Elosalamointia

Pitkä merkintä, kokeilu

Hankin äskettäin uuden luonnos-, muisti- ja päiväkirjan. Siinä on kovat mustat kannet ja irtirepäistävät A4-kokoiset sivut. Heijastan siihen kaiken lapsekkaan tyytyväisyyteni [hakasuluissa jälkikäteisiä huomautuksia]:

28.8. 2007

Tarvitsen suuren kirjan ja ohuen kynän. En vielä tiedä, mikä on optimaalinen ohuus. Kovin hennolta vaikuttava teksti ei liene kaikkein toivottavin tapa täyttää valkeat sivut, joiden puhtauteen on ehtinyt ihastua, kun on selaillut niitä tyynenä ja täynnä toiveikkuutta.

['On selaillut' kolmannessa persoonassa: kun kirjoitin ylläolevan, olimme juuri keskustelleet minän illusorisuudesta ja sen häivyttämisestä, itämaiseen filosofiaan liittyvistä oudoista, helposti väärinymmärtyvistä ja helposti harhaanjohtavista haasteista. Tuolloin, hivellessäni tyhjän kirjan sivuja, olin todellakin lähes buddhalaisen tyyni ; kiinnitin huvittuneen huomioni persoonamuodon valintaan vasta nyt, kun kirjoitan käsikirjoitusta digitaaliseen muotoon – ei puhtaaksi vaan liattavaksi ja koeteltavaksi, niin kuin asiaan kuuluu.]

Näillä sivuilla kaikki on mahdollista Sivuja on 160 eli lähes loputtomasti. Paperi on riittävän paksua ohuella kynällä tehdyille piirroksille (110 g/m), ja yhden sivun täyttämisen hinnaksi tulee alle 10 senttiä. Paperi on hapotonta. (29.: Kirja on valmistettu Malesiassa.)

Voin tehdä itsestäni naurettavan. Kyllä minulla siihen on varaa. [Voin kopioida kaiken blogiin ja pidättyä kommentoimasta; siihenkin olisi varaa, mutta itsensä kanssa keskustelu on viisaampienkin mielestä kehittävää – tähän aiheeseen palaan myöhemmin.] Paperi ei maksa paljoakaan [vaikka myönnän, että 10 senttiä sivu on kaukana halvasta, jos kyse on pelkästä paperista], ja tiedän hyvin mitä teen, jos voin unohtaa hetkeksi sen, miltä saatan vaikuttaa vihamielisen lukijan – joita on ilmaantunut liian vähän, pieni vastus tekisi hyvää – silmissä. Voisin kirjoittaa romaanin, jonka päähenkilö on vihamielinen lukija. Onko olemassa merkityksellisempää toista, kysyn vaan en tiedä, haluanko tietää vastausta. [Haluan. On.] "Näin sisäistetty vastustaja rikastuttaa elämää." Otetaan piru kärryille ja lähdetään etsimään sovitusta, siitä se veijariromaani alkaa.

Olen kai saavuttanut onnen kun voin kirjoittaa. Oi.

29. Eilen illalla elosalamoi etelässä & mielessäni.

30. Tänään ei. Muistikirja mieltyy nyt ainoaksi turvaksi, ainoaksi vakauttavaksi tekijäksi. Minun on syytä muistaa, että tässä kirjassa on 160 sivua. aion hankkia näitä korkean pinon, aion. "Aion"? Joku on varmasti kirjoittanut tuonnimisen teoksen, kohottanut arkiset aikeensa eeppiseksi meiningiksi, kuvitellut suuren nykyhetken, tulevan täyteisen elämän. A, aion orpo pronoiaa, sayonara paranoyas!

Sanaleikit ovat tyhjänpäiväisiä, mutta silti harmittaa, kun ne unohtuvat. Niistä on pidettävä kirjaa niin kuin kaikesta muustakin. Monet ongelmani johtuvat olemattomasta kirjanpidosta; nyt edessäni on kirja, jota voin kirjaimellisesti pitää, edessäni, avoinna. Avara kirja, liikuttavan avara kirja, tie, jolla mikään ei estä kiiruhtamasta eteenpäin. Kohtiko mitä? Mainetta, meriittejä, muiden tunnustamien merkitysten väsynyttä ironiaa kuin Ihmemaa Ozissa? "Kiiruhtaa" on vanhanaikainen, [sävyltään mielenkiintoisen] feminiini verbi: nuori, naiivi piikanen kiiruhtaa, nostaa hameittensa helmoja, jos tarpeen, ja juoksee iloisesti ja hieman jäykästi. Mitä tekee mies: katsoo kelloaan ja kopistelee piippuaan (neuroottinen mies, hysteerinen nainen) mutta pysyy tyynenä, mittaa katunsa, täyttää sivunsa määrätietoisesti ja näyttää Juha Seppälältä. Tietääkseni olen mies – tahdoinkin tulla tiedemieheksi. Miten päädyin tänne?

Miksi en pidä kirjan avaruutta omassa tiedossani? Voisin miettiä tätä koko päivän, perua on helpompi kuin perustella, mutta syy on lopuksi yksinkertainen: jos pitäisin kaiken omana tietonani, en kuitenkaan tekisi sitä puhtaasti itseni takia tai puhtaan epäitsekkäästi [itsettömyydestä puhumattakaan!]. Tällä hetkellä, ja tämän hetken on syytä olla pitkä ja leveä, uskon kommunikaatioon, mediaatioon enemmän kuin meditaatioon. Vaikka sukuni on elänyt jumalaapelkääväisenä vaatimattomissa oloissa, kuten useimmat suomalaiset suvut, tietääkseni, olen myös koko hysteerisen länsimaisen kulttuurin lapsi, ja yllytyshullu: osallistuin Poetry Slam -skabaan tekeleellä, jonka kursin kasaan aiemmin päivällä ja jota en kehtaa julkaista päivällä [täällä]. En harjoitellut, ja se näkyi, mutta selvisin kunnialla. Tuosta on viikon päivät; se on liikaa. Ajan tulisi hidastua, pysähtyä, kun kirjoitan tähän vihkoon. Ehkä se on mahdollista, uskon meditaation tässä enemmän kuin mediaatioon: sivut täyttyvät alta aikayksikön ja kirjoittaja kokee sulautuvansa niihin; kenties lukija jaksaa pysytellä mukana, kenties ei. Kanava on avattu... Pienet muutokset mediumissa vaikuttavat lähettäjän toimintaan, kun lähettäjä on, heh, herkkä.

On vaikea kiistää, etteikö kirjoittaminen olisi tekniikkalaji, helppo epäillä, mutta vaikea kiistää. Tarvitsen suuren vihon ja ohuen kynän, tilaa temmeltää. 31. (Tiedossani on suuri järjestys, ja se järjestys on tässä kirjassa ja tämä kirja.) Kirjavoidakseni. Aikuisen lelujen ei tarvitse olla juuri mutkikkaampia kuin lapsen, mutta niiden on toimittava tarkasti ja yllettävä suureen vakuuttavuuteen. Olen vakuuttunut mustista, kovista, muutoin vaatimattomista kansista ja valkoisista sivuista. Näissä ankarissa puitteissa toteutukoon satunnaiskulku, Brownin liike; en tunnusta juuri muita tapoja etsiä merkityksiä mielettömyyksien keskellä, luoda mahdollista kirjallisuutta, josta on aikaista puhua.

(Ihmettelyn aihe: riittääkö tämä kirja nostamaan minut masennuksesta? Mediamania.)

Kuvat Dostojevskin käsikirjoituksista kiehtovat tämän kirjoittajaa: Virtaava, aaltoileva teksti on täynnä korjauksia ja lisäyksiä. Välillä se katkeaa piirroksen tieltä; ihmiskasvot, piirretyt levottomalla, ekspressiivisellä, joka suuntaan värähtelevällä viivalla [tai pieni arkkitehtoninen luonnos, joka toistuu]. Omassa tavassani piirtää on jotain samansuuntaista. Jos rohkeus suinkin riittäisi, voisin jäljitellä Dostojevskia käytännön keinojen tasolla. Mitä erityistä hävettävää siinä olisi? Inhoan sanaa "orgaaninen", mutta joutunen toistaiseksi käyttämään sitä, kun koetan kuvailla mieluisinta tapaani työskennellä sekä tekstikäsitystäni.

Aion kokeilla sellaista menetelmä, jossa kirjoitan paperille "maalilauseita" aina jokin matkan päähän, sellaisiin kohtiin, joihin oletan niiden kuuluvan: "porkkanalauseita" – nimityksiä sopii keksiä; tekstistä poimittuja lauseita (mikä mahtaa olla ammattikielinen nimitys leipätekstistä irrotetuille ja suuremmalla painetuille sitaateille, jollaisilla etenkin aikakauslehtien henkilöjuttujen marginaalit koristellaan?), jotka on ehditty ujuttaa tekstiin ennen kuin mitään tekstiä onkaan! Näin voin huijata itseäni tekemään pitkää proosaa. [Enkö tosiaan voi tehdä sitä yhtään hallitummin?] Hyvääkö? Aika näyttää. Käsittääkseni [korjatkaa, jos olen väärässä] G B Shaw oli ensimmäinen, joka varoitti liian ihastuttavista lauseista, etteivät ne ole enää proosan lauseita vaan kuuluvat roskakoriin. Nykyään tällaisilla maksiimeilla on tuskin muuta virkaa kuin meidän kehnompien [ja tosikkomaisten] kirjoittajien suistaminen neuroottiseen itsetarkkailuun. Tämä vaara on kohdallani toteutunut jo, mutta tilaisuuden tullen kumoan pihallenne mieluummin kaivoskuonaa, jossa kimaltelee satunnainen kova kide, kuin tasarakeista harmaata sepeliä. En halua pitäytyä yhteen mittakaavaan, Excel-taulukoiden latteuteen ja tasajakoisuuteen. Ei, haluan näyttää, miten ajatus karkaa ja katoaa rivien väleihin pulpahtaakseen taas pinnalla jossain toisaalla. [Komeaa tietenkin olisi toteuttaa tämä temppu tekstissä, joka on pinnalta katsoen kuiva, muodollinen ja diskreetti kuin Excel-taulukko.] Sekavuuden ja epäloogisuuden syytöksiä vastaan voin puolustella sillä, että fraktaalitkin ovat formaalisia. Erittäin. [Koukerot katoavat rivien väleihin, mutta ne ovat silti yhden ainoan järjestysperiaatteen ilmentymiä. Tämä periaate on vain otettava haltuun ja koukeroille järjestettävä sopivasti, kohtuullisesti tilaa...]

Ulospäinsuuntautuneisuuteni on sisäistä, sisäänpäinkääntyneisyyteni altista vaikutteille.

Tuskin tarvitsee korostaa, miten jännittävää on ajatella kirjoittamista palapelin tai piilosanan ratkontana, [loputtoman palapelin!]: miten tästä päästään tuonne, miten tämäkin assosiaatiohyppy on rekonstruoitavissa... Sehän on, totta kai. Kun kirjoitan maalilauseen tarpeeksi kauaksi tästä, väliin jäävälle, helposti rypistyvälle tekstille tulee tilaa oieta. [Rivien väleihin voi koettaa raapustaa lisää, kun kynä on tarpeeksi ohut; tekstinkäsittelyohjelmaan on syytä turvautua vasta myöhemmin.]

Tekstini laveus on suorassa suhteessa käyttämäni kirjoitusalustan kokoon.

Mitä tulee taiteelliseen itseilmaisuun, olen varmasti ollut pahemmin hukassa kuin useimmat kaltaiseni. Olen ahtautunut, sulloutunut, pusertunut, luopunut oikeudesta omaan tilaan. Vankilat ovat täynnä vapaampia kynänkäyttäjiä! Tahtoisin ansaita vapauteni...

Ostaisinko seuraavalla kerralla yhdeksän mustakantista luonnoskirjaa? Kymmenen kirjan sarja – lisää vain sisältö. Mieltäisin näin investoineeni tulevaisuuteen, sitoutuneeni taloudellisesti tuotantopros... Se olisi aikuista, eikä vain? Kärsin kroonisesta pelosta, että huijaan teidät, hyvät veljet ja sisaret, suhtautumaan itseeni kuin lapseen. [Huokaus.] Sisäinen lapseni tarvitsee kesälaitumensa, kolkoilla valkeilla sivuilla, repivässä värikkäässä mielikuvituksessa. Ja aikaa, tolkuttomasti aikaa se kaipaisi, enemmän kuin aikuisen elämään mahtuu. Ehkä hetkeksi se laajenee, koettu aika, kun keskityn sivujen täyttämiseen, pisteiden yhdistelyyn. Mutta pisteitä on paljon, ja ne vilistävät ja roiskuvat kuin rakeet. Itseriittoinen, romanttinen salama hetkeksi valaisee...