Psykologinen realismi
Ripsa kommentoi:
No jos luet suuria realisteja, kuten esimerkiksi Dostojevskiä (jota moni pitää psykologisen realismin ensimmäisenä edustajana), huomaat että siellä niitä assosiaatioita vasta vyöryy!
Koska olin itse kirjoittanut "realisteista" puolitahallisen epämääräisesti, aloin heti pohtia esille tulleen kirjallisuustermin muita mahdollisia käyttöjä:
Mutta mitä "psykologinen realismi" voisi tarkoittaa maailman- tai elämänkatsomuksena, oppina tai asenteena?
On helppo kuvitella tilanteita, joissa jonkin teorian tai tarinan psykologinen realistisuus kyseenalaistetaan. Kun tulin murrosikään, kyseenalaistin koko elämännäkemykseni tällä perusteella: minua riivasi ajatus, että käsitykseni ihmisestä on täysin epäkelpo, harhainen ja hävettävän perverssi.
Siitä, kun olen lukenut Dostojevskia, on luvattoman kauan, mutta kun kuvittelen tuon lukukokemuksen, minun on vaikea kuvitella, että psykologinen realistisuus on jotain, mikä voisi vain puuttua (esim. epäuskottavasta fiktiosta tai teknis-taloudellisista suunnitelmista). Ei, dostojevskilainen psykologinen realismi näyttäisi tarjoutuvan ankarana, haastavana, kokonaisvaltaisena tapana ajatella. Voisinko täten ryhtyä "psykologiseksi realistiksi"?
Psykologia on merkittävä tieteenala. Olisiko "psykologisesta realismista" siis tieteelliseksi maailmankuvaksi? Sitä voisi tällöin pitää tietyllä tavalla painottuneena tieteellisen realismin muotona; voisi jopa kuvitella tilanteen, jossa psykologia lunastaisi puhtailla tieteellisillä ansioillaan ja kytköksillään tieto-oppiin, biologiaan, sosiologiaan jne. tieteellisen maailmankuvan epistemologis-ontologisen peruskiven paikan. Kognitiotieteen piirissä jotain tällaista on enemmän tai vähemmän varovaisesti yritettykin.
Kuitenkin minulla on epäilys, ettei moderni tieteellinen psykologia kykene konsaan painimaan samassa sarjassa Dostojevskin kanssa. Voisi esimerkiksi esittää, että tieteellinen realismi on kaikissa muodoissaan sitoutunut metafysiikkaan tavalla, josta Dostojevski on vapaa. Mitä sanoo Rauno Räsänen?
11 kommenttia:
No en ole Rauno mutta sanon kumminkin.
Psykologia on vähän siinä ja siinä että mikä osa siitä olisi tiedettä. Praktiikkana se on vielä epäilyttävämpää, siis ainakin potilaan kannalta.
Onneksi et ole potilas joten saat olla asiasta ihan mitä mieltä haluat.
Minkäikäisenä luit Dostojevskin Idiootin (vai oletko lukenut?)? Minä olin 14-vuotias enkä ole uskaltanut lukea uudestaan.
Aika mietteliäänä katselen telkkarista tulevaa venäläistä filmatisointia. Paljon omia muistoja, mutta myös aivan outoja ajatuksia.
Olin yli kaksikymmentä mutta alle 25. Muistan kirjasta hyvin vähän, tunnetuimmista kohtauksista jotain. Pitäisi lukea uudestaan.
Dostojevskia olen lukenut liian vähän. Venäläisistä klassikoista olen huomannut esimerkiksi Anna Kareninassa psykologisia havaintoja, joita on alettu tutkia modernissa psykologiassa vasta viimeaikoina. Esimerkkinä vaikkapa flow.
Noh, siellä on RR:n blogissa vähän analyysia!
Nyt nukuttaa että täytyy katsoa huomenna ehkä hieman tietoisempana ajatuksista ja Raunon.
Kääntäisin kyllä koko kysymyksen ylösalaisin. Ihmisen käyttäytyminen on mahdottoman mielenkiintoista. Miksi tietoisesti valita vain jotain ihmisen käyttäytymisen tasoja ja jättää jotain ulkopuolelle?
Eikö olisi näppärämpää ymmärtää vähän kaikkea ja tarkastella sillä tasolla joka nyt vaan sattuu sopimaan tilanteeseen. Yhtenäisteoriaa tuskin tulee meidän aikanamme. Miksi teorisoida suuresta yhtenäisteoriasta ja sen pohjasta ennenaikaisesti?
Miksi pitäisi olla -isti? Joudun varomaan tätä itsessäni jatkuvasti. Luultavasti se on jotain pakoa todellisuudesta.
Mikko, "psykologinen realismi" maltillisessa muodossaan voisi olla juuri tuota, mitä kuvaat.
Omalta kannalta ei ole niinkään väliä, onko -isti vai ei. Olemme -istejä toisillemme, halusimme tai emme.
Tarkoitan -istillä henkilöä, joka omaksuu jonkun olemassaolevan ajatusrakennelman sellaisenaan ja soveltaa sitä kaikkeen — myös sellaiseen mihin se ei sovi. Tällä mittarilla epäilen sitä, että kaikki olisivat -istejä. Esimerkiksi pääosa "tavallisista ihmisistä" ei varmaankaan ole.
Tietenkin meillä on kaikenlaisia omituisia päähänpinttymiä. Mutta niistä ei ole mahdollista päästä eroon jos on olemassa ylempi auktoriteetti, oli se Jumala, Raamattu, filosofi tai filosofia johon viime kädessä vedotaan.
"-Istejä" ovatkin lähinnä ne, jotka omasta mielestä ajattelevat väärin. :)
Kaipuu kokonaisnäkemykseen johtuu tästä ajan kiihtyvästä pirstoutumisesta.
Minuuksia joka paikassa valtavasti, mutta mitä niillä on yhtään mitään yhteistä toistensa kanssa?
Rauno sanoi tuon hauskan jutun että kandee muistaa esim. Kretschmerin typologiat ja muut. Mutta. Kyllä psykologien realismi on aivan varteenotettava -ismi kirjoittajalle.
Siinä saa keksiä ja valehdella ihan niin paljon kuin tahtoo, mutta kaikki asiat ovat silti jotenkin kytköksissä toisiinsa.
Ja ne lukijat, joilla ei ole minuuksiensa kanssa kontaktia toisiinsa lukevat ja kadehtivat sitä kirjan maailmaa.
Toisin sanoen. Minuus on illuusio.
Ja ne konstruktiot mitä aivojensa liikkeistä milloinkin rakentelee voivat olla aika sattumanvaraisia.
Ankkureita tarvitaan.
Lähetä kommentti