Onkeleet ratkeavat
Juhani Peltosen henkeä varoin inkarnoiden aion tarttua ja puuttua erinäisten ongelmien alkuperään: väitän, että ne ovat useasti tekemällä tehtyjä, joko itseongeltuja tai toisten onkelemia. Onkeleita on. Toisinaan ne purkautuvat, kun saa syypäästä kiinni, toisinaan ratkeavat toisin tai itsestään, käden käänteessä aivan kuin ommelmat...
Ollakseni valittavinani, teennäinen, pikkusievän muodollinen ja enemmän tai vähemmän kömpelösti suoritettu pusu on varmaan kaikille tuttu ja useimpia ärsyttävä ilmiö, mutta kysymykseni onkin tämä: mitä nimitystä siitä kuuluisi käyttää?
Vastaus on reunamerkinnöistä toisessa.
3 kommenttia:
Enkös minä sitä jo aiemmin sanonut? Siis että minuus ylipäänsä on aikamoinen illuusio.
Sitä varten sinä varmaan olet niissä luolastoissakin ollut. Kamalaa eksytystä!
Niin, mutta kenen illuusio minuus on? :-)
En tiedä. Jonkun maailmanhengen varmaan.
Eikä kun tietysti itsesi.
Kuten olet tuossa inhottavassa reaalimaailmassa huomannut, kanssaihmiset olettavat sitä minuutta. Ja sen rakenteleminen on niin hemmetin hankalaa kaikin puolin, eikä siitä sitä paitsi tule milloinkaan valmista.
Lähetä kommentti