Nelivuotiaana kerroin tarinoita. Ne olivat loputtomia ja peilasivat siten tajuntani virtaa. Viisivuotiaana opin kirjoittamaan. Näin tarinan ulkoisena objektina, outona liikakasvuna maailmassa, jonka kiinteyteen yritin tukeutua. Se ei enää ollut osa omaa virtaani, se karkasi ulottuviltani, muuttui vieraaksi ja on pysynyt vieraana siitä lähtien. Ellei sitten tämä nolostuttavan romanttinen ja kaunisteltu lapsuuskuvaus ole jo tarina tai sellaisen alku.
En ole ehtinyt Rotterdamia lähemmäksi Notre-Damea. Leikin sanoilla, koska asiat pelottavat. Tai nolottavat. Se, mikä todella yllättäisi lukijan, kiusaannuttaa kirjoittajaa syvemmin kuin jokin kömpelö puujalkavitsi.
Ilmeisesti minun olisi kirjoitettava esseitä, eräänlaisia rakkaudentunnusteluita.
En tajunnut eilen äänittää lintua, joka oli ehkä peipponen mutta jotenkin ujo. Ei se ollut pajulintukaan. Ehkä kuulen peipon toisin kuin nuorempana, korvani ovat tukkoiset. Joka tapauksessa linnun fraasi päättyi ikään kuin englanninkieliseen sanaan, jonka senkin valitettavasti unohdin.
Mutta tänä aamuna äänitin kuivaa ihoa, käteni liikettä oman lonkkakuoppani yli. Ääni toi mieleen vesilinnun vaimean huutelun.
Tänään en pelkää kirjoittaa tavalla, joka kuulostaa vanhalta.
Mitä on ehyys? Eepokseni ei varmaankaan ole ehyt. Sen kirjoittaminen ehyen näköiseksi lienee vääjäämättä ironinen ele – tai sitten arkaistinen fantasialeikki, mutta ilmeisesti juuri ankara pakote tekee teoksesta jollain muotoa fantasiaa ja (rooli)leikkiä todemman, likitulevamman ja omanaikaisemman.
Ajattelen kokeellista kirjallisuutta rituaalisena eksymisenä. Tai en juuri ajattele, aurinko vain nousi ja tuli tuollainen idea mieleen.
Runoteokseni Mutta ennen muuta ilmestyi toukokuun lopulla. En ole kertonut asiasta tällä palstalla, mutta olisiko minulla nyt hetki aikaa? Mitä uutta minun muka täytyisi sanoa? Voisin jopa pyytää apua teiltä: kukaan ei ole vielä paljastanut, mitä tulin tehneeksi, enkä osaa tehdä sitä itse.
Teksti kirjassa on sarakemuotoista ja paperin läpi pyrkivää. Monumentalisoin siinä mielikuviani; tällainen tuntui mielekkääntä tuossa elämänvaiheessa, joka alkoi noin viisi vuotta sitten. Onnistuinko heittämään hyvästit kyseiselle vaiheelle, kuten toivoin keväällä? Kenties, mutten silti osaa selittää niitä ongelmia ja ratkaisuja, joista kirja koostuu. Se tahtoo olla abstrakti, kompleksinen ja tihentelevä. Anna sen häiritä.
Katson meemikuvaa. Kuka ajattelee noin abstraktisti? Ihminen vai tämä väline? Hegel parka.
Tämänhetkistä alavirettäni sävyttää tai syventää tunne, että ajatteluni tila on kaventunut. En ole noussut ajoissa vastustamaan tätä kaventumista, kurtistumista, käpristymistä, jossa maailma abstrahoituu irvikuvakseen ja reflektio korvautuu reflekseillä, luonne identiteetillä. Jokainen joka kirjoittaa, näkee ajatustensa vaatiman tilan lukijassa ja luottaa tähän, toiseen itseen. Ja minua hirvittää, kun löydän itseni ajattelemasta, etten enää luota – ja että olen ehkä itsekin yhä kauempana luotettavasta lukijasta…
Mihin oikeastaan perustuu prosaistien, journalistien, tutkijoiden ym. rohkeus kirjoittaa toisista ihmisistä, kuvitteellisista tai todellisista? Minulta se puuttuu.
Sinä katoat minun ajatusteni meluun, minä hukun sinun ajatustesi hyökyyn. Siinä kokemukseni sosiaalisesta, hyvässä ja pahassa. Mitkään hahmot, mitkään toimivat pienoismallit eivät kestä tätä höykytystä, joka huumaa salakavalasti ja uhkaa jähmettää sinut ja minut muistojen suolapatsaiksi.
Taho odottaa tekstiä. Teksti asettaa omat lakinsa. Sielu irtoaa ruumiista ja tekee siitä kuvansa.
Taho on heikko. Uskon sen uskovan minuun. Uskon sen puolesta. Yleisö liikehtii niin levottomasti, että sen kokoa on vaikea arvioida. Minä liikehdin niin levottomasti, että kokoani on vaikea arvioida,
Like
Like
Love
Haha
Wow
Sad
Angry
CommentShare
1Jouni Teittinen
Comments
Timo Salo
Timo Salo niin, tarkoitan merkitystä mutta pelkään, että tarkoitan odotusta.
Like · Reply · Just now · Edited
Toiset leikkivät korteilla, minä rakentelen anagrammiepiikkaa:
turussa romanttinen kaukasia
nuoska tarttuu armeniassakin
On korkea aika kirjoittaa helposti kääntyviä runoja, on aika kääntää katse pienoismallista Baabelin torniin ja liimaputkilosta laastikauhaan. On korkea aika tinkiä mahtipontisuudesta kansan, huvittuvan kansan, hyväksi ja täten, siis siten, kääntyä kaikille kielille.
Helposti kääntyvät runot kirjoitetaan tietokoneella, joka simuloi kirjoituskonetta. Tasavälisiä tylsiä kirjaimia. Helposti kääntyvät runot ovat proosarunoja ja niiden runonomaisuus perustuu toistoon ja tunnistettavuuteen. Helposti kääntyvät runot toistetaan toistettavilta osiltaan ainakin kolmeen kertaan.
Arki voittaa: kuin ihmeen kaupalla olemisen ihme kaupallistuu. Lentokone lentää näkökenttäni halki oikealta vasemmalle. Minun ei tarvitse astua siihen, mutta jos haluan, voin sepittää matkustajista tarinoita: "Opiskeltuaan bodypump-ohjaajaksi hän muutti Australiaan."
Mutta mitä ihmettä tekisin keksityillä jutuilla: saatan kiinnostua niistä älyllisinä harjoitteina ja mieleni harhailun sivutuotteina (siis unina ja vastaavina), mutta jos alkaisin vakavissani kirjoittaa kertovaa proosaa, todennäköisesti eläytyisin siihen liiaksi ja uupuisin täydellisesti. Uupuisinko väistämättä? Tästäkö syystä tarinoiva mielikuvitukseni lamaantui murrosiässä, ja minkä surun tämä lama mahtaa kätkeä?
Kallistaessaan korvansa luovuudelle kirjoittaja ei valitse vain yhtä asiaa. Hän alkaa hakea suuntaansa uusissa suunnattomuuksissa, omaksua uusia näkökulmia kieleen ja mieleen. Jotkin niistä saattavat osoittautua radikaaleiksi, sellaisiksi, jotka uhkaavat kirjoittajan perustavimpia mielikuvia ja minäkäsityksiä, hänen tunnustamiaan tabuja ja mielenterveysnormeja. Sanottuna tämä saattaa kuulostaa itsestään selvältä, mutta kirjoittajan sanomana se on aina koetteilla.
Jos työ muuttuu ahdistavaksi, se ei etene; mutta jos se kiinnostaa edelleen, riittävän rento asenne lankeaa väistämättä opittavaksi.
Yhä vain kirjoittaminen on minulle välttämätön paha. Mieluummin näkisin itseni ajattelijana tässä tai tuossa ajatusten virittämässä hetkessä, ajatusvirrassa, joka on asioiden ja koetun itsensä tutkimista yksin tai ystävän kanssa. Mitä tapahtuukaan lapselle, joka merkitsee leikkinsä muistiin ja alkaa leikkiä varta vasten vastaisia faktisia muistiinpanojaan varten?
Aika on levoton. Aika ja minä. Olen levoton. Voidaanko sopia, että heti kun alan kirjoittaa, muutun fiktiiviseksi. Kaikki puhe puetaan totuuden pukuun, yleistetään, ylevöitetään. Miten puhe manipuloi mielentilojamme, jotka vain ovat kuin väriaistimukset ja tuntemukset. Kun sanon ”kaikki virtaa”, kaikki pysähtyy.
Näin unta johtajan henkilökohtaisesta kirjoituskoneesta, joka oli valmistettu suunnilleen 50-luvulla. Se oli matala ja linjakas, jalopuuta ja metallia. Tiikkinen tai mahonkinen näppäimistö muodosti siistien vaakalistojen portaikon. Jokainen näppäin oli niin leveä, että sitä saattoi käyttää kolmella sormella! pitkä puurunkoinen telakelkka liukui pehmeästi ja äänettömästi. Laitteen ylle kaartui kaksi pianovalaisimen tapaista.
Aamulla mietin, millä tavoin kunkin kirjaimen kuuluisi soida, jotta suomen kielen näppäily kuulostaisi musikaalisimmalta.
Istun asemalla, katson ikkunasta ulos ja yritän ajatella. Mainosruudussa vilkkuvat iltapäivälehden lööpit. Veljeni soitti. Kävelin hänen luotaan koko matkan tänne, hikoilin, muutoin sujui hyvin, kiitos. Kirjastossa en kyennyt esittämään asiaani: ahdistus on kasaantunut. Tiedän, että tämä on ohimenevää, mutta kohta pitäisi tapahtua jotain. Pitäisi vakuuttua, mutta se on mahdotonta. Vapahtua, se on ainut vaihtoehto loputtomasti kasaantuvien odotusten mielitaloudessa. Minun olisi kirjoitettava kirja rajallisuudesta; kaikki hyvät kirjat käsittelevät sitä, väittäisin.
Pahoittelen tämän tilapääpäivityksen tylsyyttä. Tekstin elävöittäminen luisuu helposti erikoisuuden tavoitteluksi. Pärjäisimmekö näin?
Seinäjoella on talo, jonka kaupungin pulut ovat valinneet tukikohdakseen: tarkemmin sanoen talon puustonpuoleisen katonlappeen (ja pari lähintä mäntyä). Mitkähän seikat ovat vaikuttaneet valintaan?
Jos uskoo, että sanoilla on merkitystä, uskoo, että ajatuksillakin on.
Ja on huolellisempi kuin tämän kirjoittaja.
Joskus tuntuu siltä, että rahaa mahtuu maailmaan enemmän kuin puhetta.
(Kumpikin syntyy popperilaisittain kolmannessa maailmassa, mutta jälkimmäinen jää sinne.)
Ennen bloggasin paremmin. Tai ainakin rohkeammin. Se on selvää. Naiivimmin tietysti.
Viime vuosina olen mahdollisesti uhrannut aavistuksen tai pari liikaa kirjalliselle seurustelulle, identiteettiä tukevalle mutta (juuri sikäli) olemista laimentavalle.
Haluan tunnistaa itseni luovasti väärin. Ja sinut. Haluan erehtyä elämään. Elämään kuten haluan, ja haluan iloita näkökulmani rajallisuudesta, viljellä sen laidoilla villiä uteliaisuutta ja ironiaa.
