Kourissa tuntuva kutina

Olen ehtinyt tähän asti ymmärtämättä ja tulematta ajatelleeksi, mikä ajatuksissa on niin viettelevää. Mikä niissä älyn ylettömyyksissä (joista en voi sanoa tietäväni paljoakaan) on niin sytyttävää? Miksi tavallinen terve järki ei enää maistu? Miksi rakastamme haihatuksia enemmän kuin omaa etuamme? Miksi ilo on niin riivatun irti realiteeteista, ellei vahingoniloa ja viinaa lasketa? Miksi meille taivaanrannanmaalareillekin riittää seuraa; miksi haaveet menevät täydestä kuin väärä raha ja sitä sutjakammin, mitä vähemmän niissä on konkretiaa? Miksi minussa on tämä mystinen vika? Miksi en kykene aidosti häpeämään sitä vaan lasken leikkiä ja luikuttelen vain?

Opportunisti ei kiusaannu. Meillä muilla on asenne kuin jokin vamma, jolle ei ole kiellettyä nauraa.

Näkymätöntä kättä ei voi purra eikä kiittää. Luomamme jumalat eivät vastaa rukouksiin, mutta profeettoja sikiää, kukin omalle maalleen. Vanha testamentti kirjoitetaan uudestaan miljoonatta kertaa. Ensi kerralla vähemmän paatosta, ok?