31.12.07

Lupaavaa mutinaa


Lienisi syytä, lienisi syytä, hyvät lukijat, lienisi syytä olla kaunis, puhua jalosti... Juhlavasti!

Kiitoksia kaikille, jotka olette jaksaneet seurailla palstan haltijan tämänvuotisia harhailuja; kehtaan luvata teille jotain. Tänä vuonna blogistani tuli ulkoisesti aiempaa tyylikkäämpi, mutta sisällöltään se kävi kovin ohkaiseksi. Ensi vuonna tähän tulee muutos. Vuonna 2008 annan ensivaikutelmille tilaisuutensa; vuonna 2008 kirjoitan enemmän. Ensivaikutelmissa eli intuitiivisiksi nimettyjen tuntumien ja mieleenjohtumien hetkissähän aivot ovat vahvimmillaan; aiheesta oli Hesarissa kepeä mutta asiallinen artikkeli tänään... Suuremman massan ja nopeuden turvin oppinen torjumaan maalais- ja muun ennenaikaisen järkeilyn houkutukset, kun en kikkailusta tai kauneuden etsinnästä kuitenkaan pääse. Kenties paras hyvin tekemisen tapa on se ensimmäinen; ainakin se on nopein.

Eespäin siis!

Viimeinen modernisti

Uutinen parin viikon takaa: teräsbetonivaari Oscar Niemeyer on nyt satavuotias.

[Lisäys 10. 1. 2008: Kriittinen artikkeli vanhan arkkitehdin aikaansaannoksista.]

21.12.07

Seisaus

Astua ulos keskitalven keskipäivään, seisahtaa ja aistia se vanhanaikainen valo, pidättyväisen lempeä rappauksissa, ikkunoista heijastuen, vesipisarassa syöksytorven alla, kujalla, jossa se huikaisee ja jättää kiviin pitkän ystävällisen varjon.

(Helsingissä on etelään kulkevia katuja.)

Vastaan tulee niin kaunis tyttö, etten ole varma, ymmärtääkö hän tätä, tässä valossa niin kaunis.

19.12.07

Afralia 2


Julkaisen tämän huvittuakseni, koska olen alakuloinen. Kuva on toiselta päivältä lokakuuta.

Tähän mennessä onnistuneimman afraliani raapustin erääseen kirjaan, jonka annoin lahjaksi. Saatan vielä palata aiheeseen. Siinä on jopa lievää taiteellista kiinnostavuutta, vaikken tällä hetkellä juuri luota kiinnostumisfunktioitteni toimivuuteen. Valvoin aamuun asti ja nukuin päivällä. Ei näin, aivan niin. Kirkasvalolampun osuus asiaan on epäselvä. Unohduin näpertämään, odottamaan kirkkaita ja selviä ideoita. Ne eivät vain ilmene.

Maat rantoineen ovat epämääräisiä räiskäleitä, mutta sellaisiinkin muotoihin voi kiintyä. Mantereitten etupuoli on Atlantille päin, paitsi sirokoipisen Etelä-Amerikan.

Lukekaa Tommipommi toista!

16.12.07

Unten hinnasta eli loisteputken armoilla

Huomentapäivää arvon lukijat, tarjolla olisi leppeää jaarittelua, koska taiteen tie on kuljettu kohtaan, jossa toistaiseksi humajaapi läpitunkematon, synkeä salo. Kah, otetaan pari askelta taaksepäin; otetaan rennosti. Laajakaarisia muotoideoita esittäytyy välähdyksittäin, viekoitellen, mutta en kykene pitämään niistä kiinni. Olen – lajitovereitten kohtaamisissa suunnilleen ensimmäisiksi sanoikseni – selittänyt kärsiväni talvimasennuksesta, kun on tuntunut siltä, etten saa eheää sanaa suustani. Tein näin myös blogitapaamisessa, joka kuitenkin omalta osaltaan piristi siten, että saatan kirjoittaa täten. Kiitos kaikille, olette mainioita persoonoita.

Siinä vaiheessa, kun unet tuntuvat elävämmiltä kuin valve, lienee syytä huolestua. Elän menneessä ja täytän hajanaisilla raapusteluillani muistivihkoja, joista en jaksa etsiä mitään. Tajunta virtaa nopeasti kohti unta ja unennäköä, jota myös valvetilani tahdottomuus muistuttaa: sosiaalisissa tilanteissa, kuullessaan uusien äänien kutsuvan nimeään on tämä solukasa alati altis arvioimaan itsensä kerrassaan uudelleen. Tuollaiset vanhat reaktiomallit nousevat pintaan, ja niissä on jotain kaunista, vaikkeivät liene hyväksi.

Nyt yritän korjata, mitä korjattavissa on, tuijottamalla kirkasvalolamppua. Olen valmis istumaan sen valossa pitempään kun käyttöohjeissa neuvotaan; onhan nyt hätätilanne. Lähelle tulevassa kirkkaassa valoisassa pinnassa on enemmän voimaa kuin sellaisessa ylevässä metafyysisessä tilassa, jossa kaikki merkitykselliset asiat ovat pisteitä mustalla taivaankannella valovuosien päässä toisistaan. Pisteitä, jotka vetävät väsyneitä silmiä puoleensa kuin vastaantulijoiden ajovalot eli joulun kynttiläiset.

Näyttää siltä, että unen elävyydellä on hintansa. Lukaisin Pohjanmaalla J. Allan Hobsonin kirjan
Unennäöstä. Antti Revonsuo käsittelee teosta Tieteessä Tapahtuu -lehden numerossa 1/2005 (PDF). Hobsonin mukaan depressioon liittyvä kolinergisen ja aminergisen systeemin epätasapaino ilmenee siten, että syvän unen ja REM-unen vuorottelu on rajumpaa; masentunut liukuu REM-vaiheeseen herkästi ja on altis näkemään unia runsaasti ja heti kohta nukahdettuaan. (Nykyhorroksessani havaitsen näkeväni niitä jo ennen nukahtamista, etenkin kun kyse on uudelleen uneen vaipumisesta.) Kirja jäi Pohjanmaalle, joten kehotan halukkaita lukijoita tarkistamaan yksityiskohdat itse. Kirjan suomennos on valitettavasti Pietiläistä kaikkein innottomimmillaan ja huolimattomimmillaan: paikoin liki lukukelvotonta tekstiä, jossa lauseiden keskinäiset kytkökset ovat kääntyneet unenomaisiksi. (Saman moitteenhan voisi varmasti esittää näistäkin lauseista, tosin toisin aikein.)



Viimeöisistä olen muistavinani, että professori Kemppinen oppilaineen istui käytävällä rennosti sinisessä kerrastossa ja (kumi)saappaissa.

10.12.07

Ihmettely lapsen asemana (1)

niin niin niin niin
miksi me olemme niin?

harjalla on tuuliviiri
oman itsen ilmapiiri
tyvestä tyven on

7.12.07

Onnea Suomi

Näin itsenäisyyspäivän aikaan media on niin täynnä sankareita, valittuja, uhrautuneita, että kulttuurista kaikkineen tuntuu katoavan se vähäinen vapaus, josta olemme arjessa nauttineet saavutettuna etuna.

Ahdistaa, kuten benrope sanoisi.

5.12.07

Herra Y vaikutti paranoidilta

Herra V vastasi herra Y:lle "Pidän mielipiteitänne vastenmielisinä, mutta olen kuolemaanne asti valmis puolustamaan oikeuttanne tuoda ne julki." Herra V:n pistoolikotelo erottui selvästi.

20.11.07

Antiikki

on minullakin antiikki!
mutta pohjalaisella kylällä
ei kohtaan ketään
mielenkiintoista olen jaksanut
toivoa kyllä

haltioitua etäisyyksistä
taivaasta, yksinäisyyksistä
lenkkipoikeamasta selittämättömästi
asutuille hiekkakankaille, jotka tuovat
mieleen eliten
ja armeijasyksyn

nyt kun nuoruuteni vähenee
ja käyn naisista puisevaksi
muistan antiikin
ja vaadin puheenvuoroja

Töölö ja Kallio

Töölö on parhaimmillaan yöllä valaistut ikkunat loivissa kaarteissaan täynnä nuoren kansakunnan toivojen poissaolon esihopperlaista loistetta. Kallio puolestaan päivällä, kun on lämmin ja kivisienistä pusertuu iloa, joka valuu laaksoihin.

Suomio

Suomalaisuus on väkivaltafantasioita
järvenpoukamissa,
suojattomuutta korvissa,
vatsan heikkoutta ihmisten ilmoilla.
Tämä on selvää, loppu ei.
Sisu oli kuolinsyy kaulassa.

17.11.07

Gothic Kitchen

Olin talviunessa. Näin monia unia, jotka unohdin heti heräämisen hetkellä. Jotain muistan kuitenkin: islantilaisesta keittiöstä. Valvetilassa oletan, että saarella on totuttu syömään yksinkertaista, suolaista ruokaa: kaikki raaka-aineet ovat kalliita, paitsi kala, joka on tuoretta ympäri vuoden. Mutta uneni islantilainen ruokakulttuuri tukeutuu syvällä kellarikapakoiden kattoholvien varjossa tummanpuhuviin, makeisiin aineksiin: suklaaseen, lakritsiin ja hunajaan, tervaan, kuivattuihin hedelmiin ja mausteisiin. Ja ennen kaikkea vereen.

16.11.07

Rento vuorovaikutus

Kasan vieruskasan eli Killingin kautta ajauduin uutisnälkäisenä nuuskimaan, mikä kuohuttaa juuri nyt teoreettisia fyysikoita. Upottuani ensin arroganssin ja kirkuvien tapettien eksoottisiin kokoelmiin (muistoja 90-luvun nettikuvioista!) löysin hengähdyspaikan fysiikkapainoitteisista blogista, joka – vähän niin kuin Kasa – sekä näyttää että tuntuu hyvältä. Harkitusti koristeltu valkoinen Blogger-pohja on mieleeni. Hyvät naiset ja herrat: Backreaction!

15.11.07

Pienen alun yö

Tämä on uuden blogini sadas merkintä. Jos keksisinkin jotain sanottavaa, mieleni tekisi mieluummin kuiskata se takanani olevalle (siellä ei ole ketään) kuin kirjoittaa julki. Tänään on eittämättä ollut koko tähänastisen vuoden jäätävin, jumittavin, pimein ja martain päivä, enkä ole ainut, joka on kokenut näin. Päätin, että tämä on sopiva paikka koettaa jakaa tämä kokemus, sopiva yhteys luoda yhteys. Mitä ikinä yritänkin sanoa tässä tilassa, kääntyy äkkiä valitteluksi tästä kankeasta kielestä, päättöminä kiemurtelevista lauseista, jotka eivät tavoita omaa häntäänsä. Kaikki tulee yllättäen eteen, niin kuin kauppareissulla kadonnut musta hanska, joka kesken harhailevan etsinnän ikään kuin tipahtaa näkökenttään vihannestiskin päältä. Koetan nauttia C-vitamiinia, pitää mieleni ja ruumiini ravittuina, vaikka huvittaisi niin kovin harvakseltaan. Ja aamulla rullaan futonin reippaasti sivuun ja voimistelen.

5.11.07

Ylhäältä on helppo neuvoa

Käytännöllisesti katsoenkin harjoittaa teoriaa (kreikk. theorein, katsoa).

Yhtäkään elävää olentoa ei ole selitetty kuoliaaksi, paitsi epähuomiossa.



Yhdysvaltain sisäpolitiikasta olen sitä mieltä, että osavaltioiden kokoerot ovat liian liian suuria. Ainakin Kalifornia ja New York olisi jaettava kahtia etelä- ja pohjoisosavaltioon. (Se olisi maantieteellisesti luontevaa; tutkikaa karttoja.)

2.11.07

Taantuneistosta

Sitkeä poliittinen suukopu kertoo harvoin yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta. Kaikkein passiivisimmallakin rahvaalla, joka tunnusta ainuttakaan positiivista aatetta, on voimakkaita mielipiteitä erinäisiä tahoja ja niiden kanssa veljeilyä vastaan. Sen keskuudessa hävetään sympatioita, kun taas ennakkoluuloja ja antipatioita pidetään todisteina riippumattomuudesta.

Ilmapiirissä, jota hallitsevat häpeä ja voimaton uhma, itsensä pitäminen jonain – miehenä, naisena – on ympärivuorokautista työtä.

31.10.07

Pala elämänjärkytystä

Olin idealisti, ihastunut viattomiin, varjottomiin, vastuuttomiin rakenteisiin, itse rakenteeton enkä siten kovin tarkasti perillä tästä kaikesta historiasta, hahmojemme heilunnasta peräseinällä.

Tällaisena tunnen olevani ulkopuolinen ja hamuilevani kuviteltavissa olevilla toimillani tyhjää ilmaa. Pelkään, että todellisuus nauraa yrityksilleni lähestyä tai edes kuvata sitä. Itse voin sentään jotenkin päättää, nauranko itselleni (kuvitteellisen yleisön mukana) vai en. Nämä tunteet tekevät minusta passiivisemman kuin mitä pidän alkuunkaan sopivana. Ja kun tajuan tämän, niin järkytyn, kerta kerralta pahemmin, ja se on hyvä. Tunne on se välikappale, joka yhdistää tiedon toimintaan, ja minä näen oman tunne-elämäni kohdalla suuren jylhän erämaan, joka melkein herättää ylevän tunnon, koskenniemeläisittäin isänmaallisen tai sitten kosmisemman.

Tähtitaivas ylläni ja autius
sieluni ympär'

Ollapa kuin pohjalaisisäntä, joka purki kirjastonhoitajalle vastenmielisyyttään minä-muodossa kirjoitettuja romaaneja kohtaan. Hänellä on varmasti riittänyt paljon resursseja erämaiden raivaamiseen, maata kuilujen täytteeksi... Tuota olen aina salaa pitänyt norminani: olisi oltava niin maskuliininen, että sana "minä" käy tarpeettomaksi. Miehen itsensä paljastava tunnereaktio on kuitenkin pieni kauneusvirhe, merkki tavoitteen mahdottomuudesta, mielettömyydestä, tämän kummallisen pelon voimasta.

Tapauksesta saa vaikutelman, että eksistenssifilosofia on sittenkin voittanut. Ennen pelättiin ja rakastettiin Jumalaa, nykyään subjektiivisuutta.

Yritän kirjoittaa näistä asioista paljon seikkaperäisemmin, mutta en voi tehdä sitä julkisesti, koska tyylin jalostamiseen ei jää likimainkaan riittävästi aikaa.

30.10.07

Struktuuri

Suuret lehdet heiluvat
natriumlampun valossa.

Ideoillani ei ole
Ne koskevat

24.10.07

Uhu




ö ja yleinen levottomuus kuten yö ja pöllöt kuuluvat yhteen. Yksin käynyt cityhyypiö minä kuulin viime yönä yhden aikoihin ensimmäistä kertaa, miten huuhkaimen ääni kaikuu kivitalojen seinistä Helsingissä, Johanneksen kirkon mäellä. Huhuilija itse mahtoi olla kaukana Punanotkon tuolla puolen, kenties keskuspuistossa asti, kaniapajien lähettyvillä kaiketi kuitenkin.

18.10.07

Totuus arkkitehtuurista


Olen tyytymätön sanojen kykyyn tulla luo pyydettäessä. Niin kuin tämä huonekaan ei käänny ympäri kun vaadin. Muistan ilmansuunnat hyvin, ja tieto niistä vahvistaa ympäristöni pysyvyyttä. Ja vaikka näkisin kivitalon täysin uudessa valossa tai uudesta, arvaamattomasta ja kiusallisesta perspektiivistä, ymmärrykseni sen pysyvyydestä vain vahvistuisi. Arkkitehtuurikeskustelu on turhauttavaa, koska emme voi puhua kestävimpienkään monumenttien substanssista, vaan joudumme tyytymään siihen valoon, jossa kulloinkin näemme ne. Pienoismallin edessä on verrattain helppo leikkiä objektiivista, mutta todellisuudessa on aina kiinnityksiä ja kovennuksia, joihin epämääräisimmänkin auktoriteetin kelpaa tukeutua. Ei tarvitse olla maaorja ollakseen sidottu maahan.



Vain löyhästi liittyviä lisähuomioita:

Vaatimattomuudesta on uskomattoman vaikea luopua toisten hyväksi. Uskovankin on.

Uhrimoraali todella pelottaa minua. Todella.

17.10.07

Otteet

Uni merkitsee herkeämättä;
aika vaatii sankat otteet;
aika ei kasva korkoa.

Värinä

12.10.07

Univalitus


net, ne tulisi hyväksyä. Miksi vastata näin mielettömään kysymykseen? Millaista todellisuutta uni muka uhkaa? Miksi olen huolestunut unen kunniasta? Miksi en ole jo nukkumassa?

Unennäkijä on vallaton, riippuvainen vain mielikuvista, tunteista ja tiloista. Uni propagoi anarkistista, antimaterialistista, pluralistista ideologiaa – in your dreams: uni jallittaa selittäjiään.

Samaan aikaan unta, kuten rakkautta, lähestytään kliseisen estetiikan kautta. Miksi uni ei voita jäljittelijöitään?

Jokainen osaa unissaankin koota merkityksensä. Mikä siinä valvetilassa on niin vaikeaa?

Runous on sarja epätoivoisia yrityksiä päästä unen tasalle. Lannistava ajatus, tuomittu omaan latteaan epävarmuuteensa.

Mikä viheliäinen kompromissi on riistänyt meiltä kaiken muun kuin tahdonvoiman ja siitäkin jättänyt jäljelle vain kaikkein viheliäisimmän osan, sen, joka takaa järjestyksen ja korvaa epävarmuuden mutta tuhoaa arvokkuuden? Miten unetonta ja mitätöntä ihmiskuvaa meille syötetään ja miksi?

28.9.07

Afralia


Morffausohjelmalla tulisi tietenkin siistimpi.

Olen hieman piirrellyt ja luulen, että minun kannattaisi keskittyä tälläkin palstallani piirroksiin ja älyttömiin ideoihin. Jonkun on kannettava leikkimisvastuu; jonkun kannattaa ennemmin jalostaa rikkaruohoja kuin kilpailla ammattiviljelijöiden kanssa. Julkaistu päähänpisto on pääsääntöisesti iloisempi asia kuin julkaisematon päähänpinttymä.

25.9.07

En nimeä

Olen nauttinut kahvia ja kävelen kohti aurinkoa. Jauhan ksylitolipurkkaa. Kaipaamme valtaa toisiimme nähden, koska yksin olemme voimattomia.

Vallan tulisi elää kanssamme.

Vallonian vastavalo.

Jos pukeudun viileyden panssariin, olen niin uskottava, ettei kukaan usko eikä kukaan huomaa, että olenkin ehkä kuollut: pysyn koossa; ongelmat ilmenevät vasta liikkeelle lähdettäessä, niin kuin Calvinon romaanissa, kun haarniskoitu hevonen on kaatunut taistelussa pystyyn.

Olen taas kirjoittanut mahtipontisesti. Toisina aikoina kirjoitan toisella tavalla. Aina olisi toinen aika, mutta aivot säätelevät käyttäytymistä ja asettelevat merkkejä. Monet opintoni saattavat vanheta. Se ei olisi suuri vahinko: nuoruuden suorituksissani toistuu sama ahdistuksen tunnuskuvio, mutta vielä häiritsevämpänä, estävämpänä.

Olen ymmärtänyt elämässä useimmat asiat jotenkin väärin. Olen aina epäillyt tätä. Tarvitsen tutorin. Täydellistä luotettavuutta en edellytä.

Kirjakaupassa runoilija etsii sarjakuvaa, joka löytyy viimein. Se on huomaamattoman valkea. Poskionteloistani erittyy limaa ja poistun. Katonharjalta otsaan iskee täyteinen kuu.

Teologia kostaa väheksyjilleen

On olemassa kaksi vaikutusvaltaista koulukuntaa: toisen mukaan päämäärä on nykyhetkessä ja toisen mukaan tulevassa. Näiden lisäksi ovat nihilistit ja menneessä elävät.



Kun oman työvoiman laita on vähän niin ja näin, on syy sitäkin suurempi lukea ja suositella parempia tekstejä:
Petri Järveläinen ja vakiokommentoijansa Don Jusa kirjoittavat paljon ja hyvin. Lukekaa.

[Lisäys 27. 9. klo 20.53: Teologiaa opiskeleva Sörkan Kierkegaard on myös ehdottomasti mainittava.]

24.9.07

Voimatta 2

Tässä maailmassa on harvoja asioita matematiikan lisäksi, joihin uskon, matematiikan ja rakkauden. Kumpaankaan en ole uskaltanut uskoa kunnolla.

Kaikki kiinteä sublimoituu?

Päinvastoin kuin Protagoras ajatteli, kaikki asiat yhdessä ja erikseen ovat ihmisen mitta, ja olisi epäreilua antaa amatööreille erivapauksia.

Ajattelenko liian abstraktisti? Näin masennun, liki huomaamatta. Aamu-usva peittää auringon siinä missä Carpentarian lahden vyörypilvikin.

Kaiken työn mieli on vastata ihmisen tarpeisiin, ja kaiken muun elollisen. Yritän muistaa tämän. Työn psykologiasta ja filosofiasta ei tarvitse sanoa muuta.

23.9.07

Voimatta

Pelätä ylempää, vanhempaa, vierasta – sama vanha laki.

Vihollinen on auktoriteetti.

Vihollinen on idoli.

Pelkkä vihollisen kuva vahingoittaa meitä.

Voiko valtaa ymmärtää? Joku on aina vallassa, mutta vain hullu luulee tietävänsä, kenen tai minkä.

Minulle on opetettu, ettei saa osoittaa sormella. Olen oppinut, ettei pidä kuvitella vaikka mielikuvitus on hyvä olla.

Olen oppinut, ettei historiasta ei pidä kuvitella mitään, ettei nykyisyydestä pidä kuvitella mitään, ettei tulevaisuudesta pidä kuvitella mitään, ettei itsestä pidä kuvitella eikä naapureista. Asiat ovat miten ovat, ja niistä voidaan tietää se, mikä voidaan tietää, vuosiluvut kerrotaan kirjoissa. Tervetuloa todellisuuteen.

Miten tyydyttävää on ivata ja tulla ivatuksi todellisuuden nimissä.

Tahtoisin ymmärtää, mihin olen näin tyytymätön.

Aikuinen huutaa kaikkien nimissä. Lapsen ääni ärsyttää.

Aikuinen löytää aina auktoriteetin, jotta voi määrätä.

Auktoriteetti löytää aina aikuisen, jotta saa määrätä.

Miksi en kunnioita auktoriteettia? Koska se tarttuu kuin tauti.

Ajatuksin, sanoin ja teoin rikomme jatkuvasti itsemme ja toisten kirjoittamattomia lakeja.

Vanha kansa laskee synniksi kaiken, mistä kuolleet jäävät paitsi.

Nuorten on todistettava kykynsä pärjätä niin entisessä, nykyisessä kuin tulevassakin maailmassa.

Suomalaisittain realistinen historiallinen romaani: kuuroja, puhekyvyttömiä hahmoja, kuolleita mutta vihaisia.

Voivatko mies ja nainen esiintyä kielessänne samassa lauseessa? Voitteko vastata tähän kysymykseen? Ymmärrättekö mitä sanon?

Jos ette ymmärtänyt, miksi murjotatte kuin lapsi, kun teiltä kysytään?

Kyselyikäinen lapsi, meidän viidakkomme antropologi.

Murjottavat esi-isät, murjottavat lapset.

Fatalismi muuttaa muotoaan: ennen johtajat esiintyivät valittuina, nykyään avuttomina.

Ehkä avuttomuus on maan tapa. Uusisänmaallisuus, uusavuttomuus.

Kuka on voimattomuudessaan vakuuttavin?

Olemme historiallinen heimo. Vastustamme tutkijoiden tulkintayrityksiä.

Maa täyttyy muskeliuskaltajista. Enin rohkeus on pelkuruuden pelkoa.

Kuka ymmärtää? Kuka varoittaa ymmärtämästä? Missä tilanteessa?


                   Omistettu lempeän kiivaalle humanistille.

20.9.07

Otteestani

Kynä liukuu kauniisti peukalonhangassa. Opetelkaa tämä piirtotekniikka; kirjoittamiseen on ehkä parempiakin. Kynän kärki asettuu keskisormen ja nimettömän väliiin ja sen takaosa lepää peukalonhangassa kuin jousi viululla. Etusormi tulee tueksi keskisormen taakse ja peukalon tyvi lukitsee kynän paikoilleen. Sormet koukistuvat ja kynän kärki laskee. Pikkusormi koskettelee kämmenpohjan herkkiä alueita. Tehkää näin, se tuntuu hyvältä.

19.9.07

Teolegia

S.D.G.

ja sen jälkeen kaikki mikä kuluttaa Jumalan kunniaa, kunnianosoitusten kunniaton kirja: Jumala ottaa syyt niskoilleen ja ihminen pärjää aikansa.

Itse kunnioitus hukkuu, ainoa syy lisääntyä.



aurinko aukoo katuja

Nyt on

Vilpittömät hetkesi mahdollistavat eläytymisen. Kun kirjoittaja ei teeskentele, lukija vapautuu hetkeksi jännityksestään: "tätä olen kaivannut"; mutta kuinka kauan lukija jaksaa uskoa. Kyynisyys valtaa alaa, koska se kaiketi on tarpeen. Jos kaikki käyttävät hyväkseen, niin rehellisin on se, joka esiintyy pahantahtoisena. Peli väsyttää pian, jonkun olisi puhallettava pilliin, yhteys olisi tavoitettava ennen tuhoa, ja linjat kohisevat lakkaamatta. Romantiikka sopii lapsille ja vanhuksille, meritokratia ja konsumerismi työikäisille. Jako on selvä: joko tarkastelet ihmissuhteita täyden informaation pelinä tai alat pelätä. Intellektuellit suunnittelevat taas vallankumousta. En tiedä mitään. Joku Robert Musil tiesi jotain, minä en tai en osaa sanoa. Kuinka syvälle on kaivettava, että vakaat rakenteet alkavat löytyä. Elämän vesi? Alakuloisena ei jaksa.

17.9.07

Viivoina

Helsingin sarjakuvafestarit olivat ja menivät. Luen sarjakuvia hyvin vähän, mutten halua vähätellä inhimillisyyden manifestoitumisen mahdollisuuksia tässä taidemuodossa. Viivallinen ilmaisu kiehtoo minua, hahmottelun eri tasot. Haluaisin tehdä itse, piirtää, kertoa.

En vain osaa kertoa tarinoita. Ehkei tarvitsekaan. Enkä tekstata. Toki sekin on toisarvoista.

14.9.07

       Aivoni

yrittävät

selvitä

kallonsa

rajoissa.

12.9.07

Prepatto

Kirotut mittakaavaihmiset!
Mihin minä työnnän nämä

loputtomat

laskokset

?

11.9.07

Varaslähtö

Helsingin Sanomat, tuo suuri instituutio, jonka sivulla C5 kuolema ja väitöstilaisuus rinnastuvat toisiinsa...

10.9.07

Luokkatunnisteruno

syksy taivas Tampere
taudit unet valo

Maailman meno

Kehitämme parhaamme mukaan avoimia järjestelmiä, yhä uusia aseita entropiaa ja apatiaa vastaan. Ja silti, työn mielekkyyden takeet näyttävät vähenevän vähenemistään, uuden työn ja vanhan. Eikä kukaan tiedä, mikä on vikana.

9.9.07

Erittäin ylimalkainen viikkokatsastus

Viime päivinä on tapahtunut paljon. Olen vireä, Ideoita ja kokemuksia pulppuaa ja valuu yli: tulevan maaperä kyllästyy ravinteilla. Mutta löytyisikö illasta tai aamusta hetki, johon mahtuisi säädyllinen päiväkatsaus, viikonlopusta muutama vakaan keskittymisen tunti, johon mahtuisi kunnollinen viikkokatsaus? Mikä olisi sellainen yleiskatsauksellinen ajankohta, jossa reitit yhtyvät?

Sunnuntai kirkonmenojen aikaan? Nythän kävi niin, että nukuin:

Tein yöretken – eläkööt opiskelijahintaiset junaliput! Tampereen taika oli tallella. Pöllähdin blogitapaamispaikalle vasta hiukan ennen puoltayötä. Suunnatonta oli, niin mukavaa, kiitokset paikalle ja vielä sillä olleille. Poistuin aamun ensimmäisellä junalla.

Terjantaina olin siinä luulossa, että Blogipiirin syysseminaari olisi ollut jo tuolloin. En ollut tarkistanut päivämäärää; näin käy meille hajamielisille helposti. Kävin Harjun maisemissa ihmettelemässä ankaran coolia jazz-kahvilaa, josta puuttuivat oikeat ihmiset.... Mutta perjantai oli hyvä, intensiivinen päivä, joka sieti harharetkenikin hyvin. Tämä kaikki vaikutti retki-intoani edistävästi.

Tampereella eräät saivat päähänsä ohjastaa retkueemme Sputnik Bariin, jossa ei todellakaan soi jazz. Mökämusiikki vaikuttaa raapustusteni ilmeeseen tällä tavoin:

8.9.07

Onkeleet ratkeavat

Juhani Peltosen henkeä varoin inkarnoiden aion tarttua ja puuttua erinäisten ongelmien alkuperään: väitän, että ne ovat useasti tekemällä tehtyjä, joko itseongeltuja tai toisten onkelemia. Onkeleita on. Toisinaan ne purkautuvat, kun saa syypäästä kiinni, toisinaan ratkeavat toisin tai itsestään, käden käänteessä aivan kuin ommelmat...



Ollakseni valittavinani, teennäinen, pikkusievän muodollinen ja enemmän tai vähemmän kömpelösti suoritettu pusu on varmaan kaikille tuttu ja useimpia ärsyttävä ilmiö, mutta kysymykseni onkin tämä: mitä nimitystä siitä kuuluisi käyttää?

Vastaus on reunamerkinnöistä toisessa.

Arkkitehti seikkailee




Piirsin s-kirjaimet alhaalta ylöspäin.

6.9.07

Syysuutta


Tieto, jota ei julkaista, on valtaa.
– Jari Tervo, Parnasso 4/2007


Niinpä niin, jo vain elämä voittaa levottoman seesteisessä syyskuussa, kun etenkin akateemisessa maailmassa ja sen liepeillä saa jälleen seurata ihmisten levittäytymistä niin uusille ja kuin vanhoillekin elonalueille. Aimo osa viiteryhmästäni hakeutuu juuri nyt Facebookiin hyvä veli -verkostojaan esittelemään – hävyttömät! Samaan aikaan punoo kansainvälinen pääoma omia loputtomia faceless book -verkkojaan ja Transsendentaalinen Manninen, koneellinen rukoilija, julkaisee verkkopalstallaan taas – kovaa kuvaparistoa.



Olen tutkiskellut mahdollisuuksiani jatkaa arkkitehtuurin opintoja. Ne vaikuttavat oikein hyviltä. Viime yrittämästä on kulunut tarpeeksi aikaa. Vähin erin kertymään herennyt elämänkokemukseni näyttää viittaavan siihen, ettei varsinainen lahjakkuusrakenteeni olisikaan täysin kelvoton alalle. Katson nyttemmin todistetuksi, että olin kymmenen vuotta sitten paitsi monin tavoin epäkypsä myös turhan yksinäinen ja yksinkertaisesti masentunut: useimmat ongelmani, kuten hämmentyneisyys, päämäärättömyys, alemmuuden ja ulkopuolisuuden tunne, pikkuasioihin takertuminen, kuvallisen ilmaisuni määrätty haikeus, alavireisyys ja "rembrandtlaisuus" (josta en tietenkään aio kokonaan luopua), ideoitteni hajanaisuus ja varovaisuus, taipumukseni tarrautua noihin ideoihin epätoivon vimmalla, epäkäytännöllisyydestäkin iso osa (lukija voi itsekin keksiä lisää ongelmia), kaikki nämä ovat hyvin aseteltavissa depression sateenvarjon alle. Häilyvänpuoleinen temperamenttini saattaa tuottaa yhä ongelmia, mutta tuskin ylikäymättömiä. Kyllä vain minäkin alalta tilani raivaan...

Noina lamavuosina professoritkin saattoivat huomata hetkittäin surkuhupaisan melankolisen laahustukseni, mutta juuri kenelläkään kohtaamallani ihmisellä ei ollut keinoa ohittaa älyllistyksiäni (joista jaksoin kiinnostua, kunnes sotkeuduin niissäkin, ja kun niissä sotkeutuu, on aika yksin), nähdä kokonaiskuvaa ja osoittaa tietä ulos. Sellainen ei ole perusarkkitehdin osaamisen rajoissa.

Syksyllä -96 tai -97 näytin muuatta murheellista, mihinkään etenemätöntä harjoitustyösuttuani eräälle yhdyskuntasuunnittelun assistentille. Hän esitti toiveen, että jättäisin työni hetkeksi ja menisin kotiin tyttöystävän luokse. Asuin Otaniemessä (osin A-osastolla, osin Teekkarikylässä) eikä elämässäni ollut muuta nimellistä sisältöä kuin uuvuttava, sotkuinen ja epätoivoinen suhteeni rakennustaiteeseen. Se, että minulla muka voisi olla tyttöystävä, oli hädin tuskin kuvittelukykyni rajoissa: sellainen elämä oli kerta kaikkiaan toisenlaisia ihmisiä varten – eikö assari, itsekin huomiota herättämätön, syrjäänvetäytyvä ja alakuloinen mies, kyennyt pitkän elämänkokemuksensa valossa näkemään tätä?

Muistan keskustelleeni paljon, useinkin miltei pakonomaisesti, ensin monien, monien perustutkinto-opiskelijoiden kanssa, sitten yhä enenevässä määrin jatko-opiskelijoiden, joiden seurassa koin voivani vapaammin uppoutua alan perusteisiin. Maratonkeskustelut olivat stimuloivia, mutta kovertamistamme ongelmaluolastoista oli paha kivuta ulos: olin niissä kotonani.

Vaikka opintoviikkoja kertyikin sieltä täältä ihan mukavasti, jo toisen vuoden laajat kurssit jäivät kesken, kaikki, jos oikein muistan [muistan onneksi väärin, huomautus 7. 9. klo 9.34]. Ongelmani alkoivat jo ensimmäisenä vuonna, jo ensimmäisten opiskelupäivien aikana, vaikka selviydyinkin ensimmäisen vuoden opinnostani kohtuullisen hyvin ja vaikka noilta ajoilta on ainakin yksi mieluisa muisto onnistumisesta. Aikomukseni on suorittaa tulevana lukuvuonna noista pakollisista peruskursseista kursseista kaksi (harkitsen tosin kolmattakin) ja lunastaa takaisin paikkani ammattiyhteisössä. Vetoapua on tiedossa, mikä on loistavaa.

Opintojeni ohessa aion pohtia ja käsitellä kirjallisesti kaikkea mahdollista, myös arkkitehtuuriteemoja. Tuskinpa teillä on mitään sitä vastaan, jos käytän pääasiallisena julkaisukanavanani tätä blogia?

Suomalaisen blogosfäärin kaiketi painokkainta arkkitehtuurikirjoitusta löytyy Anni Vartolan blogista. Myös Arne Nevanlinna bloggaa!

5.9.07

Credo

Aikeeni ovat aika vaatimattomat mutta periaatteeni ankarat: oma palsta on minulle henkinen vakuutus. Siksi kirjoitan sitä omalla nimelläni.

Olen elämässäni pelännyt monia reittejä ja vältellyt astumasta niille. Ehkä syystäkin. Yhteiskuntamme on täynnä kuiluja, joissa persoonat ruhjoutuvat ja joihin heittäytyminen ei ikävä kyllä ole kunniaksi. Niiden välille on löydettävä jatkuvuus, turvaköysi, henkilökohtainen pajunköysi toisten valmiiksi virittämän sijaan tai lisäksi, sellainen, joka antaa riittävän rohkeuden, mutta estää jäämästä pahimpiin paikkoihin.

1.9.07

Elosalamointia

Pitkä merkintä, kokeilu



Hankin äskettäin uuden luonnos-, muisti- ja päiväkirjan. Siinä on kovat mustat kannet ja irtirepäistävät A4-kokoiset sivut. Heijastan siihen kaiken lapsekkaan tyytyväisyyteni [hakasuluissa jälkikäteisiä huomautuksia]:

28.8. 2007

Tarvitsen suuren kirjan ja ohuen kynän. En vielä tiedä, mikä on optimaalinen ohuus. Kovin hennolta vaikuttava teksti ei liene kaikkein toivottavin tapa täyttää valkeat sivut, joiden puhtauteen on ehtinyt ihastua, kun on selaillut niitä tyynenä ja täynnä toiveikkuutta.

['On selaillut' kolmannessa persoonassa: kun kirjoitin ylläolevan, olimme juuri keskustelleet minän illusorisuudesta ja sen häivyttämisestä, itämaiseen filosofiaan liittyvistä oudoista, helposti väärinymmärtyvistä ja helposti harhaanjohtavista haasteista. Tuolloin, hivellessäni tyhjän kirjan sivuja, olin todellakin lähes buddhalaisen tyyni ; kiinnitin huvittuneen huomioni persoonamuodon valintaan vasta nyt, kun kirjoitan käsikirjoitusta digitaaliseen muotoon – ei puhtaaksi vaan liattavaksi ja koeteltavaksi, niin kuin asiaan kuuluu.]

Näillä sivuilla kaikki on mahdollista Sivuja on 160 eli lähes loputtomasti. Paperi on riittävän paksua ohuella kynällä tehdyille piirroksille (110 g/m), ja yhden sivun täyttämisen hinnaksi tulee alle 10 senttiä. Paperi on hapotonta. (29.: Kirja on valmistettu Malesiassa.)

Voin tehdä itsestäni naurettavan. Kyllä minulla siihen on varaa. [Voin kopioida kaiken blogiin ja pidättyä kommentoimasta; siihenkin olisi varaa, mutta itsensä kanssa keskustelu on viisaampienkin mielestä kehittävää – tähän aiheeseen palaan myöhemmin.] Paperi ei maksa paljoakaan [vaikka myönnän, että 10 senttiä sivu on kaukana halvasta, jos kyse on pelkästä paperista], ja tiedän hyvin mitä teen, jos voin unohtaa hetkeksi sen, miltä saatan vaikuttaa vihamielisen lukijan – joita on ilmaantunut liian vähän, pieni vastus tekisi hyvää – silmissä. Voisin kirjoittaa romaanin, jonka päähenkilö on vihamielinen lukija. Onko olemassa merkityksellisempää toista, kysyn vaan en tiedä, haluanko tietää vastausta. [Haluan. On.] "Näin sisäistetty vastustaja rikastuttaa elämää." Otetaan piru kärryille ja lähdetään etsimään sovitusta, siitä se veijariromaani alkaa.

Olen kai saavuttanut onnen kun voin kirjoittaa. Oi.

29. Eilen illalla elosalamoi etelässä & mielessäni.

30. Tänään ei. Muistikirja mieltyy nyt ainoaksi turvaksi, ainoaksi vakauttavaksi tekijäksi. Minun on syytä muistaa, että tässä kirjassa on 160 sivua. aion hankkia näitä korkean pinon, aion. "Aion"? Joku on varmasti kirjoittanut tuonnimisen teoksen, kohottanut arkiset aikeensa eeppiseksi meiningiksi, kuvitellut suuren nykyhetken, tulevan täyteisen elämän. A, aion orpo pronoiaa, sayonara paranoyas!

Sanaleikit ovat tyhjänpäiväisiä, mutta silti harmittaa, kun ne unohtuvat. Niistä on pidettävä kirjaa niin kuin kaikesta muustakin. Monet ongelmani johtuvat olemattomasta kirjanpidosta; nyt edessäni on kirja, jota voin kirjaimellisesti pitää, edessäni, avoinna. Avara kirja, liikuttavan avara kirja, tie, jolla mikään ei estä kiiruhtamasta eteenpäin. Kohtiko mitä? Mainetta, meriittejä, muiden tunnustamien merkitysten väsynyttä ironiaa kuin Ihmemaa Ozissa? "Kiiruhtaa" on vanhanaikainen, [sävyltään mielenkiintoisen] feminiini verbi: nuori, naiivi piikanen kiiruhtaa, nostaa hameittensa helmoja, jos tarpeen, ja juoksee iloisesti ja hieman jäykästi. Mitä tekee mies: katsoo kelloaan ja kopistelee piippuaan (neuroottinen mies, hysteerinen nainen) mutta pysyy tyynenä, mittaa katunsa, täyttää sivunsa määrätietoisesti ja näyttää Juha Seppälältä. Tietääkseni olen mies – tahdoinkin tulla tiedemieheksi. Miten päädyin tänne?

Miksi en pidä kirjan avaruutta omassa tiedossani? Voisin miettiä tätä koko päivän, perua on helpompi kuin perustella, mutta syy on lopuksi yksinkertainen: jos pitäisin kaiken omana tietonani, en kuitenkaan tekisi sitä puhtaasti itseni takia tai puhtaan epäitsekkäästi [itsettömyydestä puhumattakaan!]. Tällä hetkellä, ja tämän hetken on syytä olla pitkä ja leveä, uskon kommunikaatioon, mediaatioon enemmän kuin meditaatioon. Vaikka sukuni on elänyt jumalaapelkääväisenä vaatimattomissa oloissa, kuten useimmat suomalaiset suvut, tietääkseni, olen myös koko hysteerisen länsimaisen kulttuurin lapsi, ja yllytyshullu: osallistuin Poetry Slam -skabaan tekeleellä, jonka kursin kasaan aiemmin päivällä ja jota en kehtaa julkaista päivällä [täällä]. En harjoitellut, ja se näkyi, mutta selvisin kunnialla. Tuosta on viikon päivät; se on liikaa. Ajan tulisi hidastua, pysähtyä, kun kirjoitan tähän vihkoon. Ehkä se on mahdollista, uskon meditaation tässä enemmän kuin mediaatioon: sivut täyttyvät alta aikayksikön ja kirjoittaja kokee sulautuvansa niihin; kenties lukija jaksaa pysytellä mukana, kenties ei. Kanava on avattu... Pienet muutokset mediumissa vaikuttavat lähettäjän toimintaan, kun lähettäjä on, heh, herkkä.

On vaikea kiistää, etteikö kirjoittaminen olisi tekniikkalaji, helppo epäillä, mutta vaikea kiistää. Tarvitsen suuren vihon ja ohuen kynän, tilaa temmeltää. 31. (Tiedossani on suuri järjestys, ja se järjestys on tässä kirjassa ja tämä kirja.) Kirjavoidakseni. Aikuisen lelujen ei tarvitse olla juuri mutkikkaampia kuin lapsen, mutta niiden on toimittava tarkasti ja yllettävä suureen vakuuttavuuteen. Olen vakuuttunut mustista, kovista, muutoin vaatimattomista kansista ja valkoisista sivuista. Näissä ankarissa puitteissa toteutukoon satunnaiskulku, Brownin liike; en tunnusta juuri muita tapoja etsiä merkityksiä mielettömyyksien keskellä, luoda mahdollista kirjallisuutta, josta on aikaista puhua.

(Ihmettelyn aihe: riittääkö tämä kirja nostamaan minut masennuksesta? Mediamania.)

Kuvat Dostojevskin käsikirjoituksista kiehtovat tämän kirjoittajaa: Virtaava, aaltoileva teksti on täynnä korjauksia ja lisäyksiä. Välillä se katkeaa piirroksen tieltä; ihmiskasvot, piirretyt levottomalla, ekspressiivisellä, joka suuntaan värähtelevällä viivalla [tai pieni arkkitehtoninen luonnos, joka toistuu]. Omassa tavassani piirtää on jotain samansuuntaista. Jos rohkeus suinkin riittäisi, voisin jäljitellä Dostojevskia käytännön keinojen tasolla. Mitä erityistä hävettävää siinä olisi? Inhoan sanaa "orgaaninen", mutta joutunen toistaiseksi käyttämään sitä, kun koetan kuvailla mieluisinta tapaani työskennellä sekä tekstikäsitystäni.

Aion kokeilla sellaista menetelmä, jossa kirjoitan paperille "maalilauseita" aina jokin matkan päähän, sellaisiin kohtiin, joihin oletan niiden kuuluvan: "porkkanalauseita" – nimityksiä sopii keksiä; tekstistä poimittuja lauseita (mikä mahtaa olla ammattikielinen nimitys leipätekstistä irrotetuille ja suuremmalla painetuille sitaateille, jollaisilla etenkin aikakauslehtien henkilöjuttujen marginaalit koristellaan?), jotka on ehditty ujuttaa tekstiin ennen kuin mitään tekstiä onkaan! Näin voin huijata itseäni tekemään pitkää proosaa. [Enkö tosiaan voi tehdä sitä yhtään hallitummin?] Hyvääkö? Aika näyttää. Käsittääkseni [korjatkaa, jos olen väärässä] G B Shaw oli ensimmäinen, joka varoitti liian ihastuttavista lauseista, etteivät ne ole enää proosan lauseita vaan kuuluvat roskakoriin. Nykyään tällaisilla maksiimeilla on tuskin muuta virkaa kuin meidän kehnompien [ja tosikkomaisten] kirjoittajien suistaminen neuroottiseen itsetarkkailuun. Tämä vaara on kohdallani toteutunut jo, mutta tilaisuuden tullen kumoan pihallenne mieluummin kaivoskuonaa, jossa kimaltelee satunnainen kova kide, kuin tasarakeista harmaata sepeliä. En halua pitäytyä yhteen mittakaavaan, Excel-taulukoiden latteuteen ja tasajakoisuuteen. Ei, haluan näyttää, miten ajatus karkaa ja katoaa rivien väleihin pulpahtaakseen taas pinnalla jossain toisaalla. [Komeaa tietenkin olisi toteuttaa tämä temppu tekstissä, joka on pinnalta katsoen kuiva, muodollinen ja diskreetti kuin Excel-taulukko.] Sekavuuden ja epäloogisuuden syytöksiä vastaan voin puolustella sillä, että fraktaalitkin ovat formaalisia. Erittäin. [Koukerot katoavat rivien väleihin, mutta ne ovat silti yhden ainoan järjestysperiaatteen ilmentymiä. Tämä periaate on vain otettava haltuun ja koukeroille järjestettävä sopivasti, kohtuullisesti tilaa...]

Ulospäinsuuntautuneisuuteni on sisäistä, sisäänpäinkääntyneisyyteni altista vaikutteille.

Tuskin tarvitsee korostaa, miten jännittävää on ajatella kirjoittamista palapelin tai piilosanan ratkontana, [loputtoman palapelin!]: miten tästä päästään tuonne, miten tämäkin assosiaatiohyppy on rekonstruoitavissa... Sehän on, totta kai. Kun kirjoitan maalilauseen tarpeeksi kauaksi tästä, väliin jäävälle, helposti rypistyvälle tekstille tulee tilaa oieta. [Rivien väleihin voi koettaa raapustaa lisää, kun kynä on tarpeeksi ohut; tekstinkäsittelyohjelmaan on syytä turvautua vasta myöhemmin.]

Tekstini laveus on suorassa suhteessa käyttämäni kirjoitusalustan kokoon.

Mitä tulee taiteelliseen itseilmaisuun, olen varmasti ollut pahemmin hukassa kuin useimmat kaltaiseni. Olen ahtautunut, sulloutunut, pusertunut, luopunut oikeudesta omaan tilaan. Vankilat ovat täynnä vapaampia kynänkäyttäjiä! Tahtoisin ansaita vapauteni...

Ostaisinko seuraavalla kerralla yhdeksän mustakantista luonnoskirjaa? Kymmenen kirjan sarja – lisää vain sisältö. Mieltäisin näin investoineeni tulevaisuuteen, sitoutuneeni taloudellisesti tuotantopros... Se olisi aikuista, eikä vain? Kärsin kroonisesta pelosta, että huijaan teidät, hyvät veljet ja sisaret, suhtautumaan itseeni kuin lapseen. [Huokaus.] Sisäinen lapseni tarvitsee kesälaitumensa, kolkoilla valkeilla sivuilla, repivässä värikkäässä mielikuvituksessa. Ja aikaa, tolkuttomasti aikaa se kaipaisi, enemmän kuin aikuisen elämään mahtuu. Ehkä hetkeksi se laajenee, koettu aika, kun keskityn sivujen täyttämiseen, pisteiden yhdistelyyn. Mutta pisteitä on paljon, ja ne vilistävät ja roiskuvat kuin rakeet. Itseriittoinen, romanttinen salama hetkeksi valaisee...

31.8.07

Aika olisi hyvä pysäyttää elokuun loppuun. Tämä lause voisi aloittaa kirjan.

26.8.07

Sadet

En ole ainut, joka nukkuu tänään. Jotkut kulkevat sateenvarjojen alla.

En ole ainut, joka nukkuu tänään. Sade ei pelkää toistoa.

Olemme onttoja, mutta ulkopuolelta.

Sade tuo unen, tuo nuo ihmiskasvulle suotuisat ilmat.

Kasvu suuntautuu ulospäin ulospäin tilaan, jonka sade hetkeksi väljästi täyttää.

Muutoin ulkopuolella on vähemmän sopivia aiheita ja enemmän uskomuksiin kohdistuvaa spekulaatiota.

Inhoamme itseämme vain toisia varten: teemme tyhjimmän mahdollisen eleen. Aamutoiveet, aivoföönaus.

Mistä tiedän, mistä vaikenet? Mistä tiedän, voiko siitä puhua?

Rauha jatkuu, olkaamme siinä. Kävelkäämme. Sade ei kiellä rauhaa, se on hämärä ja rytminen, joskin aurinko syttyi jo verhoihin.

16.8.07

Bibliografioita wikitse?

Wikisourcen viiteaineistosivut lienevät aivan suomalainen päähänpisto: mistähän päin esim. englanninkielistä wikimaailmaa löytyisi vastaavia?

14.8.07

Psykologinen realismi

Ripsa kommentoi:

No jos luet suuria realisteja, kuten esimerkiksi Dostojevskiä (jota moni pitää psykologisen realismin ensimmäisenä edustajana), huomaat että siellä niitä assosiaatioita vasta vyöryy!

Koska olin itse kirjoittanut "realisteista" puolitahallisen epämääräisesti, aloin heti pohtia esille tulleen kirjallisuustermin muita mahdollisia käyttöjä:
Mutta mitä "psykologinen realismi" voisi tarkoittaa maailman- tai elämänkatsomuksena, oppina tai asenteena?


On helppo kuvitella tilanteita, joissa jonkin teorian tai tarinan psykologinen realistisuus kyseenalaistetaan. Kun tulin murrosikään, kyseenalaistin koko elämännäkemykseni tällä perusteella: minua riivasi ajatus, että käsitykseni ihmisestä on täysin epäkelpo, harhainen ja hävettävän perverssi.

Siitä, kun olen lukenut Dostojevskia, on luvattoman kauan, mutta kun kuvittelen tuon lukukokemuksen, minun on vaikea kuvitella, että psykologinen realistisuus on jotain, mikä voisi vain puuttua (esim. epäuskottavasta fiktiosta tai teknis-taloudellisista suunnitelmista). Ei, dostojevskilainen psykologinen realismi näyttäisi tarjoutuvan ankarana, haastavana, kokonaisvaltaisena tapana ajatella. Voisinko täten ryhtyä "psykologiseksi realistiksi"?

Psykologia on merkittävä tieteenala. Olisiko "psykologisesta realismista" siis tieteelliseksi maailmankuvaksi? Sitä voisi tällöin pitää tietyllä tavalla painottuneena tieteellisen realismin muotona; voisi jopa kuvitella tilanteen, jossa psykologia lunastaisi puhtailla tieteellisillä ansioillaan ja kytköksillään tieto-oppiin, biologiaan, sosiologiaan jne. tieteellisen maailmankuvan epistemologis-ontologisen peruskiven paikan. Kognitiotieteen piirissä jotain tällaista on enemmän tai vähemmän varovaisesti yritettykin.

Kuitenkin minulla on epäilys, ettei moderni tieteellinen psykologia kykene konsaan painimaan samassa sarjassa Dostojevskin kanssa. Voisi esimerkiksi esittää, että tieteellinen realismi on kaikissa muodoissaan sitoutunut metafysiikkaan tavalla, josta Dostojevski on vapaa. Mitä sanoo Rauno Räsänen?

13.8.07

Scifi-klassikko

Viikonloppuna luin vihdoinkin Stanisław Lemin monipohdintaisen tieteisromaanin Isännän ääni (Głos pana, 1968, suomennettu vuonna 1985 ilmeisesti englanninkielisen käännöksen His Master's Voice pohjalta). Tarinasta puuttuu vauhti ja toiminta, mutta aiheensa, jonka kunnianhimoisena fiktiivisenä käsittelynä kirja on ensimmäinen laatuaan, se onnistuu tyhjentämään jotakuinkin täydellisesti; ja siinä sivussa se onnistuu tyhjentämään maailmasta muunkin olennaisen, minkä jälkeen jäävät yhä ainakin minäkertojan, arrogantin ja ärtyisän matemaatikon, hahmoon ladatut varsin hienovaraisen satiirin ja psykologisen realismin ulottuvuudet. Typertyneeksi lukuvaikutelmakseni jäi, että teos kykenee ohimennen ja puolihuolimattomasti sanomaan lähestulkoon mihin tahansa filosofiseen tai teologiseen sanavaihtoon lähestulkoon viimeisen sanan. Kirja kytkeytyi mainiosti sekä keskusteluun Huonon ekonomin etiikasta että menneen perjantain hippipiknikjutusteluun – kiitoksia kaikille paikallaolleille! – Junakohtauksen kanssa: ehdimme vaihtaa muutaman aatoksen spiritualiteetista ja erityisesti luterilaisen mystiikan julkisuudesta ja henkilökohtaisuudesta, eikä kai se mikään ihme ole, että Isännän äänen voi havaita sivuavan noita aiheita.

Voisin koettaa osoittaa relevantit kohdat, mutta tahdon hetken verran pitää kirjan kannet kiinni.

Seuraavaksi palaan psykologiseen realismiin.

Uutta tunnustelua 2

Olen melko taitava eliminoimaan yksittäisiä erehdyksen mahdollisuuksia mutta muutoin sekava. Puhun tässä omasta tietämyksestäni.

Uutta tunnustelua 1

Taannoin havaitsin jonkun tehneen Google-haun sanoilla "Timo Salo estyneisyys" (ilman lainausmerkkejä). Suunnilleen samoihin aikoihin joku kaiketi toinen henkilö oli haeskellut palstaltani muuatta ystävääni tämän nimellä: "J*** N*** love".

Kun kävin kaupassa, huomasin askeltavani hitaasti ja jäykästi, niin kuin jalkani epäröisivät. Toivoakseni kuumuus ja laiskuus eivät ole koko selitys. On minullakin mielialoja, vaikka olen yrittänyt pitää itseni miehenä.

Toivon, että tästä, mitä nyt kirjoitan, sukeutuisi juttu: Juttu syntyy, kun assosiaatioavaruus sulkeutuu jotenkin tyydyttävällä tavalla; jos liian monta langanpäätä jää auki, tuuleen repsottamaan, muistiinpanojen kohtalona on jäädä kovalevylle, samalla kun kirjoittaja haaveilee muodosta ja koettaa henkisin ponnistuksin puhdistaa assosiaatiokenttänsä kaikesta häiritsevästä – jo ennen kuin käy kirjoittamaan. Kirjoittaja on neurootikko ja estynyt tekemästä asioita, joita rakastaa.

Aloittaessani tätä kappaletta en koe kulkevani ainoastaan hitaasti ja jäykästi vaan myös kumarassa ja nöyryytettynä: kunnianhimo on kovin turhaa, jos se estää sanomasta sen, mitä haluaa. Pulmallista tässä epäröinnissä on, että pidän avointa ja tunnustuksellista kirjoittamistapaa itse omakohtaisesti erittäin kunniallisena. Pelkään ainoastaan, että minulta puuttuu tarvittava taito, karisma, kaukonäköisyys ja kyky kestää loukkauksia.

Se, että pidän eräänlaista henkilökohtaista terapiablogia omalla nimelläni, on aika rankkaa, mutta en haluaisi liioitella tätä rankkuutta. En olisi valinnut tällaista toimintatapaa, ellei ratkaisu vahvistaisi itsekunnioitustani – jos vain uskaltaisin kirjoittaa! Toisaalta jos peloilleen (pelkonsa kohteille) antaisi suuremman arvon, ne olisi kukaties helpompi voittaa.

En siis usko koskaan joutuvani tilanteeseen, jossa nämä yritykseni vakavaan itseilmaisuun osoittautuvat merkittäväksi rasitteeksi. Tämän verran luotan henkilökohtaiseen karismaani.

Taidan olla sen verran altis omaksumaan vainoharhaisia ajattelumalleja, että kokisin nimimerkin käytön tarkoittavan toimimista paranoian ehdoilla: useimmat kunnon vainohullut kirjoittavat omalla nimellään, ja kuten he, minäkin haluan tuntea olevani vapaa omassa persoonassani (ja olen valinnut tietoverkon tämän projektin välineeksi). Taiteilijat ajattelevat paljolti samoin.

Porvariston järkyttäminen ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan, vaikka sääty onkin vähitellen kutistunut jokamiehen ja -naisen sisäiseksi käytännöllisen järjen ääneksi eikä enää julkisona tai edes yleisönä järkyty mistään. Kun tutkailen itseäni, minua huolettaa etenkin se, että itsesensuurista tuntuu muodostuneen sitkeä tapa: jätän jatkuvasti melko mielivaltaisista syistä pois kaikenlaisia asioita, jotka tarjoutuvat työstettäviksi. Ja tämä vastuun välttely painaa sitä sisäistä pikku porvariakin.

Mainittakoon, että tämä kirjoitus on syntynyt psykoanalyyttisen lähestymistavan inspiroimana, mutta tietysti minua nolottaa, jos kirjoitukseni assosioidaan Freudiin! En ole kertonut paljoakaan musiikkimaustani, filosofisista mieltymyksistäni, tai muusta sellaisesta intiimistä ja yksityiskohtaisesta. Häpeilen suhteitani toistekoisiin artefakteihin ja ulkoisiin auktoriteetteihin, ja siksi etenkin tietyissä raskaissa sieluntiloissa esiinnyn mieluummin "paljaana".

Yleissivistykseni on siedettävä, mutta voi miten paljon paremmalla omallatunnolla kirjoittaisin siitä-ja-siitä asiasta, jos olisin sen-ja-sen alan spesialisti... Mutta minusta ei ole tullut erikoismiestä, koska en kuitenkaan ole nähnyt nimeäni kirjoitettuna yhdenkään alan perusteoksen kanteen. Tällainen turhamaisuuden rakennelma aika syvällä persoonassani: oletusasetukseni on, että olen valmis häpeämään ja epäilemään kaikkea seuraa, josta minut voidaan tavata. Olen imenyt kotikasvatuksen ylisuojelevat piirteet itseeni ja minäihanteeseeni niin tehokkaasti, että olen niiden narri pitkälti yhä. Lojaaliudessani on syviä tasoja, joita panttaan sitkeästi, enkä enää järkyty kauheasti siitä, että minua voi hyvästä syystä pitää pelkuriluonteena.

Nykyään sentään hyväksyn kokemukset ja ihmissuhteet yhä tärkeämmäksi osaksi paljasta minuuttani raadollisuudessaan ja rajallisuudessaan. Maailma on vietellyt... Kun olin nuori, keräilin neitsyyksiä: varoin kokemasta ja kokeilemasta asioita ensimmäistä kertaa. Se oli käytännön negatiivista egologiaa.

6.8.07

Then we take

Kesä on ehtinyt. Luumut kypsyvät ikkunalla. Tämä piti todeta jo jokunen päivä sitten. Kaupungilla, joka on tuttu ja ennustettava, puhumme Berliinistä, joka ei ole vaikka on turvallinen. Korttelit ovat siellä suuria; tarkistan jälkeenpäin ilmakuvista. Ravintolan taustamusiikki on vanhan herran alakuloista murinaa. Olen uninen...

Ilman virikkeitä ja polemiikkia on työlästä ylläpitää sanomisen tuntua. Itsepuolustustaitoja ei opetella itsepuolustuksen takia; elämänmuotomme on varjonyrkkeilyä. Ja jos jossain kaupungissa on vapautunut ilmapiiri, eikö se pakota vain tuntemaan omat puheensa kahta tyhmemmiksi ja tyhjemmiksi? Kaupungissa, jossa ei jäädä toljottamaan vierasta.

Täälläkin huomaan tarpeeksi hyvin, ettei yhdessä tilassa merkitsevä asia tahdo merkitä toisessa. Ajelehdin hienovaraisissa henkilökohtaisissa mielenkiintoisuuksissa, jotka eivät kohtaa. Elänhetkessäkuinlapsitaieläin. Mutta parhaani mukaan koetan ihmetellä.

Vähin erin joudun tunnustamaan, etten tiedä mistään olennaisesta mitään, ja toistamaan tätä tunnustusta. Insinöörit pettyvät minuun.

(Kerrankos sitä tympääntyy "minuun" ja "ihmiseen", mutta mistä on peräisin realistien loputon kärsimättömyys?)

Hän voi kysyä eläimeltä: "Miksi et puhu minulle onnestasi, vaan seisot siinä ja tuijotat minua": Eläin tahtoisi vastata: "Siksi koska unohdan aina mitä olin aikeissa sanoa". Mutta sitten eläin unohti myös tämän vastauksen ja pysyi ääneti. Ja ihminen jäi ihmettelemään.
– Nietzsche, Historian hyödystä ja haitasta elämälle.

4.8.07

Unen näköä 1

Olen levoton ja kärsin blogiramppikuumeesta.

Jos maailmani onkin kummallinen, outopiirteinen, se ei ilmene, jos en kerro. Unista on hyvä aloittaa: niihen aiheet ovat melko tavanomaisia ja melko toistuvia, mutta kirjoittamisen koko vaikeus näyttää tiivistyvän kysymykseen, miten voin jakaa kanssanne unen näkökulman.

Unennäköisesti voisin kirjoittaa ainakin itseni onnellisemmaksi, jos keskittyisin juuri niihin aiheisiin, joista näen uniakin: taivaankannen ilmiöihin, rakennuksiin ja naisiin. Tuttuihin ja tuntemattomiin. Ihmiskasvoihin. Siinä aiheita, joista pidän. Transsendenssi, tavoittamattomuus yhdistää noita kaikkia (rakennusten osalta joudun ehkä perustelemaan näkökulmaani) ja toistuu edelleen puheessa, tekstissä ja muissa välineissä, joita koetan käyttää unissani. On kutakuinkin itsestään selvää, että medialla on edustuksensa unissa. Tyypillinen unikokemus: koetan ottaa kuvan oudosta ja ylevästä taivaasta, mutta kamera ei toimi (minun on vaikea uskoa, että se toimisi).

Viimeöinen uneni: suuren koivun runko oli avautunut kerros kerrokselta kuin pyhä kirjakäärö ja muuttunut rakennukseksi, jonka kaarevissa tuohiseinissä valo leikki.

18.7.07

Pilvipaimenessa

Eilen oli hyvä pilvipäivä. Kun näin ensimmäisen kuvan erikoiset muodostelmat, tartuin kameraan ja kamera pysyi kourassa, katse taivaalla.

6.7.07

Monkey Blue

Nisäkkäiden ihon ja karvoituksen väriaineet, melamiinit, tuottavat lähinnä erivahvuisia harmaan ja ruskean sävyjä. Miksi sitten eräissä apinoissa, joita ei tiedetä tatuoidun, on selvää sinistä?

Apinoiden sinestä tiedetään nyttemmin enemmän kuin aiemmin. On mainiota, että kysymyksiin löytyy vastauksia, vaikka aihe on John Hawksinkin mielestä peräti huvittava.

3.7.07

!!!

Jos Niitseen tulee...

Joku oli hakenut. Tarkkailkaa lastenne Internetin käyttöä.

Tuulen voimaa

Otan kantaa energiakeskusteluun ja paljastan samalla tietämättömyyteni.

Tuulivoiman tuotantoa on lisättävä radikaalisti ja sähkön jakeluverkko sopeutettava hajautettuun energiatuotantoon. Tuulienergia on ilmakehässä hajallaan, ja siksi tuotantoyksiköt ovat suhteellisen pieniä ja niitä on oltava paljon. Tämä ei ole modernille teolliselle tuotannolle mikään ongelma, mutta tuulivoimateknologia on vasta nyt vaivihkaa siirtymässä massatuotantovaiheeseen. Alan voimateollisuudelle olisi luotava paremmat edellytykset, samanlaiset kuin ne, jotka on rakennettu nykyiselle uusiutumattomista luonnonvaroista riippuvalle elämänmuodollemme. Mille tasolle tuulivoimatuotannon kaikkinainen kannattavuus mahtaisikaan yltää, jos tuulimyllyjä voitaisiin tuottaa yhtä suuressa mittakaavassa, yhtä kustannustehokkaasti ja yhtä kehittynein menetelmin kuin esim. autoja? Tällaisia laskelmia on varmasti olemassa, mutta nyt joudun tunnustamaan, että olen tietämätön niistä.

Taistelu tuulimyllyjen puolesta on taistelua mielikuvia vastaan. Ydinvoiman kannattajat valittavat samasta asiasta, mutta heidän on paljon helpompi vedota yksipuoliseen mielikuvakieltoon: ydinfissio nähkääs on suuren laitoksen sisälle kätketty abstraktia kuvausta ja korkean tason asiantuntemusta vaativa fysikaalinen ilmiö, jonka luokse naisilla ja lapsilla ja muilla tunteikkailla ja irrationaalisilla mielikuvaelämänmuodoilla ei ole pääsyä. Tuulivoimala taas on valitettavan konkreettinen ja ainakin mielikuvatasolla helposti ymmärrettävä härpätin, ja niinpä sellaisesta innostuva on verratenkin* helppo leimata naiiviksi propellipääksi, hörhöksi, romantikoksi ja kettutytöksi. Tuulivoimasta puhuvan on siis oltava valmis turvautumaan ironia-aseeseen – o tempora, o mores. Einsteinin glooriaa havittelevat valkotakkisankarit edetkööt edelleen ydinvoimarintamalla, jolla sielläkin on kehitteillä mm. kohtuullisen kiinnostavia hajautetun tuotannon mahdollisuuksia.

Tajusin vasta tänä aamuna, että substantiivin "voima" täytyy kaiken järjen mukaan johtua verbistä "voida", mutta käsilläni ei ole etymologista sanakirjaa, josta asian voisi tarkistaa. Tästä oivalluksesta tuli mieleeni tämänkertainen aihe, jonka annan nyt olla, koska en ole valmistautunut kovin hyvin. Ehkä kuitenkin ymmärrätte, miksi en mielelläni osallistu poliittissävyiseen keskusteluun. Minulla ei ole mitään pääsyä niin korkeaan asiantuntemukseen ja puhetaitoon, että kykenisin pelastamaan asiapuheen nolottavalta mielikuvasopalta. Harvalla on. Toisia osapuolia on paha hallita, ja älykkäimpäänkin keskusteluun eksyy äkkiä jotain, mikä loukkaa alkuperäisiä kirkkaustoiveitamme.

Olen taipuvainen tekopyhyyteen ja sen vuoksi imartelen mielelläni itseäni vaikutelmalla, että polemiikki sinänsä on väärinymmärryksen tai tietämättömyyden merkki. Tässä turhautuneessa vaikutelmassani lienee riittävästi totuuspohjaa tukemaan luuloani, että riittävän vahvan tietoperustan ynnä riittävän radikaalin ajattelun kautta saavutettava syvän tason yksimielisyys jää monessa keskustelussa aivan parin lapionpiston päähän. Vaikka luuloni lienee varsin tyypillistä norsunluutornihaihattelua, vaalin sitä, koska en tiedä parempaakaan uskoa.

Eikä väärinymmärrysten ja tietämättömyyden herättämän myötähäpeän pidä antaa tukahduttaa keskustelunhalua.

Kirjoituskäsi tutisten koetan hiljalleen tutkailla, olisiko minusta keskustelijaksi, sillä sellainen haihattelu, jota haihattelija häpeää, on yhtä tyhjän kanssa. Sinisilmäisyys on hieman arvaamaton mutta arvokas luonnonvara, jota on syytä hyödyntää ja kehittää esimerkiksi metodiseen suuntaan, Eufemian tapaan. Tietämättömyyden peittely antaa aivan liian paljon tilaa niille, jotka eivät tajua peittää tietämättömyyttään.

__
*"arvatenkin" ja "verrattain" ovat vakiintuneempia ilmaisuja, joita vasten tämä vaikuttaa portmanteau-sanalta, mutta rohkea sanasopan syö...

1.7.07

Jäykkikseyksiä

Yleispätevää huomiota on turha koristella mitenkään. Jos näkökohta on ilmetäkseen, se ilmenee, eikä parane efekteistä. Tahtoisin siis kirjoittaa konstailemati, voi veljet – mutta ajatus katkeaa, ja ja jos minulla olikin asiaa, se unohtuu...

Huomaan ja sanonkin, mutta kirjalliset kannanottoni jäykistyvät ikuisuusprojekteiksi. Maailma tapahtuu, ja minä valitsen staattisia irtosanoja, jos jää aikaa. Miksi?

Tuolla reaalielämässä etenen jo rennommin kuin täällä.

Kiitos teille, joille tämän palstan viimeaikainen pateettisuus ei ole ollut liikaa. (Itselleni se tahtoo olla, oman äänen odottamaton outous.)

Aion puikahtaa ulos juuri kohta, ihan vain valon takia, ja erottelukyvyn, joka kohdistuu loppujen lopuksi varmimmin päänulkoisiin rakenteisiin. Otan muistivihon mukaan konkreettisten havaintojen ja abstraktien pohdintojen yhdyslinkiksi.

Päätin muuten pärjätä vanhalla kamerallani: en ostanut vielä uutta ja hienoa, vaikka koettivat houkutella tarjouksin.

Palattuani jatkan, aiheina muun muassa Tahattoman kirjallisuuden päivät.

Pikasukellus idealistiseen estetiikkaan

Tänään on suhteellisen hyvä yö kirjoittaa, vaikka sana "tänään" salaa viittaisikin päivään. Lievä astma vaivaa, mutten anna sen häiritä muutoin kuin siten, että koetan tiivistää ajatukseni henkeä pitäviksi. Onko aforistiikka, johon tunnen ajoittain kolottavaa vetoa, kirjallista hengenahdistusta? Tämä kysymys ja monia muita mielessäni koetan löytää lyhyistä muistiinpanoistani olennaiset linjat ja aspektit. Usea ajatuskulku lävistää merkinnät monesta suunnasta ja risteyskohtiin syntyy tilaisuuksia uusille huomioille. Valloilleen päästessään tämä prosessi on sekä jännittävä että välttämätön – jotain mistä kieltäytyminen olisi hölmöä.

Etsin kiteytymiä, koska kaikkein olennaisimman – mitä se kullekin kulloinkin on – ajattelemiseen jää joka tapauksessa hyvin vähän aikaa. Ja liian vähän rohkeutta, joka pystypäin tunnustaisi kiitollisuudenvelkansa, sidoksensa pelkuruuteen.

Kuka koettaisi kirjoittaa kaunokirjallisuutta, ellei kauneus olisi jotain enemmän ja avarampaa kuin kaunistelu?

Vain kaunistelija jää paheksumaan rumaa; kauneus pitää hyväksyä varauksetta.

29.6.07

Ei déjà vu, mutta sitä lähenevä

Oudossa järjestyksessä kuluu aika. iTunesini soittohistoria käy vuosi vuodelta aavemaisemmaksi. Pian neurotisoitunen niin, etten enää uskalla avata ohjelmaa vaan annan musiikin museoitua.

Miten on mahdollista, että olen kuunnellut Beethovenin seitsemännen sinfonian (BBC:n The Beethoven Experience -sarjasta, johtajana Gianandrea Noseda) alusta loppuun peräti neljä kertaa ja kuitenkin niin, että edellisestä kuuntelukerrasta tulee kuluneeksi kaksi vuotta lauantaina iltapäivällä? Kaikkien kuunteluitten on täytynyt sattua lyhyen ajan sisälle, sillä sarja oli tuolloin uunituore. Kuudennen ja kahdeksannen olen kuunnellut kahdesti (viimeisin soitto sattuu samaan ajankohtaan seitsemännen kanssa) ja yhdeksännen kerran. En ensinnäkään muista olleeni mitenkään erityisesti kiinnostunut tästä teoksesta, vaikka se onkin Beethovenia ehdottomasti raikkaimmasta ja avarimmista päästä (tunnustaisinko, että olen oman aikani lapsena lievästi allerginen niin wieniläisklassismin itsepintaiselle duurinvatkaukselle kuin B:n elehtimisinnollekin), enkä myöskään tahdo uskoa, etten olisi kuunnellut sitä myöhemmin, jos en aivan loppuun asti, niin kuitenkin: pakkohan tämän sävelmän on ollut soida ihan vastikään; ei kai tietokonekaan ollut eri paikassa... Kaiken olennaisen on oikeastaan täytynyt olla samoin...

Tiedän kyllä, että musiikilliset muistot säilyttävät tuoreutensa ärsyttävän hyvin; tämä voi vielä tulla ongelmaksi iän karttuessa. Kaksi vuotta on pieni ikuisuus: kaikissa suhteissa tapahtuu uusiutumista, eikä ikääntymistäkään voi tyystin kiistää.

28.6.07

Perusvirta

Sateesta kiiltävä kaupunki on väristä kylläinen ja täynnä rakennetta, resursseja ja viuhtovia tahdonvoiman vektoreita. Elielinaukiolla katson osaavani tuijottaa eteeni vakaan intensiivisesti. Tyyni katsanto, voimakas virtaus; levollisuus ja liike eivät riitele. Hyvä alku nimeämättömälle; muistikirja ei taaskaan sattunut mukaan. Iltapäivä etenee, enkä syötyäni enää pysy hereillä. Yöllä yritän taas jatkaa aran tietoisena siitä, että virta voisi temmata mukaansa, jos antaisi mennä.

Juhannus: vertaan kahta mökkiä. Niemen maisema on kovin samanlainen kuin Saaren, mutta täällä syvyyttä on ehkä kaksikymmentä metriä (ja lisäksi voimakas virtaus), siellä tuskin kaksi. Tällaista ruovikkoa siellä on vain yhden pikkuniemen nenässä; omassa rannassa kasvaa kortetta ja toisella puolen kaislaa. Sauna on disorientoivan ja samankaltainen, läsnäolosi valaisema. Haikeuteni temppeli... Nuoruuden turhanarat haaveet kertautuvat nurkissa: joutunen toistamaan niitä vielä pitkään samoin ja eri sanoin. Merkitys ylittää ainutkertaisen. Mitä minä rakkauden oppipoika täällä teen? Terapiatripin piirteitä on vaikea kiistää; tavoittamattomuudessasikin on jotain samaa. Mutta tunne-elämä on kokonaisvaltaista, yhtä kaikki, kun nörtti-iän argumentit on käytetty loppuun.

Ja jos jokin on kokonaisvaltaista, se on rankkaa eikä hömppää. Miksi joudun takomaan näitä asioita ja kenen päähän?

Muistutat jotakuta entisaikaista, joka lähti kotoaan piiaksi ja koetti varjella haurasta itsekunnioitustaan. Sinussa on levottomuutta herättävän helppo nähdä yhtä ja toista, mitä olen saattanut nähdä tai jäänyt paitsi. Itse tulin maalta ja yritin vastata kaikkiin kohtaamiini toiveisiin. Koetin olla tuttu ja turvattu mutta radikaali; onnistuin huonosti mutta havaitsin sanojen kantavan ristiriidat rakennuksia paremmin. (Pienmies voi toivoa vain kirjallista muistomerkkiä.) Tajusin tämän jo kauan sitten, mutten sitä, mitä kaikkea oikein yritin sälyttää yriteimieni niskaan.

Menin, jos sopii toivoa, ehdottomasti liian lähelle ehdotonta hyväntahtoisuutta, jolloin alkujaankin heikko uskoni ja uskottavuuteni suli. Ylevä pukuni oli tervasta ja höyhenistä. En lentänyt suinkaan, enkä uinut. Kiersin Otaniemeä, kiersin tuttua järveä. Muistan liikuttuneeni erään pihapiirin puretusta tuvasta, jonka olisin salaa toivonut voivani mitata opintojani varten. Eilen sain taas lahjaksi sulan.

Tunnistan suomalaisuuden. Siitä vain ei puhuttu meillä. Mökkiympäristössä kaikki on tuttua, tutumpaa kuin missään, mutta järkyttävän pakkaantunutta. Ihmiset kaikki ovat yllättävän samanlaisia siihen nähden, miten paljon maalainen epäilee jo naapuriaan. Katsoo, että se viimeistään estää tuntemasta. Luonto ei estä – kesäyössä sisäveden rannalla saa olla mietteliäs, haikea ja laiskakin, jos uskaltaa. Tässä on suomalaisen luontoromantiikan ydin. Öisille pilville ja metsäntummuuksille olen iäti kiitollinen siitä, etteivät ne halveksi pienen ihmisen itsesääliä. Sukupolvi sukupolvelta meidän on palattava vesistöjen rannoille tuntemaan luontoaan ja kohdettaan kainostelevaa kaihoa, sellaista pohjatonta ja suunnatonta.

Toimeton hetki sekametsässä herättää heimolaisessa raivon aavistuksen: kuka minut pakotti tähän sanattomuuteen? Ja metsä vastaa lempeän hölmistyneesti. Mistä tämä kauhtuvainen paatos pöllähti tähän?

21.6.07

Kesäaamun seisaus

Taiteilijaksi haluan miellyttää liikaa, filosofiksi olen turhan kaunosielu, lyyrikoksi analyyttinen, porvariksi idealisti, toimijaksi teoreettinen, teoreetikoksi levoton, alaiseksi ylpeä, johtajaksi nöyrä, neroksi avuton, tässä yhteydessä lapsellinen.

17.6.07

Keskeiset uutiset

Nurkkajumala kököttää täälläkin, mutta en muista, milloin viimeksi istuin sen ääressä puoli yhdeksän uutisten katsojana. Tuo tuo osa lapsuuteni päiväjärjestystä ole kadonnut mihinkään – milloin ja miksi siis lakkasin kaipaamasta samoja kuvia kuin muut? Televisiojournalismi todella tuottaa tunteen, että maailmanmenon seuraaminen on mahdollista; että etäisten tapahtumien kanssa voi olla mutkatta sinut. Televisiota harvoin katsovana voin vain äimistellä sitä, miten tehokkaasti TV-kamera tekee vieraista ja vaarallisista maailmankolkista arkipäiväisiä tuttavuuksia.

Mitäpäs jos alkaisin seurata uutisia (perinteisiä suoria lähetyksiä juuri nettitaltiointien ajan koittaessa) ja täten tietyiltä osin vahvistaisin sovinnaistapojen ja ajantasaisuuden merkitystä elämässäni? Enhän nimittäin ole vielä täysin kadottanut pikkuvanhaa alttiuttani nolostua omastani ja toisten tietämättömyydestä. Tiedotus on yksi tärkeimmistä porkkanoista, joiden perässä vanha kunnon moderni ihminen ravaa, ja viestinnän väistämättömistä vääristymistä närkästyminen antaa poliitikoillekin potkua työhön.

Uutisten ulkomaantoimittaja kertoi, että Gazprom haluaa korottaa pörssiarvonsa triljoonaan dollariin. Kaasujätin mitä luonnollisin aikomus on tehdä osakkaistaan maailman omistajia, mutta Amerikan biljoona on Euroopan miljardi ja Euroopan biljoona Amerikan triljoona, mistä seikasta aiheutuu jatkuvasti käännösvirheitä ja väärinkäsityksiä, jotka pikemmin turhauttavat kuin huvittavat.

13.6.07

Tulee palata

Olen kehittänyt häiriön, joka saattaa ensituntumalta oudoksuttaa mutta joka seuraa varmasti useimmille tuttuja latuja: Kirjoitusrutiinini höltyminen on heikentänyt keskittymiskykyäni odotuksiini nähden, ja kun pitäisi kirjoittaa eikä vain miettiä omiaan, ajatus suurin piirtein lakkaa kulkemasta. Alan takellella mielessäni.

Kadehdin teitä, jotka osaatte kirjoittaa ongelmitta.

En tätä nykyä erityisemmin jännitä erityisiä sosiaalisia tilanteita, mutta kirjoittamisen avaamaa yleistä tilannetta jännitän, ja siksi kehittelen taas uusia konsteja, joihin turvautua turhautumisen sijaan. Oppia ennalta ohjaamaan tarkkaavaisuuttaan ja muistiaan, siinä on haastetta – oppia tekemään tämä kaikki itse! En ole vielä täysin selvinnyt siitä, kun pullahdin koulusta ulos.

Itsekuri on parhaimmillaan ennakoivaa, ennalta vaikuttavaa; ei pakottavaa ja väkivaltaista vaan jatkuvasti puitteita luovaa. On toimittava tänään niin, että voi huomennakin toimia siten kuin on koko ajan tahtonut.

Mutta olen yhä hieman kuin lapsi, joka rauhoittuu, kun joku aikuinen kiinnittää hänen huomionsa lentokoneeseen taivaalla (kas kummaa, sellaisen ääni kuuluu kuin tilauksesta juuri kun kirjoitan tätä muistivihkoon; ehdin jo valita lentokone-esimerkin ennen kuin kiinnitan huomion pikku potkurin ääneen, enkä ole varma, onko se ollut kuuluvissa jo hetkeä aiemmin) tai johonkin kysymykseen, joka pullahtaessaan esiin sattumanvaraisessa tilanteessa voi silti tuntua erinomaisen akuutilta. Monet teoreettiset kysymykset ovat tällaisia – on vaikea sanoa, erottuvatko perenniaalisina pidetyt filosofiset kysymykset niiden joukosta mitenkään olennaisella tavalla. Samojen kysymysten, joista keskustelen innokkaasti ystävieni kanssa, oma-aloitteinen avaaminen (blogissahan se kävisi) tuntuu yllättävän tuskalliselta.

Päätin taas suunnata paikkaan, josta katsoen maisema näyttää avautuvan kuin ensimmäistä kertaa, vaikka pääsalista tuskin näkee ulos. Alle kuusivuotiaana kokemani Seinäjoen kirjaston kiehtovuus näyttää vain kertautuvan kertautumistaan. Aallon piirtämään pieneen rakennukseen on tallentunut jotain minulle ajalta ennen toisten määräämiä hintoja ja haluja. On hämmästyttävää, miten suhteettoman suuren subjektiivisen arvon jotkin pienet, monestikin paikkaan sidotut, vaikutelmat saavat oman henkilöhistorian pimentoihin jäävissä psyykkisissä prosesseissa. Jos näiden kokemusten takana ei olisi mitään sallaisia laatuja, jotka toiset voivat tunnistaa (kuten arkkitehtuuri ja kirjojen välittämä taju), yksinäisyydelläni ei olisi rajoja.

12.6.07

Konehuomautus

IMG_3352



Sanainen kone on kaatunut mutta helposti käännettävissä.

En osaa päättää, nimittäisinkö eilen julkaisemani epämääräistä tekstiä pikemmin lannoitteeksi kuin häpeätahraksi, mutta yhtä kaikki tänään joudun jatkamaan palstani kuokkimista. Ja huomenna... Näin minut saa huijatuksi töihin. Toivon, että ajan myötä maa-ainekset sekoittuvat ja jalostuvat kasvuksi.

(Valokuvatorstai: kone)

11.6.07

Kertaus paikallaan

Olen kieltäytynyt kirjoittamasta, eikä se ole hyvä. Olen jättäytynyt siis kirjoittamisen ulkopuolelle, eikä se ole hyvä. Ahdistus kasaantuu jo, pilkallinen tai pilkullinen, kesälle ominainen kuitenkin.

Jokaisella ahdistuksenlajilla on vastinparinaan, sanoisinko intentionaalisena komplementtinaan, tietty huolettomuuden muoto. Näpyttelen kursivoitujen jaksojen ulkopuolella jatkuvaa käsikirjoitusta palstani täytteeksi, ja olen kiusallani varma, että juuri näistä asioista, joista tässä puhun, ei pitäisi välittää. Mutta jos asia ei anna aihetta huoleen, sen voi yhtä hyvin kirjoittaakin. Lukijan ei tarvitse ryhtyä minkäänlaisiin toimenpiteisiin.

En ollut aikaisemmin mitenkään avoimesti aisti(me)llista tyyppiä. Nöyrästi päällekkäin kasaantuvat ja hiljaa narskahtelevat diskursiiviset rakenteet eivät tuntuneet kovin raskailta, eivät ajassa eivätkä tilassa, sillä tila oli miltei niin abstrakti kuin se voi olla, nuorella miehellä, joka hahmottaa tilanteensa abstraktisti. Anesteettinen eksistenssini antoi minulle ehkä epäreiluja etuja, joita en kuitenkaan kyennyt käyttämään. Mihin olisin käyttänyt ne?

Koska olin neurootikko, saatoin rajata (kai pikemminkin puristaa) maailmaa koskevat kysymykseni konkreettisemmiksi kuin maailman itsensä. Epäselvästi ilmaistu epäselvä ajatus, vai mitä? (Amerikkalainen tuuli riepotteleikse tyyliäni.) Filosofisesti epätyydyttävä lausuma siis, mutta filosofointi vaatii filosofista asennetta, ja tämä asenne on, etenkin kompromissittomissa muodoissaan (joiden edessä tämä maalailuni on voimatonta), kovin puutteellinen tapa suhtautua elämään tai huojuviin puihin ikkunan takana.

Asenneongelmani on tämä: uskon, ettei filosofian irtautuminen luonnollisesta asenteesta tule koskaan täysin oikeutetuksi, vaikka onkin lähtökohtaisesti välttämätöntä. Filosofian ja elämän välille jää siis silloittamaton kuilu. Mielestäni tämän kuilun aukeaminen on kuitenkin pikemmin koominen kuin traaginen tapahtuma. Mm. tästä syystä en täysin hyväksy zen-buddhismia.

Tietenkään en ole niin naiivi, että väittäisin, että on olemassa vain yksi filosofinen asenne. Niitä on monta ja ne kilpailevat keskenään siinä mitassa kuin ne esittävät kielenkäyttöä tai laajemmin toimintaa – politiikkaa & etiikkaa – koskevia vaatimuksia. Enkä tietenkään ole niin naiivi, ettenkö huomaisi, että fraasi "tietenkään en ole niin naiivi" vaikuttaa filosofisessa kontekstissa vähintäänkin naiivilta. Jos filosofiassa asenne on olennainen, on filosofia olennaisesti asenteen esittämistä. Tälle ei oikeastaan mahda mitään.

Vai mahtaako? Voimmeko esittämättä esittää vain lukuja? En tietenkään ajattele matematiikkaa – matematiikka on riittävän täynnä meriittejä, "ruumismia" ja kieroutunutta ammattiylpeyttä, eivätkä pelkät luvut ole matematiikkaa senkään vertaa kuin sanat kirjallisuutta. Ajattelen kirjanpitoa (voisi myös ajatella laskennon opettamista koulussa). Ajattelen kaikkea, mikä on tylsää ja vailla hohtoa omasta mielestäni. Tämä on sangen kiusallista – on vaikea olla päätymättä johtopäätökseen, että vilpittömästi voi puhua vain viran puolesta, jonkin mekaanisen prosessin tasaisella äänellä.

Toinen tie on hyväksyä itseilmaisu, vaikka se on vaikeaa minulle, melkein yhtä vaikeaa kuin kirjanpito. Ja monelle muullekin se on nähdäkseni vaikeaa. Tällaisten ihmisten tahattomiin taiteellisiin ansioihin voi tutustua blogeissa.

Halusin aikoinani oppia kirjoittamaan asiatekstiä, mutta mitä kauemmin olen kirjoittanut, sitä vaikeammalta se tuntuu, asiateksti ja kirjoittaminen yleensä. Mitä mennyt asiallisuuteni olikaan muuta kuin nuoruuden nenäkkyyttä ja hiomatonta, kulumatonta raakaälyä? Ja minä arvostin raakaa, raikasta mieltä, eläydyin siihen, mikä näyttäytyi selkeämpänä kuin omani. Olin hyvän matkaa miehistymässä, mutta naiset ehtivät tulla väliin ja osoittaa melko vakuuttavasti, ettei sellainen sovi minulle. Nuori mies (kuten tiedetään) on hullu, jota yllytetään, ja nuori nainen (se, jota luonnehtii kuulu fasistinen pahuus) valmis asettumaan verukkeeksi, kaikkein tuhoisimpien hulluuden muotojen verukkeeksi. Mutta lopulta sen, joka pystyy luopumaan hulluudesta, on luovuttava, niin kuin taikauskosta luovutaan. Miehisyyden tavoittelijaksi en soisi kenenkään jäävän, oli sitten kyse (kuten tapauksessani) wannabe-nörttiydestä tai muunlaisesta hangaround-asemasta.

Kuinka paljon filosofian historiaan on kertynyt hangaround-asenteita, lukkarinrakkauksia, lakeijamaisuutta? Milloin palvellaan tai ollaan palvelevinaan tiedettä, milloin teologiaa; kritisoidaan, mutta ymmärtävästi; viljellään kunnioittavaa etäisyyttä ja kätketyä halveksuntaa; huomataan narrinviitan istuvan huonosti...

Sitä hullua, joka nyt ehdottaa marttyyriutta ja antiikkista ankaruutta, on vastustettava adekvaatilla huolettomuudella.

Kun aloitin filosofian opiskelun, olin sallinut itselleni uskoteltavan, että se on kuningastie kaikkiin muihin tieteisiin. Ei. Ei. Todennäköisempää näyttää olevan, että tieteiden äiti, rouva Filosofia on yksi Alma Materin tukahduttavimmista persoonista, joka ensin upottaa omiin omistaviin syvyyksiinsä ja sitten trampoliinin lailla palauttaa hyväuskoisen opiskelijan takaisin, pois koko yliopistomaailmasta.

Akateeminen oidipuskompleksi: en voi sulautua äiti filosofiaan (sula mahdottomuus), enkä erityisesti tahdo käydä teit' isäin astumaan (arkkitehtuuri herättää jatkuvia epäilyksiä vaiteliaan rakennusmestarin pojassa).

Toukokuussa yritin saada kirjoituskammoni laukeamaan puhumalla suuni puhtaaksi nauhalle ja kirjoittamalla puheen puhtaaksi. Se oli teennäistä, hieman samalla tavalla teennäistä kuin yritykseni aforistiikan saralla. Kaikilla retorisilla keinoilla – vuolaalla puheella, nasevilla kiteytyksillä – on käyttöyhteytensä. Spontaani puhe kytkeytyy katoavaan tilanteeseen, tietokone verkon kohinaan, aforistiikka painavuuden tavoitteluun luontevuuden kustannuksella, muutamia mahdollisia rasitteita mainitakseni. Runomittaankin on parempi sitoutua kuin puheenparteen!

Kirjoitan tämän merkinnän käsin kynällä. Vanha konsti on tällä kertaa tervetullut kompromissi tekstinkäsittelyn teknisyyden ja puheen tahmean intiimiyden väliin. Vihon sivuihin on helppo kiinty, kynän leikkisiin liikkeisiin niillä. Vihko muuttuu välineeksi, joka sallii sentimentaalisuuden (päiväkirja ilman kitschin ulottuvuutta ei ole päiväkirja ollenkaan vaan pelkkä muistivihko); hajamielisen kesäinen tajunnanvirtani, jonka synty edellyttää haaveellista tuijottelua (kadulle, kattoon, taivaalle), ei vain tahdo mahtua ruudulle. Viisainta olisi karata vihon (ei liian pienen eikä liian ison) kanssa mahdollisimman kauaksi ruudun ääreltä.

Olen ihan hyvin vihoissani; tässäkin on jäljellä 63 sivua. En panisi pahakseni, jos nuo sivut täyttyisivät tämän viikon aikana.

Hurskaaseen toiveeseen loppuu moni kirjoitusyritys.

7.6.07

Pohjanmaa 2

Täällä on vaikea olla
rakastamatta autoja.
Ne ovat niin värikkäitä
ja kalliita,
että ihmiset tuntuvat halvoilta
näin kaukaa katsoen.

29.5.07

Vettä valaen

Merkintäni osoittautuivat oikolukemattomiksi. Tein sen minkä piti, korjasin. Olen tiellä takaisin, jostain mikä ei ole tekstiä mutta missä ei ole mitään erityisen mahtipontista. On liian trooppinen sää sanoa mitään huomionarvoista. Nyt ei kannata kirjoittaa, koska lukija istuu ilmastoidussa huoneessa, ehkä jopa toisessa vuodenajassa...

Tämän talon katto ei enää nuorru. Se ei tahdo kestää kesää. Nyt se vuoti huokoista horminkylkeä pitkin huoneistooni asti. Ruosteenruskeaa vettä tippui pari–kolme litraa illlan ja aamun tunteina. Ei mainittavia vahinkoja.



Klo 2.33: Salamoi. Virheitä löytyy yhä. Kuinka kauaksi olenkaan vieraantunut kirjoittamisesta, kun olen käyttänyt yli viikon enimmät yöt taittotyöhön, tekstimassojen sommitteluun niiden synnyttämisen sijasta.

Vetääkö tässä mies roolia vai rooli miestä? Kaikki, mihin voi ryhtyä, on upottavaa, hämmentävää ja vierasta. Eikä ole taattu, että harrastelija selviää harrastuksistaan. Kuulinko veden tippuvan taas?

28.5.07

Metatutkimussuunnitelma

Ryhdyin tallettelemaan kovalevylleni erilaisia potentiaalisesti kiinnostavia opinnäytteitä tarkoituksenani kartoittaa alustavasti, (1) mitä yhteistä on niissä aiheissa, joiden tutkimiseen kykenisin kohdentamaan antaumukseni, (2) mitä oman kiinnostukseni kannalta relevantteja eroja on eri alojen nykyisissä tutkimuskäytännöissä ja (3) mitä loppujen lopuksi voisin tuoda muilta aloilta arkkitehtuurin tutkimisen ja harjoittamisen tueksi – käytännöin syistä joudun pitämään arkkitehtuuria tässä vaiheessa omimpana alanani. On mahdollista, että koko projekti on haihattelua, ja joka tapauksessa kyse on paluusta kymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen, mutta eteenpäin ei pääse, jos ei uskalla pitää silmiään auki.

Tuntisinpa vielä enemmän ihmisiä, jotka ovat perillä sellaisista mahdollisuuksista, joita itse en näe tai joihin en osaa kompleksieni takia tarttua.

Kenties tarvitsen vastavoimia. Jonkun joka valittaa... Kritiikkiä ja pilkkaakin, joka pakottaisi individuaatioprosessia eteenpäin. Kenties haaveeni, jousta kirjoitan vasta kautta rantain, ansaitsevat jonain päivänä tulla nälvityiksi Tietoisuuden vapautus -blogissa. Kenties käytän liikaa sanaa "kenties"... tai "ehkä", mutta jälkimmäiseen voi onneksi aina lisätä tietäväisen etuliitteen "-pä".

Unessa (toissaöisessä – unen ja valveen välinen etäisyys saa viivyttelemään unien kuvaamisessa) muuan rouva totesi, etten osaa piirtää. Järkytyin ja loukkaannuin. En ollut koskaan kuullut moista. Tuli näyttämisen tarve. Ei ole hyvä, jos taidosta tulee niin pyhä, ettei sitä rohkene itsekään kehittää.

26.5.07

Tuonenurku

Valo loisti. Ulko-ovi oli jäänyt auki. Se oli pihan toisella puolella kujan päässä rivitalojen välissä. Tyttö oli musiikkitieteilijä ja kertoi valmistaneensa tuonenurun (se on kaiketi puinen pitkulaisen laatikkomainen soitin, jossa äänenkorkeutta säätää mäntä). Hän painoi päähäni suuren, paksuista litteistä oljista (tai mistä lie päreistä) punotun hellehattunsa, joka painoi varmaan kolme kiloa. Päättelin, että sen leveän, aaltoilevan lierin reunapäärmeen sisällä täytyy olla todella tukeva rautalanka. Mainitsin soittimia harrastavista ystävistäni, jotka saattaisivat olla kiinnostuneita tuonenurusta.



Kesä on. Tervapääskyt.

22.5.07

Joustavan putkiaivon ongelmia

Roskapostisuotimesta tuli eilen aamutuimaan läpi viesti, jossa oli inspiroiva lause:

"A lesser known physical problem is known as repetitive meaning of the text and the person they are communicating with."

Inspiroiduin vain puolittain. En osannut sanoa mitään, saatoin vain mielessäni nähdä ja kuulla filosofiaa harrastaneiden lukijoitteni huvittuneet reaktiot.

Keskittyminen aistimelliseen, lähinnä visuaaliseen on heikentänyt otettani puhumiseen ja kirjoittamiseen. Kokemusmaailmani on täynnä toistuvia merkityksiä, joita en kykene ilmaisemaan. Kaikki vertautuu unohtuneeseen, ja niitä sanoja, ideoita, sanontatapoja, joista voisi olla apua, en muista.

En siis löydä julkisia kriteerejä toistosta rakentuvalle merkitykselle. Kissa vie kielen.

16.5.07

Kyseitä

Pehmeäotteisuuteni on ollut ilmeistä. Kun luulee kehittyneensä, tulee epärehelliseksi. Ei tässä aseteta tavoitteita, tässä puhutaan. Tarvitsemme kaikki läsnäoloa vapaina sieluina – siksi kai tulimme?

Miksi politiikkaa tehdään niin kuin älyllistä intressiä ei olisi olemassakaan?

Myisivätköhän runoilijoiden laatimat sanaristikot hyvin?

Miksi kouluja käyneet ihmiset käyttäytyvät julkisessa tilassa niin kuin aggressio lieventäisi tyhmyyden häpeällisyyttä?

Haluan esittää mielipiteeni mielihaluna ennemmin kuin päinvastoin. Laatia runon ennen sanaristikkoa.

14.5.07

Vapaaliputus

Johanneksen kirkon
takana häälyvä valo
sumeus autojen
kadunpuoleisissa
lyhdyissä



Eikö kaikki kaupunkikuvaukset tulisi keskittää samaan paikkaan?
Eikö kaikki mielentilan kuvaukset tulisi keskittää samaan paikkaan?
Eikö kaikki ajankohtainen ja kaikki subjektiivinen tulisi keskittää tähän samaan paikkaan?
Olen huomannut, että useamman blogin pitäminen hankaloittaa kirjoittamista, kun ei useinkaan tiedä, etenkään ennalta, mihin mikäkin kuuluu.

13.5.07

Vellova vetonen

Kamera jäi, sivellin jäi. Tuijotan Eläintarhanlahden pieniä laineita. Väreilevässä vedessä maiseman värit hajoavat venyväisiksi renkaiksi. Mikä on sen tolpan nimi, johon veneet kiinnitetään? Sen kuva tanssii pidättyvästi, ujouttaan erottuvana psykedeelistä taustaa vasten. Taivas on tutun sininen, mutta sen heijastus ruskeassa vedessä kuolleen harmaa, paitsi noiden vaahteroiden kuvajaisten välissä, jossa sisäkkäisistä renkaista erottuu selvärajaisia, yksivärisiä puuterinhimmeän vaaleansinisiä vyöhykkeitä. Tämän on oltava jokin polarisaatioilmiö.

Jalaspilvissä väikkyy auringonsapen rippeitä, kuten pulupariskunnan kauloilla puolittaisessa vastavalossa. Lintujen tepastelu on pontevaa, pyöreähahmoisen naaraan, oikeaa jalkaansa ontuvan koiraan.

30.4.07

En näe säätä, lämpömittari on pudonnut.



Vaikka pienistö on erikseen, aion sallia lyhyet merkinnät tässäkin blogissa. Omanihan on.

Ajankohtaisuutta ajattelen klo 7.59.

Hyvää huomenta, kirkasta valpurinaattoa!


Sopii päivitellä sitä, miten prokrastinaatio tarttuu päiväkirjamerkintöihin. Sitä koettaa epätoivoisesti keksiä muistiinpanoihinsa ties millaisia lisäkoukkuja ja kommervenkkeja, jotta ne eivät jäisi niiksi päiväperhoiksi ja bagatelleiksi, joita ne ovat; ja väistämätön lopputulema on, että kulloinkin ajankohtaiset ajatukset ja havainnot jäävät julkaisematta.

Jonnekin ne mielettömimmätkin ajatukset olisi kirjattava, elämän heppoiset ainekset, esimerkkiarvoltaan rajalliset. Eivät ne solmiudu yhteen.

Pysähdyin tuijottamaan huojuvia silmuja ja norkkoja. Kevät saa, pulu lentää, jalava kukkii ennen lehtimistään burgundinpunaisia nuottiklustereita. Ennän hyvin, nukun ehkä vähän, piirrän sitten taas.



Blogini muuten täytti eilen 1500 päivää. (Linkki Janilta.)

28.4.07

Voi teitä!

Join viikon alkajaisiksi liikaa vihreää teetä ja olen sen seurauksena kärsinyt rauhattomuudesta jo monta päivää. Salakavala aine. Pyydän, olkaa varovaisia myös kaikkein lievimpien päihteiden kanssa.

24.4.07

Veistoksellisen talon seinälle on noussut

Katsoin uudestaan Turun pääkirjaston kotisivulla olevaa valokuvaa. Kuinka usein valvontakamerasta tuleekaan noin erottuva yksityiskohta?

Kevätehtoo Nurmoos 15. 4.

shed
joki2Aika vähän sanottavaa.



[Stilisoin kevyesti edellistä merkintääni.]

23.4.07

Auran kautta rantain

Toissa sunnuntaina ehdin hetken olla hyvässä kirjoitusvireessä, mutta sitten karkasin äkisti Pohjanmaalle ja lopulta päädyin Turkuun. Sikäli kuin muistan, vanhassa pääkaupungissa paistoi aurinko ja oli satamatta viimeksi vuonna 1996, jolloin Ruisrockissa jymisi Neil Young. Jos ei toisaalta sää suostukaan, niin ihmiset suosivat: viime torstaina sain harvinaisen kunnian osallistua blogien ja kaunokirjallisuuden luonnetta käsitelleeseen keskustelutilaisuuteen Kirjakahvilassa, joka sijaitsee Brinkkalan talossa eli siinä, jonka parvekkeelta julistetaan joulurauha. Talo lähitienoineen näyttää siltä, että se olisi vajonnut ajan saatossa. Muistan vieraanvaraisen isäntämme Teppo Koposen selittäneen, että joen tuntumassa aiotaan suorittaa paalutustöitä, koska vanhat puupaalut ovat lahonneet; tietoni paaluttamisesta ovat vähintäänkin huterat, mutta rohkenen arvella, että Brinkkala tuskin tuosta enää nousee.

On liikuttavaa löytää uusia paikkoja, joissa voi kokea alustavaa yhteenkuuluvuutta uusien ihmisten kanssa. Toispaikkakuntaisen opiskelijaelämän tunnelmassa oli jotain juuri oikealla tavalla haikeanlaatuista, bloggaajakollegat olivat mainiota väkeä. Ja se uusi kirjasto, jota hämäläisrunoilija jo kehuikin (meillä oli sattumalta sama matka), onnistui arkkitehtuurinsa rennon abstraktiuden ja tammipintojensa pidättyväisen lämmön voimin kohottautumaan kolkohkon kaupunkinsa lempeänyleväksi monumentiksi.

Tuttu kasvo Marko Survonen kirjoitti tilaisuudesta Turun Sanomiin artikkelin, joka viimeistään pakottaa myöntämään, että muuan karvanaamainen renttu oli äänessä leijonanosan ajasta. Tänä aamuna siistin vähän tuota naamaa, ikään kuin systeemi kelpuuttaisi sänkikompromissin...

Lankapuhelimen sointi tietää harvoin hyvää: alkuillan puhelinmyyjä kauppasi partahöylää. Häiritsi rauhaani mainostaakseen teiniviiksisen pojanklopin äänellä jotain kolmen ja puolen euron hintaista tuotetta! Olen harmitellut, etten ole tullut ostaneeksi Kevätpörriäistä; olen vain viittilöinyt jotain epämääräistä ja aremmista lapsista näyttänyt ilmeisesti niin pelottavalta, etteivät nämä ole uskaltaneet tarjota lehteä.

Verkostoitumisen myötä blogini mahtipontinen nimi on sivumennen sanoen alkanut näyttää aiempaa kiusallisemmalta, tuo "minä" suhteettoman suurelta. Lievä egosentrinen uhittelu tuntui anteeksiannettavammalta aikana, jolloin blogi-ilmiön ajatteleminen ei-marginaalisena kuului käytännössä ehdottomasti leikin kategoriaan. Sanomalehtien kulttuuriosastot ovat ehkä marginaalisia, mutta edustavatko ne leikkiä?

Selailin taannoin Tommi Liimatan (olen päättänyt vastedes lihavoida kaikki ei-fiktiiviset henkilönnimet, kuten kunnon kansalaisjournalistin kuuluu) sarjakuvakirjaa Masturbaatio Ranualla. Siinä esiintyy useita tragikoomisia sankareita, joista yksi kirjoittaa 800-sivuisen magnum opuksen nimeltä "Minä ja minä"...

Mitäs tässä muuta? On tehtävä kuvia. Vappudedis lähestyy uhk.

21.4.07

Kiertotähtihavaintoja

15. 4.

Saturnus suhtautuu
Regulukseen kuten Venus
Aldebaraniin, joten
Saturnus suhtautuu
Venukseen kuten Regulus
Aldebaraniin.

18. 4.

Minua hämmensi valo
suden hetkellä matalalla
etelän suunnalla.
Jupiterin suhteen on
talvi

talvipäivänseisauksen
asema siirtyy aamun
kautta myötäpäivään
kohti keskiyötä.

En ole tutkinut asioita niin kuin pitää
Mahtavasti kukkivat haavat
En ole tutkinut asioita niin kuin pitää.

haavat

Tämä blogi on ajoittain mahtipontinen
Mahtavasti kukkivat haavat
Tämä blogi on ajoittain mahtipontinen.

Kirjoitin tämän pellolla, vieraiden
talojen nurkissa
Tästä prosessista voi tulla sanomista
Mahtavasti kukkuívat haavat.

15.4.07

Kahvila-croquis (piirrosjälkeni on omaperäisempi)

kaikki on absurdia
katselen kahvilasta ulos
M katselee minua
kun kirjoitan
ihmisten loppuunpalamista ei voi
estää tulos on tehtävä
on tehtävä jotkut
pyöräilevät jotkut
kävelevät jotkut
ajavat autolla
enkä voi kuin teeskennellä
huolestunutta teekupin
ääressä

Oppikiistojen alkuperä

Missä vaiheessa ihmiset alkoivat edellyttää toisiltaan uskomuksia, jotka eivät ilmene jaetussa käytännössä ja kokemuksessa? Missä vaiheessa aloimme kehittää mielipiteitä tullaksemme hyväksytyksi? Mistä alkoi doksan voittokulku länsimaissa?

Kun elämäntavat kriisiytyvät, syntyy kirjaimellisia opintulkintoja eli fundamentalismeja. Tämä reaktio ei ole varsinaisesti luonnollinen, muttei alkuperäisiin elämäntapoihin voi niihinkään kohdistaa luonnonsuojelutoimia.

[Otsikko vaihdettu klo 14.18]

Kyky kynnölle

Kun henkiset tai henkishenkiset lähtökohtani ovat mitkä ovat, voin olla kiitollinen kuin fariseus; hämmästynyt siitä, miten mainiosti siedän sisäisiä ristiriitoja, itse-epäilystä, häpeänalttiutta, hämmennystä; hämmästynyt itsetuntoni vahvistumisesta. Luulen, että tarvitsen minäilluusiota, joka ei kytkeydy satunnaisuuksiin. Jokainen tarvitsee, sillä maamme kantaa sittenkin huonosti. Ei ole niin hyvää osaa, etteikö sopeutumista riittäisi. Underground on hirveän kova, mutta pinta vetelä siellä, karkea täällä, kankailla haudat ja lähteet. Syvään ojitut metaforat ja rivit, joiden väleistä ravinteet valuvat vesistöihin. Työtä on tehty ja hallaa. Mitä saavatkaan Kiinassa aikaan?

Supertutkimus-internaatti

Kesällä -91 vietin viikon supertutkimusinternaatissa. Ehkä nimi kirjoitettiin kuten otsikossa, en muista; netistä ei löydy tietoa tästä mystisestä lamavuosien instituutiosta, jonne valittiin lukion matematiikkakilpailussa menestyneitä eri puolelta maata. Pääsimme Otaniemeen Valtion tietokonekeskuksen kuuntelemaan arvovaltaisia luentoja tähtitieteestä, internetistä ja muusta jännittävästä. Muistiini tallentuivat kesäyö Alvarinaukiolla, puiston lamput ja hepokattien sirahdukset. Kurssin kokokohta kohdallani oli se, kun saatoin lukiofysiikan pohjalta huomauttaa proffan selittäneen pallomaisen tähtijoukon osasten sinkoilut väärin! Nyt on mielessä päällimmäisenä se irrationaalisuus, jolla tartuin turvalliseen rationaalisuuden mielikuvaan: menin opiskelemaan Otaniemeen, joskin alaa, joka ei tarjonnut kaipailemaani tieteellisyyttä, ja armeijasta palattuani jämähdin neljäksi vuodeksi samaan asuntolaan, johon minut oli lukioikäisenä majoitettu.

Junaproosaruno 18. 3.

Ajattelen junassa julmaa kauneutta, jota pitää paeta eestaas. Pellolla on tarpeeksi joutsenia, heinäpaaleja seuraavalla ja lunta vaoissa. Jos panisin aistimet ja tosiseikat kunnolla vastakkain, tulisin johtopäätökseen, että keskuudessamme on naisia, joiden takia on hullua olla tulematta hulluksi. Rajattomassa pölkkypäisyydessään nuori mies muistuttaa keskikokoista taajamaa. Rikkuva aivoitus. Maa majoittuu savipelloille, jokilaivat ajautuvat alavirtaan. Mikään ei valmista kohtaamaan lumen alta paljastuvia rinnetaloja. Sinistä terästä siellä täällä. Jokaisessa talossa oma tapa tulla hulluksi. Sitä on arkkitehtuuri: jokaisessa valossa eri tapa tulla hulluksi. Se on tarkoitus. Riihimäki: nainen juoksee siltaa yli ratapihan; pelkkää yhteiskuntaa. Mahdollinen Mandelstam jäi sisään. Kyllähän asumuksenne kiehtovat ja tyttärenne. Sitä ei tehdä: lämpöputket pitää kaivaa ja kannot erottaa turpeesta. Julkisivuissa Tikkurilan poliittinen värikartta. Siellä poljet, aivopää. Asuntovaunuissa ilmenneet väärinkäsitykset, elämä ja erikoisosaaminen, jota yltyvä lumisade ei taltuta.

Vaatimaton runomuistiinpano 19. 3. niin kuin luin sen nyt

Puhe pulppusi naisista
mieleni oli
mennen varjo ja
tuli ikävähkö
minkä muun rajalle
olen kuin itseni
ja ulkomaailman
jotka yhtyvät toisiinsa
toisaalla



Pienistöstä löytyy lisää sälää.

13.4.07

Teetä ja puujalkavitsejä

Vihreä tee on parasta huumetta. Se merkitsee elämää, parempaa sellaista, sadoille miljoonille. Laitoin eilen ensimmäista kertaa oikein ison kannullisen hyvälaatuista japanilaista senchaa, ja tunnustan, että olen koukussa. Psyykkisesti tietenkin, eikä uskomuslääkinnällistä tasoa voi kokonaan sivuuttaa: onhan jopa skeptisyydellä plasebovaikutuksia (ja nosebo-). Nyt olen kuitenkin päättänyt tykätä teistä. Ja tykkääminen on enimmälti pragmaattista: se tyytyy maltilliseen yleistettävyyteen ja sallii epävarmuuden.

Rakkaus ei ole mielipide, vaikka sisältäisikin arvostelman. Vaan entäs kun ihminen rakastuu uskomuksiin ja mielipiteisiin? Ja pelkää tai vihaa itseään tai toisia? Tai alkaa kuvitella ihmiset uskomusjärjestelmien ilmentymiksi? Tekee ylipäätään tykkäämisestä liian suuren numeron? Taikauskoinen tai vainoharhainen mielenlaatu ei edellytä skitsofreniaa. Toisaalta runous muistuttaa usein skitsofreenista ajattelua, vaikka pyrkiikin liuottamaan päähänpinttymiä niiden vahvistamisen sijaan: se pitää "suuren numeron" kirjaimellisestikin tulkittuna silkkana numerona, yleisenä, esi-merkillisenä, siinä missä paranoidi numerologi näkee numerossaan pakottavan tosiasian ja ohjelmakohdan. Mutta eksyin asiasta, ja tämä sivupolku vaatii vielä polkemista auetakseen kunnolla.

Kun astelimme, kaksi onnekkaasti samaan aikaan sattunutta seuruetta, käymälöitsijän pääsiäisjuhliin, keittiön ikkunan takaa toljotti joku mettäpöyröö, pistäväkatseinen hapsutukka maastoväriä poskissaan. Tuo faunihahmo oli vieras Pietarista, Sami Hyrskylahti, jonka näimme kohta taas asettelevan kirkkaanvihreitä teelehtiä pieneen lasikannuun. Tarkkaavaisempi huomasi myös, miten hän hieroskeli välillä käsiä kasvoihinsa. Touhu näytti hauskalta ja juoma oli erinomaista. Olin jo aiemmin sushi-baareissa ehdollistunut liittämään klorofyllintäyteiseen kupilliseen positiivisia mielikuvia; nyt mallioppiminen astui kuvaan.




Palatakseni sivupoluille, aamulla aion painua yliopistolle seuraamaan Žižek-seminaaria (ohjelma PDF-muodossa). Muistivihko on aivan välttämätön. Luennot stimuloivat assosiaatiokoneistoani yleisesti ja Žižekin tekstit toisaalta erityisesti. Intellektuelli ilman omaa poetiikkaa on pelkkä kirjanoppinut. Maailma tarvitsee höyrypäitä kuumentamaan ummet ja lammet teeveeksi.