Tajutakseni

Nuorena vannoin empirismin nimiin, vaikka en ollutkaan aivan vilpittömästi kiinnostunut ulkomaailman ilmiöistä, etenkään sosiaalisista. Enemmän minuun lopulta vetosi älyn itseriittoisuus, siis sen sortin ymmärrys ja ymmärtäminen, jonka ymmärtäjä (annas kun mietin, siis eräänlainen vetäytyvä teoreetikko) ottaa tehtäväkseen todentaa ajatuskokeiden avulla. Suurin oivallus, jonka olen viime aikoina saanut, lienee se, etten enää odota suurilta oivalluksilta samaa pelastavaa kokonaisvaltaisuutta kuin joskus muinoin: asioiden tajuaminen asioista ja tilanteista irrallaan on kaunis illuusio, mutta ymmärtämisen epistemologia (niin vaikea filosofian osa-alue, että se on vielä lapsenkengissään, juuri ja juuri omilla tolpillaan) vaatii aina myös käytännön, kontekstin ja konkretian ottamisen lukuun. Subjektiivisista tajuamisen kokemuksista lumoutumiseen liittyy edelleen passivoitumisen ja vuorovaikutuksen näivettymisen vaaroja, jotka omalla kohdallani kenties kertovat oman temperamenttini sudenkuopista: kun olen (ainakin omasta mielestäni) onnistunut ratkaisemaan jonkin ongelman omassa rakkaassa päässäni, menetän helposti mielenkiintoni ratkaisun toteuttamiseen käytännössä.