8.7.08

Väärinymmärretyt olemisemme

Olen tottunut pitämään ulkoista arvokkuutta sisäiseen verrattuna melko arvottomana. Jollain tapaa olen hämmästynyt ja hämilläni siitä, miten aikalaisiani kiinnostaa nin paljon enemmän se, millaisia elämäntapoja he noudattavat tai mihin viiteryhmään kuuluvat, kuin se, millaisia he pohjimmiltaan ovat. He saattavat olla ankaria itseään ja toisiaan kohtaan, mutta heidän ankaruutensa on pinnallista.

Nämä huomiot vaikuttavat julkilausuttuina varmasti sekä tekopyhiltä että dekadenteilta, sikäli kuin tällaiset mainesanat ovat enää käypiä.

Myönnän kärsineeni essentialismistani, ja essentialistinen minäkäsitys itse näyttää syntyvän kärsimyksestä, pelosta, että on paha tai hullu tai homo tai muulla tavoin tabuksi luettava: ja tälla tavoin haavoittuneen ihmisen on vaikea eläytyä ja sopeutua yhteiskuntaan ja sen roolipeleihin ja -malleihin, koska hän osaa olla jotain vain olemuksellisesti muttei koskaan tilapäisesti. Onko hän sääty-yhteiskunnan idealistinen jäänne, vai onko kyse jostain yleisemmästä, jostain primitiivisemmästä?

Eikö ego (samoin kuin yhteiskunnallinen rooli) ole aina jotenkin kömpelö kompromissi kahden eli olemistavan (ser y estar) välillä?

6 kommenttia:

Matti kirjoitti...

Jos Aleksanteri ei olisi ollut Aleksanteri, hän olisi ollut Diogenes.

On tietysti kiinnostavaa, jos joku osaa olla vain essentiaalisesti (jopa tietämättä itse mikä tämä essenssi on). Useimmat kai skitsoilevat skepsismiään mitään essenssiä kohtaan. Maailma olisi kyllä köyhempi, jos siinä ei olisi yksilöominaisuutta "x ja vain x on timosalo".

Timo kirjoitti...

Niin, olisikohan tuollaisesta yksilöominaisuudesta ns. vahvaksi tai kypsäksi identiteetiksi, vai pitäisikö sellainen (se on kuulemma tärkeä) tosiaan rakentaa itse, kuten Tiede-lehden numerossa 5/2008 neuvotaan? Miten Sokrates rakentaa itsestään identtisemmän? :)

Mikko kirjoitti...

Kiinnostus elämäntapoja ja viiteryhmiä kohtaan on minusta suositeltavaa, koska vaikka essenssi ei tietenkään ole yhtäkuin tavat ja ryhmät, se kai lähinnä niiden seuraus.

Köyhässä ympäristössä ihmisen sielu pikkuhiljaa näivettyy. Ympäristön rikastuttaminen vaatii emotionaalista energiaa, jota on vanhetessa yhä vähemmän. Siksi monet vanhemmat ihmiset ovat sieluttomia.

Anonyymi kirjoitti...

koyhassa ymparistossa voi myos rauhoittua

dudivie kirjoitti...

rikkaus voi materiaalisesti olla minimaalinen

dudivie kirjoitti...

mulle rikkaus oli mateeriaaliseseti taysin naurettava