottuvia kuin henkilökohtaisiakin.

Äitini huolehtii lainaamistani kirjoista ja moittii pitkiä hiuksiani. Hän selittää, että elämä rakentuu pienistä asioista. Ei rakennu, sanon minä, ei se rakennu. Ja jos se rakentuu pikkuasioista, se ei rakennu niistä, joista hyvää tarkoittavat vanhemmat selittävät sen rakentuvan. Tämä seikka on ollut katkera havaita, se, että olen kasvanut näköalattomassa mikrokulttuurissa, joka muuttaa pienet asiat suuriksi ja puristaa suuret tabuiksi. Kehitin itse tätä kulttuuria niin pitkälle kuin pystyin, ikään kuin kotoa saadut ohjeet ja pelot riittäisivät.

"Uskollinen vähässä" on äitini mielifraaseja. Kiusaannun, kun en tiedä, minne koloon piilottaisin lapsellisen ja koulimattoman ylpeyteni, joka on suuri ja tahmea kuin jokin 60-luvun paukkupurkka.

Mutta olen kyllästynyt häpeämään ja matelemaan. Kyllästynyt, kärsimätön. Siksi käytän epäreilua taktiikkaa: kirjoitan. Äitinikin kirjoittaa ajatuksiaan muistiin. Käytetyt kirjekuoret ovat hänen käsikirjoitusliuskojaan. Tietokonetta äidilläni ei ole, joten en voi opettaa häntä bloggaamaan, enkä kai haluaisikaan.

Yksilö voi puolitietoisesti valita pedanttiuden ja lillukanvarsissa ryömimisen, mutta jos katse jostain syystä kohoaa sen verran, että pienet asiat lakkaavat peittämästä näkymää, eikö siitä vääjäämättä seuraa jonkinasteinen elämänjärkytys, jossa koko kysymyksenasettelun kurjuus paljastuu, vaikka näkökulma pysyisi edelleen käytännöllisenä?

En minä pysynyt uskollisena vähässä, en missään vaiheessa. Se, että olin uskollinen ihastuksen kohteilleni, on jotain muuta. Ei, minä pakenin elämää, teeskentelin ja nöyristelin. Olin kaiketi valmis nöyristelemään läpi koko elämäni, vieläpä jotenkin kierosti ja salaa. Järkyttävä ajatus.

Olen saanut takaisin lukunopeuteni: kirjat eivät pelota; ihmiset eivät pelota; mikään ei varsinaisesti pelota paitsi se menneisyys, jota en käsitä, sekava kertomus, jota on vaikea uskoa, vaikkei siinä ole mitään uskomatonta. Valitettavasti palautin kaikki keskenjääneet kirjat palautusluukusta kirjastoon, tajuamatta täysin, mitä tein; niinpä joudun koettamaan, josko osaisin ohjata osan tuosta nopeudesta kirjoittamiseen. Olen kärsimätön.

Tuhlattu nuoruus? Vanhenen, ennen kuin ymmärrän mitä se tarkoittaa.