Valekertojan ääni

Tekstini ei ole luonteeltaan immersiivistä tekijänsä kannalta vaan pikemminkin vieraannuttavaa ja lähes kokonaan konstruoitua. Jos se ”eläisi” päässäni, se todella uhkaisi todellisuudentajuani. En tarkoita, etteikö kokemustani voisi rinnastaa fiktion tekijän vastaavaan, mutta minulle kirjoittaminen on aina, jopa silloin, kun en turvaudu tietoisesti metodiin, suhteen muodostamista johonkin tuntemattomaan, johonkin välittömiin mielensisältöihini nähden hyvin abstraktiin tai tiedostamattomaan, ja tällainen ”ajatusvetoisuus” on emotionaalisesti melko uuvuttavaa, jopa dissosiatiivista, koska se, mikä tekstissäni tuntuu omimmalta, on myös oudointa siinä eli mitä surreaalisimmalla tavalla tyhjää/täynnä.

Tekotyhjä

Jos en sanoisi mitään, mikä pyrkii erityiseen vaikutukseen, en ehkä tulisi manipuloineeksi ketään, en sotkeneeksi kenenkään asioita, edes omiani, mutta voisin kokea olleeni äänessä, kenties tuottaneeni aineistoa, jättäneeni jäämistöä, jonka tehtävä on lähinnä olla olemassa. Tässä toiveessa on jotain vapauttavaa. Jos kirjoittaminen olisikin liitelyä maailman yllä, pienenä huomiota herättämättömänä siivekkäänä. Tai linnunlaulua, maisemaan sulautuvaa. Mutta lyyrinen linnunpoikani piipittää ja räpiköi yhä kovin kaukana tuosta.

Harkitsematon

Miten saan yhteyden sinuun? Olen väsynyt yksilöiden ja kansojen omahyväisyyteen, elämänmuotomme mukaisiin latteisiin ja välineisiin rooleihin, joista ei ole ulospääsyä, paitsi ehkä niissä hetkissä, joissa tajunnat kohtaavat. Hetkissä, joita epätoivo uhkaa kaikissa historian ja tulevaisuuden tuntemissa muodoissa. Miten saisin sinuun yhteyden, jota mikään ei häiritsisi.

Huomattu kaipuu

Huomaan kaipaavani pakotonta ja kiireetöntä toden tuntua, jossa on mukana muita. Onko meillä varaa tällaiseen ylellisyyteen? Huomaan kaipaavani suuntia, joihin sanat ja unet voivat kasvaa vapaasti.

Henkilökohtaisella tasolla

Koetan sanoa, että koetan sanoa, että koetan sanoa, että koetan sanoa, että koetan sanoa, etten haluaisi luovuttaa aivan vielä.

Meta-ajate

Miksipä en rakastaisi blogi-ilmaisua. Se pysyy yhä jotenkuten työn- ja roolijaon ulkopuolella, hiukan tekoälytekstin tapaan mutta kielimalleja hitaampana ja ihmisten suunnasta ja suuntaan avautuvampana eli siten kaikin tavoin herkempänä, jos se suinkin on mahdollista. Oikeastaan tämä julkinen pöytälaatikkoni (Timo Harjun kirjeenvaihtotaideteos ”Tuntematon erityinen” teki pienimuotoisuudessaan ja hillityssä oivaltavuudessaan suuren vaikutuksen, kun näin sen taannoin Oulussa; siinä oli pieniä pöytälaatikoita ja kirjeitä joltakulta tällaiselta jollekulle tuollaiselle js päinvastoin) tuntuisi sijaitsevan jo kauempana välittömän markkinahumua muodoista kuin siellä täällä lojuvat muistivihkoni, jos ryhtyisin pitämään monologeja tällä katederilla. Kirjallisuuden koko idea on siinä, että joku joskus lukee jossain, ja kaikessa sentimentaalisuudessaankin se on parempi kuin moni muu idea.

Jalouskasvun harhoista

Odotan teksti-ilmaisulta paljon. Unissa tämä ilmenee monin tavoin, kunnian himo, muu himo, toisaalta outo itsehalveksunta, jossa eläydyn luovan koneen kurjaan osaan, koneen (kuin unen) mukaan kirjaan, osaan…

Voisiko jostain Anne Carsonin Nobel-palkinnosta olla jonkin mutkan kautta olla jotain apua? (Epäröin tuon kysymysmerkin lisäämisessä.)

Kerään tietoa, en tiedä. Tämä on tunnettua, jos jokin lähelläni on tunnettua. Taas kerran on monta mieltä, kuten aina. Aina on monta mieltä, ja unissa tunnen, ennakoin, ennustan tai aavistan tuntevani ihmiset, joita en tunne ja joita ei ole. Yksi kerrallaan, loputtomasti, lopullisesti.

Sanankäytös

Hyvä lukija, parempi ymmärtäjä, vaikka sitten väärin…

Etsin mahdollisuutta tulla ymmärretyksi. Ilman sitä olen käsittämätön ja kaoottinen.

En näe juuri muuta syytä kirjoittaa. Haen yhteyttä, keskinäisyyttä sellaisena kuin voin sen tavoittaa.

Jospa en olisikaan paperikori

Palaan aika ajoin vuosikymmenten takaisiin päähänpinttymiini, tiettyihin opiskeluaikaisiin suunnitteluongelmiin ja -ratkaisuihin, jotka muistan varsin yksityiskohtaisesti ilman muistiinpanoja ja muita välineitä. Huomaan niissä, niiden kiinnipalaneisuudessa, selkeitä liukenemisen merkkejä. Solution, resolution, reresolution. Jospa en olisikaan paperikori vaan koeputki.

Ehkä olen vihdoin kypsä keskittymään käsillä olevaan tehtävään. Ehkäpä voin antaa itselleni luvan ylieläytymiseen ja hyperfokusointiin. Kenelläkään toisella ei kuitenkaan ole minun sokeita pisteitäni.

Kirjoitin eilen näin (niin kuin kirjoitan aina)

Mystinen metodi on leikki.

Kirjoittaminen koettelee rajojani, tai koettelen niitä kirjoittamalla. Päivätajuntani on hahmoton ja unissani esiintyvät hahmot muuttavat muotoaan: kadunvarsiterassilla haastateltu näyttelijätär muuttuu valkoiseksi teatterinaamioksi, joka lentää huntu liehuen sinitaivaalla. Jokainen ihminen uhkaa muuttua kuvaksi tai ajatukseksi, myös minä itse.

Tämä on ehkä jonkinlainen hätähuuto. Yksityisen kokemusmaantieteeni ja sanamusiikkini ulkopuolella en ole (enää) paljoa mitään, en vaikuttava, en osallistuva. Olen suhteellisen avuton enkä mitenkään kehuttavan vahva.

Lyyrinen essee on niin näkymätön laji, että realistin on hankala innostua, jos löytää omasta tekstistään lupauksen sellaisesta.

Julistaisinko: kirjoitan kunnes murskakritiikki herättää.

Poe-etiikkaa

Menetelmällisessä kirjoittamisessa tulee usein vastaan se ongelma, että löytyy kiehtova joukko sanoja muttei selvyyttä siitä, tulisiko niiden lausujaa kohdella fiktiivisenä vai hahmottomana, parodisena vai pikemminkin ominaisuudettomana. Tulisiko pitää kirjaa siitä, kuka puhuu ja kenelle, vai onko koko kysymys väärin asetettu?

Irrallaan leijuvassa puheessa on jotain aavistuksen kaameaa, ja siksi runous saattaa tuntua jännittävältä, vaikkei siinä ole juonta eikä asiaa. Pitääkö kuitenkin yleispätevästi paikkansa, että jotta lukija ja jaksaisi seurata sanojen leijuntaa laajassa kaaressa, hänen on voitava konstruoida niiden taakse tarina tyyppineen

Tämä on kysymys, jonka kanssa kirjoittajahahmoni painii pääsiäisenäkin, juhlapyhänä, jona sen kai kuuluisi kokea vapautuminen maallisten pyrintöjen taakasta.

Näinkin ilkesin todeta

Olen, ehkä minuun iskostetun luterilaisen armo-opin varjolla, ollut taipuvainen fatalismiin, varovaisuuteen ja avuttomuuteen kaikessa, mikä näyttäytyy suurena ja tärkeänä. Jos huomaatte minun päätyneen näpertämään oikein ison käsikirjoituksen parissa, olen löytänyt turvallisimman ja harmittomimman mahdollisen tavan ylittää valtuuteni ja protestoida omaa vaatimattomuuttani vastaan.

[Lisähuomautus: Tai ehken oikeastaan varovaisuuteen, pikemminkin passiiviseen luottavaisuuteen.]

Tyydyttävähkön eksentrisesti

Osoitan mielenkiintoa moniin asioihin, ja moni autistissävyinen ihmettelijä näyttää kokevan minut suhteellisen helposti lähestyttäväksi (kas kummaa). En aina tiedä, mitä tehdä noilla kaikilla asioilla tai miten orientoitua järkevästi ihmisvirrassa tuontapaisen kontaktiherkkyyden varassa, mutta kroonisen laaja-alaista kiinnostustani erityiskiinnostuksiin en pysty kiistämään. Puheitteni ja kirjoitusteni sisältöön vaikuttaa käsitykseni siitä, miten ja millä ehdoin pystyn tekemään omasta tavastani kiinnostua asioista toisiakin kiinnostavan, ja tämä käsitykseni, näin väitän, on käytännössä sekä kokemukseen pohjautuva että hiukan epätavanomainen – niin kuin tämä päivityskin.

Kevennein mielin

Sanat leikkaavat toisiaan, yleiset tasot.

Valaisevan pinnan valossa kirjoitan sille.

Tästä kaikesta on tullut luonnollista, niin minustakin.

Tolkun ihanteet

Kun haluan kirjoittaa vapaasti, haluanko vapauttaa lukijanikin? Mitä varten? Miksi suhtaudun vapauteen kuin vakaaseen instituutioon? Miksi nihilistisimmillänikin haluan palvella jotain henkisempää kuin reaalivalta? Mikä on se arvokkuus, jonka nimissä jätän nämä kysymykset helposti kysymättä?

Runoilija saa näyttää, esseisti joutuu kysymään. Runoilija joutuu näyttämään, esseisti saa kysyä. Ei kai ero ole tämän syvempi tai tätä vähemmän filosofinen.

Neurokaiho

Sillä, että lahjakkaimmiksi mieltämäni ja syvimmmim ihailemani eivät yleensä ole menestyneimpiä vaan kaikkea muuta, saattaa olla jotain tekemistä ns. neuroepätyypilisyyden kanssa, vaikka tällaisenaan tämä otaksuma on näennäiselitys. Nämä ihmiset ovat järjestään eksyksissä etulinjan (avantgarden) takana. Miten kertoa heistä? Miten osoittaa kunnioiitusta ja solidaarisuutta? Tänä kysymys on minulle lähes elintärkeä ja toivottavasti osoitettavissa syväksikin.

Mieleen juolahtanut anagrammieepoksen (yksi otsikkomaisimmista):

takaisku runon eturintamassaj

Uuden vuoden pulauksia

Tehtäväni on kirjoittaa vaivalloisesti. Pelkään puhuvani pötyä. Pelkään paljastuvani papukaijaksi.

Uniradiossani keskustellaan kielestä ja kirjallisuudesta, ei suinkaan matematiikasta, jota ihailen vanhasta tottumuksesta mutta myös pelkään niin kuin kaikkia itseä suuresti muokkaavia ja ryhmään initioivia harjoituksia. Kielen sain ennen kuin minulta kysyttiin mitään. Kiitos vain.

Erillään erehtyy, ei muuta.