31.10.07

Pala elämänjärkytystä

Olin idealisti, ihastunut viattomiin, varjottomiin, vastuuttomiin rakenteisiin, itse rakenteeton enkä siten kovin tarkasti perillä tästä kaikesta historiasta, hahmojemme heilunnasta peräseinällä.

Tällaisena tunnen olevani ulkopuolinen ja hamuilevani kuviteltavissa olevilla toimillani tyhjää ilmaa. Pelkään, että todellisuus nauraa yrityksilleni lähestyä tai edes kuvata sitä. Itse voin sentään jotenkin päättää, nauranko itselleni (kuvitteellisen yleisön mukana) vai en. Nämä tunteet tekevät minusta passiivisemman kuin mitä pidän alkuunkaan sopivana. Ja kun tajuan tämän, niin järkytyn, kerta kerralta pahemmin, ja se on hyvä. Tunne on se välikappale, joka yhdistää tiedon toimintaan, ja minä näen oman tunne-elämäni kohdalla suuren jylhän erämaan, joka melkein herättää ylevän tunnon, koskenniemeläisittäin isänmaallisen tai sitten kosmisemman.

Tähtitaivas ylläni ja autius
sieluni ympär'

Ollapa kuin pohjalaisisäntä, joka purki kirjastonhoitajalle vastenmielisyyttään minä-muodossa kirjoitettuja romaaneja kohtaan. Hänellä on varmasti riittänyt paljon resursseja erämaiden raivaamiseen, maata kuilujen täytteeksi... Tuota olen aina salaa pitänyt norminani: olisi oltava niin maskuliininen, että sana "minä" käy tarpeettomaksi. Miehen itsensä paljastava tunnereaktio on kuitenkin pieni kauneusvirhe, merkki tavoitteen mahdottomuudesta, mielettömyydestä, tämän kummallisen pelon voimasta.

Tapauksesta saa vaikutelman, että eksistenssifilosofia on sittenkin voittanut. Ennen pelättiin ja rakastettiin Jumalaa, nykyään subjektiivisuutta.

Yritän kirjoittaa näistä asioista paljon seikkaperäisemmin, mutta en voi tehdä sitä julkisesti, koska tyylin jalostamiseen ei jää likimainkaan riittävästi aikaa.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Suosittelen täällä (vastavuoroisesti) itsensä munaamista. Se on helpointa ja tehokkainta.

Timo kirjoitti...

Mikään kieliopillinen seikka ei kai perustele viivan käyttöä sanassa "minämuoto", mutta se on jäänyt käyttöön, mahdollisesti sen vuoksiä, että yhdyssanan alkuosan ymmärretään viittaavan sanaan "minä" (vrt. "minä"-muoto), minkä vuoksi yhdyssanan eri osilla on erilainen looginen funktio. Omasta mielestäni "minä-muoto" sopisi kuitenkin lähinnä lingvistis-teknisiin asiayhteyksiin, kaunokirjallisen kerronnan yhteydessä voitaisiin puhua mutkattomammin minämuodosta (vrt. minäkertoja). Tällaiseen käsitykseen päädyin tehtyäni pari Google-hakua; en ole tullut ajatelleeksi asiaa aiemmin.