Katson meemikuvaa. Kuka ajattelee noin abstraktisti? Ihminen vai tämä väline? Hegel parka.
Tämänhetkistä alavirettäni sävyttää tai syventää tunne, että ajatteluni tila on kaventunut. En ole noussut ajoissa vastustamaan tätä kaventumista, kurtistumista, käpristymistä, jossa maailma abstrahoituu irvikuvakseen ja reflektio korvautuu reflekseillä, luonne identiteetillä. Jokainen joka kirjoittaa, näkee ajatustensa vaatiman tilan lukijassa ja luottaa tähän, toiseen itseen. Ja minua hirvittää, kun löydän itseni ajattelemasta, etten enää luota – ja että olen ehkä itsekin yhä kauempana luotettavasta lukijasta…
…tätä onnettomuuden tuntoa, jonka selittää vain onni.
Tätä muotoa, joka on asian itsensä muoto olion edessä.
[…]
Nämä suuret ideat, joihin nuoret tahtovat vihkiytyä, ja tämä kompromissien promiskuiteetti, jota nimitetään sivilisaatioksi.
Tiedolliset arvot, kuten selitysvoimat, ja muut tiedon varaan lasketut arvot.
Saatan tarkkailla ihmistä ja kieltä. Kirjani ovat hujan hajan, kotini tuntuu vieraalta.
Tahtoni tahtoa sitä mitä muutkin on vahva, mutta tuskin tarpeeksi. Entä sitten, samaa kuin ennen
kaikkea.
Suurimmat seikkailuni ovat olleet lillukanvarsissa rämpimistä. Toisaalta lillukka on raikas, vaatimattomuuden kaunistama marja, jonka sato on pieni mutta satokausi pitkä.
Olenko ollut taipuvainen kuvittelemaan, että tunteeni ovat vuorovaikutuksen kannalta toisarvoisia omalaatuisuuteni ilmentymiä? Miten tällainen singulaarisuusharha on vaikuttanut käyttäytymiseeni?
Millaisia vaikutuksia minulla on ja miten kannan niistä vastuun? Tunnen tarvetta pysytellä hieman syrjässä, jotta pystyn käsittelemään tätä.
Romanttiset individualistit ja paranooikot selittävät omat tunteensa yksilöllisyyden ja muiden tunteet kollektiivisuuden ilmentymiksi. Itse olen koettanut pysyä asiallisena. Mutta asiallisesti ottaen kaikki intiimi hajoaa käsiin.
On aikoihin eletty (vai onko) – kulttuuripessimistikin toteuttaa itseään.
Paranoidi mieltää itsensä pahan tahon kavalien juonien kohteeksi. Masentunut välttää nämä harhat eräänlaisen positiivisen ajattelun avulla: hän hahmottaa itsensä hyvän tahon oikeudenmukaisten syytösten kohteeksi.
Uskon minäkin perisyntiin, ja juuri siksi olen kehno moralisti.
Epätäydellisyys velvoittaa armoon.
Näin voi todeta uskomatta Jumalaan, vai onko tämä toteamus jo uskontunnustus?
Ettei Jumala voisi kuin armahtaa; on se perin reformoitu jumala. Kuolevaiselle hän ei muuta mahda.
Jos usko tarkoittaa, ettei ihmisellä ole sananvaltaa, mitä he oikein saarnaavat?
Eivät turhaan lausu vaan toimivat suoraan.
Armo käy oikeudesta, kun oikeus käy ymmärryksen yli.
Jolla on korvat, olkoon vastaaja.
Isämme näkökulmasta emme ole oikeustoimikelpoisia.
Oma itsensä voi olla vain tietämättään. Jos tietää, kuka on, ei enää tai vielä ole se. Pyrkimys tietoon on pyrkimystä kiertotietä porvarilliseen rooliin, kun puhutaan modernista ihmisestä. Kuten tavanomaista, tavanomaiset rooliasut eivät istu minulle. Enkä minä ole valmis postmoderniin, luullakseni. Postmoderni subjektihan ei ole romanttinen ulkopuolinen, ei kiinteä, ei naiivi ja vilpitön mutta ei keinotekoinenkaan. Kysymys aitoudesta on lakannut merkitsemästä hänelle mitään. Minulle ei.
On siis ryhdyttävä taas päivittämään tätä blogia. Sosiaalinen media on kiusallinen kanava ja konteksti melankolisille tilityksille.
Lupauduin lausumaan otteita menneistä, vaikka tahtoisin lausua vain tulevia ja lausumattomia.
Siitä, että kirjoitin kirjan, en selviä muutoin kuin kirjoittamalla uuden, kirjoittamalla lisää, niin paljon, että menneet virheet hautautuvat... Itse asiassa en katso epäonnistuneeni; en vain osaa olla tuntematta tiettyä vieroksuntaa, outoutta ja inhoakin sellaisia tekemisiäni kohtaan, jotka ovat karanneet omasta kontrollistani ja joutuneet vieraan antamien merkitysten armoille.
Niinpä on mahdollista, että perfektionismini kääntyy tuottamattomuudesta pakonomaiseen tuottamiseen: pakenen työhön, yritän epätoivoisesti korjata sitä repeämää, jonka olen silkalla omalla aktiivisuudellani aiheuttanut todellisuuden kudokseen. Puhun tässä omasta todellisuuskäsityksestäni, vieraantuneisuuden valtakunnasta ja turhamaisista huolenaiheistani, siitä, miten toivoisin pystyväni pysymään täällä silmien takana enkä suinkaan näkökentässäni, sormena linssin edessä. (Enhän minä pysy, olen liian turhamainen ja liian tietoinen tästä seikasta.)
Koominen hahmo kompastelee kulisseissa. Hän luulee olevansa näyttämölle eksynyt sivullinen, vaikka hänet on selvästi kirjoitettu käsikirjoitukseen, ja niin kauan kuin hän ei tiedä olevansa näyttelijä, hän näyttelee roolinsa hyvin.
Julistaisinko jotain, lausuisinko itselleni muutaman rohkean sanan:
Menneeseen viattomuuteen ei ole paluuta. Tulevasta viattomuudesta ei ole tietoa. Sinnepä siis!
Mitä se tuleekaan vielä vaatimaan.
Täällä työhuoneella alakulo.
Työn kanssa on yksin, hyvin.
Työhuone parantaa keskittymiskykyäni. Se on esimerkki olosuhteisiin kiinnittyneistä itsesuggestiivisista voimista, joita en ole kyennyt ymmärtämään enkä ennakoimaan. Olen nähnyt paljon vaivaa luodakseni asuntooni otolliset olosuhteet, mutta jokin vaivaa... Kuinka on mahdollista, että aikuisella miehellä on elämä näin huonosti hanskassa? (Kokeile esittää tämä kysymys ensin tuohtuneella, sitten neutraalilla ja lopuksi filosofisella äänensävyllä.) On ollut, siis.
Säilyttääksemme toimintakykymme tarvitsemme olosuhteita, joissa elämä kadottaa hahmottoman kokonaisvaltaisuutensa.
Ei kukaan nujertuneena rupea hallitsemaan, vaikka osaisi.
Alhaalta käsin on vaikea hallita, elämäänsä tai mitään. Leikki osoittautuu leikkijäänsä mahtavammaksi, kuvat ja sanat kurittavat tai karkaavat. Alistuneen toiminta vaikuttaa oikukkaalta ja irrationaaliselta – feminiiniseltä, sanoisivat patriarkaatin edustajat (– lapsenomaiselta, sanoo ulkoinen tai sisäinen vanhempi).
Kerrotaan, että Thales putosi kaivoon, koska katsoi ylospäin. Tuijotti onneksi tähtiä eikä muita ihmisiä.
Vertautuminen näyttäisi olevan taito. Metodi se voi olla vasta toissijaisesti. Siksi en oikein jaksa uskoa "metodisen alemmuudentunnon" toimivuuteen. Omaan "metodiseen melankoliaani" uskon lähinnä siitä syystä, että tiedän olevani enimmän aikaa varsin iloinen, jopa huoleton.
Miten siis itseluottamus oikein oikeutetaan episteemisesti? "Justification of self-confidence" – ei hakutuloksia! Tulisiko se sittenkin rinnastaa uskonnolliseen uskoon pikemmin kuin rationaaliseen tiedonmuodostukseen: ”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy", alkaa Heprealaiskirjeen 11. luku vuoden 1938 raamatunkäännöksen mukaan; "Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä", sanoo uudempi. Tällainen näkökulma saattaisi auttaa ymmärtämään uskonnollisen kokemuksen luonnetta, mutta se tuskin riittää siirtämään itseluottamusta uskonnollisten ilmiöiden piiriin. Olisiko luottamus toisiin ihmisiin ainoa mielekäs vertailukohta – tai rajatummin: luottamus toisten ihmisten itseluottamuksen oikeutukseen, mihin ikinä se perustuukaan?
Tahtoisinpa tietää, millaisia filosofisia analyyseja itseluottamuksesta tai itseluottamuksen käsitteestä on kirjoitettu. Onko itseluottamusta yritettykään verrata empiiriseen tietoon; onko sen perustana olevan päättelyn periaatteita koetettu systemaattisesti eritellä tieteenfilosofiasta tutuin käsittein? Koetin hakea tietoa verkosta: Fraasi "epistemologinen itseluottamus" löytyy monesta artikkelista, mutta itseluottamuksen epistemologiasta ei puhuta mitään. Itseluottamuksen logiikkaakaan ei näemmä tutkita. Lähimmäksi aihepiirin ydintä paasee kaikenlainen nolostuttavan epätieteellinen ja tarkoitushakuinen personal development -kirjallisuus. Tällainenhan on todellinen uhka itseluottamukselle!
Jos olen jotain/jotakuta rakastanut, niin rouva Melankoliaa, tyhjyyttä, jonka ei soisi täyttyvän.
Rakkaus ei ole mielipide. Eikä ajatus.
"Tämä on vain henkilökohtainen rakkauteni."
Teini-iän ihastuksen vallassa kirjoitin paperilapulle: "Rakkaus on pyhä." Liiaksi mielipide, yritys päästä asiayhteyteen, kuten tässä.
Melankolia tuottaa ankaran punnitun ajatuksen. Ei kai se ole vain mielipide?
1. Julkinen moraali Suomessa on vahtimisen, paljastamisen ja vahingonilon moraalia, joka on naamioitu kunniallisuudeksi, rehellisyydeksi ja huolenpidoksi. Vähäväkisessä maassa kuka tahansa voidaan ottaa julkisuuden kämmenelle tarkasteltavaksi. Niitä yksityisiä mielenliikkeitä, joihin jumalankuvat eivät vielä pääse käsiksi, niitä valvoo itse Jumala. Näin meidän esivanhempiamme, vanhempiamme ja meitä on opetettu ja näin me opetamme. Tämän maan kansalaiset eivät ole itsepäisiä. He ovat kuuliaisia ja uskovat, vaikka eivät näe. Me otamme lääkkeemme, niistämme nenämme ja nostamme housumme. Herran pelossa ei suomalainen ole viisauden alkua pitemmälle päässyt.
- Seppo Knuuttila, "Korppi korpin silmää nokkii"
(Ryhmätyö 4/1986), Entinen aika, nykyinen mieli,
Gummerus, Jyväskylä, 2008, s. 48.
En löydä itseäni asunnostani. En lähde matkoille. Vuokraan työhuoneesta osuuden.
Onko tässä ratkaisu? Luulen, että on. Kun tekee ratkaisun, latteudet sallittakoon, siispä: pitäkää peukkuja, aloitan puhtaalta pöydältä – miksei sille pöydälle voisi hankkia vaikkapa divarissa näkemäni 50-luvun saksalaisen metsästysoppaan (eikä tarvitse lähteä matkoille).
Onneksi kyseessä ei ole mikään koulu eikä konttori, ei oppimiskeskus eikä piirustussali, ei mikään sellainen, jossa kaikki ovat toistensa kilpailijoita.
Ainoa harmin aihe on, etten keksinyt tätä aiemmin. Olen sotkenut olotilani ja käynyt levottomaksi. Heikki Salo laulaa hirvittävän ärsyttävästi mutta mieleenjäävästi (siteeraan muistinvaraisesti): "Hei älä koskaan ota runoilijaa luoksesi asumaan. Se murheitaan nurkkiisi piilottaa ja kaataa kaljaa sun kitaraan." Olen omassa persoonassani antanut tuon runoilijan pesiytyä kaikkiin pölynpesiin sisällä ja ulkona, ilman kitaraa ja ilman kaljaa – eivätkä nuo kaksi edes mahdu samaan säkeistöön nurkkiin piilotettujen surujen kanssa, nyt kun tarkistin, miten sanat laulussa [oikein] kulkevat.
Miksiköhän olen toisten nurkissa aktiivisempi kuin kotipesässäni? Siksikö, että majailen verhojen takana liian pimeässä, vai ainoastaan siksi, että minulla on taipumusta käpertymiseen.
Taipumus jäädä, muuttua jäämistöksi, se lienee masennusoire.
Olen sosiaalisempi kuin nuorena kuvittelin. Ja kauempana autismista kuin toivoin olevani.
Ei ole helppoa tunnustaa menettäneensä jotain. Tätenkään takaisin ottaminen ei ole helppoa.
Edelleen toisinaan kun näen, että jokin on tarkoitettu aikuisille, ensireaktioni on, että se on minulta kielletty. Että se kuuluu toiseen, pahempaan maailmaan, joka ei minulle onneksi merkitse mitään. Vielä hetken aikaa olen ollut suurimman osan elämästäni ala- kuin täysi-ikäinen.
On ihmisiä, jotka elävät koko maailman puolesta häpeässä ja synnintunnossa lapsen edessä, inhoten ja vastustaen kaikkea, minkä katsovat lapsille sopimattomaksi. Olin lapsena juuri tuollainen.
Kuinka kauan olin kävellyt noilla kengillä hieman työläästi, huomaamatta, että oikea kantalappu, lähes sentin vahvuinen, on pudonnut? Vasta koron alle juuttuvat soranjyväset ja lievä kiusaantuminen niiden aiheuttaman narinan kaiusta katukuilussa saivat minut vilkaisemaan kengän pohjaa, jonka kyllä tiesin kuluneeksi.
Kun esineet kuluvat ja hajoavat, koetan joko ratkaista ongelman itse tai jätän sen sikseen. En usko nykysuutareihin: eivät ne voi olla oikeita – pelkkiä avaimia kaupittelevia pikasuutareita kaikki.... En luota takuisiin, vakuutuksiin, en ylipäätään kirjallisiin sopimuksiin, jotka mahdollistavat juristeriana ja byrokratiana tunnetun organisoidun kiristyksen. Etenkään silloin, kun itselläni on jokin tärkeä (sellainen, jonka tärkeyttä joudun uskottelemaan itselleni riippumatta siitä, kuinka tärkeä se on) projekti kesken, en mielelläni luovuta yhtäkään ongelmistani (kuten rikkinäistä kenkää) itseäni ammattimaisempien henkilöiden käsiin. Henkisesti helpompaa on sopeutua, mukautua, perääntyä siihen, minkä uskottelee olevan tärkeää, kunnes tärkeys hiljalleen hapertuu ja osoittautuu arvottomaksi ikuisuuden näkökulmasta.
Yöllä olisin aktiivisempi ja ajattelisin positiivisemmin kuin nyt, nauraisin neurooseilleni ja ennakkoluuloilleni vapautuneesti. Kun vuorokausi vuorokaudelta on kiskonut ympärilleen mustaa suojapussia, pallon alapuoli on lopulta revennyt: parempi mies, uusi vapaa tajunta, herää yöllä, pursuaa ideoita, kirjoittaa, lukee keskittyneesti muutaman tunnin, nukkuu vielä muutaman tunnin ja herää tahkean harmaaseen iltapäivään.
Hetken kestää sydäntalven päivää, ja sekin vähä näyttäytyy vain kaupallisten intressien valossa. Yöllä olen hetken verran itsenäinen ihminen, unelta lainassa. Silloin otan ennakkoa joulunpyhiltä, joita rakastan niin kuin vain ehdottominta rauhaa, sellaista, joka on sekä juhla- että työrauhaa – yhtä aikaa.
Anti-intellektuaalisuus ei ole pragmaattisuutta vaan statusviestintää, karkea mutta tehokas puolustuskeino tilanteessa, jossa uteliaisuus on uhka.
Teorian ja käytännön asettaminen vastakkain on politiikkaa, yksinkertaistaen; sen kytkös käytännöllisten ratkaisujen ja teoreettisten väittämien tiedollis-taidolliseen sisältöön on vähintäänkin löyhä.
Omalta kannaltani arkkitehtien ammattikulttuurin ongelma ei ole käsityön korostaminen, ei insinöörihenkisyys (taiteilijan näkökulmasta) eikä mikään sellainen, vaikka luonnehtisinkin itseäni teoreettiseksi haihattelijaksi. Ainut ongelma on tärkeily. Sem ei tarvitse olla suuri ongelma; siitä voi olla välittämättä, ainakin sen surkuhupaisimmista muodoista; mutta nuorena kallistin korvani yleistä vaikeutta ja vakavuutta julistaville äänille niin, että menetin itseluottamukseni. Olin liian hämmentynyt tajutakseni, ettei mikään oma tai kypsä näkemys, jota minulle tarjotaan kuin kissalle narusta vedettävää lelua, ole mikään oma tai kypsä näkemys.
Kypsä on se, minkä tekee, oma se, minkä vasta aavistaa; se ei ole koskaan oma.
Se, mikä näyttäytyy loputtoman vaikeana, on jo helppoa.
Omiin taitoihinsa voi eksyä.
Toiminta on helppoa, koska se on toimintaa.
Vertailu keskinkertaistaa, koska se on vertailua.
Vertaa sitä, mitä pelkäät ihmisissä, siihen, mitä ihailet. Vain edellinen täytyy voittaa.
