27.3.07

Jär-, is-, it-, te-kevät

"Sinussa tosiaan on jotain epätodellista." En kykene muistamaan kommenttia sanatarkasti. Haluaisin muistaa tarkemmin. Haluaisin muistaa oikein.

Muistuu jokin mielikuva tähtitaivaasta, mutta paljon selvemmin tähdistä kertova kirja. Muistuu näkymä leveästä ikkunasta, keväisen maan viileä rusotus. Unessa muistuu vanhoja unia. On muistuvinaan.

Eikö näistä asioista voisi kirjoittaa ihan suoraan, ilman että tarvitsee ruveta runolliseksi?

Oma henkilöhistoria on kirotun yksityinen ja vaikeasti verifioitavissa, mutta miksi tämä yleinen epistemologinen ongelma näkyisi erityisesti minussa? Siis epätodellisuutena. Myönnän, että lapsuuteni tuntuu olevan kuin verhon takana, mutta en ole sittenkään varma, olenko tehnyt tämän myönnön vilpittömästi ja omana itsenäni. Edelleen hämmentyneenä joudun kysymään, mahtaako tämä jokin, jos tämä jokin on mitään, olla sitä, mitä nimitetään minäkuvan hauraudeksi? Miten toisaalta jokin sellainen kuin "minäkuva" voi rehellisyyden nimissä olla luja, kun se ei voi olla objektiivinenkaan? Tiedän monien toivovan, että osaisin olla välittämättä koko asiasta, mutta mieleni ahertaa vimmaisesti omissa rakenteissaan, jotka olisi saatava pystyyn ennen kuin... Ja nyt on äkkinäinen kevät, eikä kevät ole mikään ennen vaan nyt, ainakin nyt, tänä vuonna. Valo on skandaali, liki toukokuinen tuoksu on skandaali, ja skandaali on sekin, miten kaukaisia muistoja tulee tästä kaikesta mieleen ja miten epäselviä ja pysähtyneitä nuo muistot ovat.

Ehkä yksinäisyys ja pelot selittävät kaiken. Mikä pettymys!

Sitä toisaalta ihmettelen, miten pelkkä katse saattaa kuoria muistoista villinviattomia aistillisia kerroksia, joita en muistanut olleen olemassakaan. Vilkaisujen arkuus antaa aavistaa, etten ole nähnyt vielä mitään...

Mutta en voi päättää tätä merkintääni itsevähättelyyn, keveimmänkään ja kuluneimmankaan ironiseen. Kevät ei ole kevyt. Mutta vähäisemmän taakat se viskaa syrjään. Toiveet ovat korkealla, kun on eksyksissä mutta silti lähes itsepintaisen haluton pilkkaamaan itseään.

21.3.07

Ajastajat

Illalla ei jaksa kirjoittaa, ja herättyään pettyy. Ilmenee aamumasennusta, sellaista, että on heikkona jossain välissä eikä löydä sanoja. Että on kirjoitettava sievemmin kuin on tarkoituksenmukaista, jotta voi ylipäätään sanoa jotain. Ja yhtäkkiä alkuunsa viehättyy, eikä sitä raaskii heittää pois.

Kevät tönii ihmisiä: lumen alta paljastuu vaalitulos ja enemmän tai vähemmän yhteisiä asioita.

Res publica, patria potestas: Kill your darlings?

Elämme vaikeita aikoja, ystävä hyvä. Tämä on viisas havainto, jos mikä: ajat ovat ehdottomasti monikossa. On nimittäin juhlapäivä, ja olen kiitollinen teille monille monista seikoista ja teistä. Tämä olisi ilmaistava jotenkin.

Vihollisen joukot on hajotettu! Ajoista pahin on vetäytynyt menneeseen, ja sitäkin (uskokaa) osaan härnätä tulkinnoilla.

19.3.07

Pohjanmaa 1

Kevätvalo saattaa ihmisten muokkaaman maiseman häpeään ylitsevuotavassa armossaan, jota maisema ei ansaitse. Kameraan se ei tallennu; niin ainakin kuvittelen. Tänäänkin tarvitsisin valoa. Tämä harmaus on nähty.

Ajattelen nuoruuttani Pohjanmaalla. Miten sain ja saatoin olla niin kummallisen passiivinen ja kärsivällinen: luotin kai lahjoihini liikaa – ja Luojaan lapsekkaasti, sellaisessa syrjäseutujen fatalistisessa evankelisessa hengessä, joka on traditiona jäänyt minulle arvoitukseksi, varmasti aiempien polvien köyhyyden vuoksi: köyhyys peittää jälkensä kuin kissa, jos se suinkin on mahdollista.

Veljeni uuden vaatekomeron hattuhyllyn alapuolelta putosi ruuvi. Se katosi jonnekin ahtaan komeron lattialle, enkä vaivautunut etsimään sitä. Levy pysyy paikoillaan muutenkin. Samoin on käynyt minulle. Ruuveja on tipahdellut matkan varrelle, ja niiden etsiminen vaatisi aivan uudenlaista kärsivällisyyttä. Yritän kuitenkin: Pohjanmaan matkani tuotti annoksen hulluutta ja tuo annos tarkoittaa pitkiä merkintöjä, jotka tulevat olemaan yhtä sekavia, toisteisia ja moniaalle kurottuvia kuin henkilökohtaisiakin.

Äitini huolehtii lainaamistani kirjoista ja moittii pitkiä hiuksiani. Hän selittää, että elämä rakentuu pienistä asioista. Ei rakennu, sanon minä, ei se rakennu. Ja jos se rakentuu pikkuasioista, se ei rakennu niistä, joista hyvää tarkoittavat vanhemmat selittävät sen rakentuvan. Tämä seikka on ollut katkera havaita, se, että olen kasvanut näköalattomassa mikrokulttuurissa, joka muuttaa pienet asiat suuriksi ja puristaa suuret tabuiksi. Kehitin itse tätä kulttuuria niin pitkälle kuin pystyin, ikään kuin kotoa saadut ohjeet ja pelot riittäisivät.

"Uskollinen vähässä" on äitini mielifraaseja. Kiusaannun, kun en tiedä, minne koloon piilottaisin lapsellisen ja koulimattoman ylpeyteni, joka on suuri ja tahmea kuin jokin 60-luvun paukkupurkka.

Mutta olen kyllästynyt häpeämään ja matelemaan. Kyllästynyt, kärsimätön. Siksi käytän epäreilua taktiikkaa: kirjoitan. Äitinikin kirjoittaa ajatuksiaan muistiin. Käytetyt kirjekuoret ovat hänen käsikirjoitusliuskojaan. Tietokonetta äidilläni ei ole, joten en voi opettaa häntä bloggaamaan, enkä kai haluaisikaan.

Yksilö voi puolitietoisesti valita pedanttiuden ja lillukanvarsissa ryömimisen, mutta jos katse jostain syystä kohoaa sen verran, että pienet asiat lakkaavat peittämästä näkymää, eikö siitä vääjäämättä seuraa jonkinasteinen elämänjärkytys, jossa koko kysymyksenasettelun kurjuus paljastuu, vaikka näkökulma pysyisi edelleen käytännöllisenä?

En minä pysynyt uskollisena vähässä, en missään vaiheessa. Se, että olin uskollinen ihastuksen kohteilleni, on jotain muuta. Ei, minä pakenin elämää, teeskentelin ja nöyristelin. Olin kaiketi valmis nöyristelemään läpi koko elämäni, vieläpä jotenkin kierosti ja salaa. Järkyttävä ajatus.

Olen saanut takaisin lukunopeuteni: kirjat eivät pelota; ihmiset eivät pelota; mikään ei varsinaisesti pelota paitsi se menneisyys, jota en käsitä, sekava kertomus, jota on vaikea uskoa, vaikkei siinä ole mitään uskomatonta. Valitettavasti palautin kaikki keskenjääneet kirjat palautusluukusta kirjastoon, tajuamatta täysin, mitä tein; niinpä joudun koettamaan, josko osaisin ohjata osan tuosta nopeudesta kirjoittamiseen. Olen kärsimätön.

Tuhlattu nuoruus? Vanhenen, ennen kuin ymmärrän mitä se tarkoittaa.

Suo-oja

Kammottavaa, kammottavaa, etten kykene tunnistamaan niitä siinä ajassa, jossa ne lennähtävät läpi näkökenttani ja katoavat taas. En kykene ottamaan niistä selkoa, vaikka ne erottuvat kirkkaammin kuin kaikki se, millä olen tähän mennessä väsyttänyt teitä. Havainnot ovat omiani, menneiden kesien pääskyjä, tulevaan katoavia. En ole mikään lintukotolainen. Akvaario on vihje. Se on täynnä kantoja, vesi on ruskeaa. Tiedän paikan, jossa pohjamuta on pehmeämpää kuin mikään kaukainen utu. Olen sanonut kasvaneeni pumpulissa; harvat huomaavat leväisen hajuni ja värjääntyneet karvat.

Se kammo, se sama kammo: soma kammio, turvallinen sammio, josta ei elävänä karata.

14.3.07

2 x huom.

Edellisestä: Kirjoitin angstisen runon ja muutin sen lopuksi preesensistä imperfektiin. Erinomainen keino kohottaa mielialaa!

Nyt muuten muutkin kuin Bloggerin käyttäjät voivat kommentoida. Sain sähköpostitse sapiskaa.

Kevät keskelle päivää

Murjottuna adoptoi aatteen ja päätti pahoinpidellä
sen kukin, tyrmistykseeni aivot plakkiutuivat, venähdin
kuin maisema, jossa ei ajatella kuin kussakin talossa ajatellaan.
Vailla käsitystä kylistä, joista muka tulen, ystäväni hajaantuivat
maantieteellisesti, en ollut revähtänyt vetelehtiessä olin väsynyt
arvostelukykyyni: naisosat olivat irrallaan mutta Picasso kuollut.

Pyritään siihen, että kaikilla on samantyyppinen kevät mielessä.

9.3.07

Kaunistelun lait

Koetat olla totuudellinen, mutta puhut samaa kieltä kuin muut.

Pelkäät, että arvostelemme sinua kuin teosta. Teosta, jota et ole tehnyt.

Jos valikointi on valehtelua, kuka tarvitsee totuutta?

Taide pelottaa: että elämä tuhoutuu ilmaisuunsa.

Kirjoittaa hyvin = valehtelee, minkä pystyy.

Turhamaisuutta ei voi uhmata.

Kertokaa, millä tavoin voin osoittaa kunnioittavani maailmaa ja mielipiteitä, sitä mitä kukin yrittää tavoittaa? Eikö se ainakin ole hyvä – osoittaa kunnioittavansa?

Mitä olen tehnyt viimeksi? Olen majoittanut runoilijan ja toimittanut runoilijalle kaapin tai senkin pikemminkin. Olen miettinyt lampun paikkaa taas. Ajatellut vaisuhkosti.

7.3.07

Muuntuneita mietelauseita

Jos sanottaisiin, että sinisilmäiset ovat sokeita. Ja todettaisiin sokeat hyväuskoisiksi.

Sulan päällä kellui alussa kivi: niitti, siitti, kiitti, pohjan tunturiitti.

Suurta epiikkaa ei rakennettu hiekalle. Kyllä. Vaan kupuroille, jotka pistävät pyöreinä ja kantavat arveluttavan hyvin. Ei. Kiven voi kiillottaa ja se alkaa hylkiä likaa ja pelätä kolhuja.

Näin lujassa perustassa on jotain epäuskottavaa. Istumme kivillä kuin lokit.

Mannerjää, peruskiven upotuskaste, ihmisen myötähäpeä, poissaolon metafysiikka ja sen poissaolo. Tähän maahan on raskas vajota.

Helsinki, maailman harkituin vahinko.

Ihminen tulee, hävettää. Maa ei ota vastaan.

Sinne, missä ei ole ketään, ei pääse.

Häpeän ilmeinen syy: tottumattomuus häpeään.

Lanteesi, oi muusani, lanteesi, tilanteesi ovat kovat, pelkkää muotoa, enkä tunne sinua.

Olet joko kallio tai kalliolla istuva lokki. Edellinen et ikinä.

Olet ylevä salaa ja juuri siksi.

Kalliope Rä olkoon nimesi, kaksi, kaikki, -jalkainen, -ruokainen. Sano Rä, Rä, tunnetko lajitoverisi? Tiedemies tuntee huonosti. Resurssit ovat rajalliset. Te lokit olette ovelia, Rä. Ettekä herkeä tarkkailemasta, Rä, ikinä.

Kategoriat: itku, mänty

Ota kynä ja kynnä
piirrä kekkosen hautapaasi
pari vaakaviivaa
vapaalla kädellä
       soita
käytä hiiltä, vedä
männynoksat karheat harsupilvet
karkeasti vaakaan
piirrä rungot hieman vinoon
sillä on haikeaa, kun suora puu on vinossa.
Routa helli teitä, suli
       sen syli
ja sammalkangas hehkui
.

Tee konkelosta laavu.

5.3.07

Hermonauru

Yksi asia on tehtävä selväksi heti alkuun: meidän tehtävämme ei ole tulla tiedemiehiksi tai tiede- miksikään. Tuollainen on päähänpinttymä, neuroosi, vääristymä, jonka monet voivat toivoa jakavansa, eikä siinä juuri muuta toivoa ole. Kun tunnustamme neuroosin vallan, voimme käyttää lopun aikamme hauskoihin kiistoihin siitä, kumman ruumis on alistetumpi, miehen vai naisen...

Mies haluaa päästä asiaan. Eikä pääse. Tällä kertaa runous on tiellä.

Tunnetaan nuori akateeminen eläin, jotka alistuu vaikka mihin, kun sille lupaa tietoa. Pianotuolilla epämukavasti istuva nuorukainen tietää malliksi. Osa tempautuu aina mukaan, kun puhutaan viisaita. Kohtaus on haikean koominen, ei juuri muuta. Palvelimien ääressä huumorin sävy muuttuu, abstraktit tosiasiat eivät. Huvi on siinä, että mikään ei sovi, että asiat eivät sovi eivätkä ihmiset. Työ on siinä samassa, ja kärsimys.

Tähänkö kykyni yltävät, hermostuneeseen nauruun ja empaattiseen ivaan selittämättömän heikkouden vallitessa kaikkialla? Tilanteet, joissa kaikki osoittavat tilannetajua, ovat tylsiä. Tarvitsen kömpelöyttä ja lapsenomaisuutta, jotta voin ihmetellä, samastua, nauraa, tukea, hallita ja paeta. En tiedä, teenkö enemmän oikein kuin väärin. Narrin arvo on ratkeamaton, ja eksistenssissä kytee autistinen kapina.

2.3.07

Voipumus

Toivon, ettei kenkäan tuntenut itseään syrjityksi, koska ei ollut kutsuttu viime lauantain blogikemuihin. Kokeeiluuni kuului, etten lähettänyt yhtäkään henkilökohtaista kutsua, ja tämä olisi ehkä kannattanut tehdä selvemmäksi. Ne harvat, joille tulin vihjanneeksi tilaisuudesta ohi blogin, eivät päässeet mukaan.

Alkavan flunssan oireet häiritsivät isäntänä olemista hieman. Mutta en arvannut, kuinka pahaksi tauti äityisi, kun ärhäkän viruksen perässä tulee bakteeri, joka pääsee mellastamaan astmaattisissa keuhkoputkissa. Tänään on toinen kuumeeton päivä. Olo on yhä heikohko ja hikisen nihkeä, mutta mieli ompi keveä, ja yritän syödä kunnolla ja nautin lääkkeeni kiltisti ja kiitollisena.

Suhtaudun optimistisesti korkeaan kuumeeseen aivojen tai egon kalibraationa tai puhdistusoperaationa. Luulen, niin vaikea kuin tätä luuloa onkin perustella, että olen joissain suhteissa selväjärkisempi ja emotionaalisesti eheämpi kuin ennen sairastumistani.

Tosin 39 astetta riittäisi mainiosti. Tiistai-iltana, kun kuvittelin jo olevani parantumassa, mittarin lukema nousi yllättäen neljäänkymmeneen, enkä tiedä, onko paljon iloa siitä, että ihmisellä on ainakin kaksi päällekkäistä vedosta omasta kehosta, joista toinen sitten kasvaa vahingossa liian suureksi toiseen nähden, kun juo liian nopeasti liian kylmää vettä, ja tästä kokoerosta syntyy palan tunne kurkkuun...

1.3.07

"Julkinen kohtauspaikka ja sivistyksen kehto"

Luonnehdinta kuulostaa kotoisalta. Se viittaa Unelmien keskustakirjastoon. Ohjelma alkaa Helsingin vanhalla linja-autoasemalla jo huomenna puoleltapäivin. Esillä on oikeita kirjailijoita sekä Tuomas Toivosen toimistoineen visioima pienoismalli.

Länsinaapurin pääkaupungissa ovat muuten kaupunginkirjaston suunnittelukilpailun finalistit nähtavillä Kulturhusetin aulassa.