30.5.08

Viestivä pelkää

Jokainen viestivä ihminen pelkää, että hänen sosiaaliselle maailmalle alttiiksi asettautumisensa epäonnistuu ja tuottaa vain menetettyjä mahdollisuuksia. Tämä on yksi vahvimmista viestivää yhteisöä yhteen sitovista voimista. Yhteisön viestintää säätelee alttiiksi asettautumisesta juontuva etiikka: jokainen ihminen tietää voivansa menettää hänelle ominaiset ihanteensa, arvonsa ja arvostuksensa kohdatessaan sosiaalisen maailmansa.
– Jukka-Pekka Puro, Minä viestii, Eetos, Turku 2007


Selailen yllä siteeraamaani kirjaa. Siinä on jotain hyvin kaunista ja vetoavaa; aivan vastaavaan en ole törmännyt koskaan aiemmin. Pidättyväisen, surumielisen paatoksen säestämä eksistenssifilosofinen näkökulma viestinnän teoriaan on kontekstissaan yllättävä mutta herättää ainakin itsessäni välittömän, voimakkaan tuttuuden kokemuksen. Sen perusteella, mitä olen aikojen saatossa oppinut oman osallistumiseni ja itseilmaisuni edellytyksistä, tohtori Puro vaikuttaa luotettavalta oppaalta. Muutoin en vielä osa arvioida teosta: mistä löytäisin oikeat kriteerit?

Aalto-korkea tulee

Annan kiusaukselle periksi ja apinoin erästä verrattoman Räsäsen hieman kyseenalaiselta tuntuvista tavoista: julkaisen toisen blogin kommenttipalstalle kirjoittamani tekstin uudelleen omalla verkkosarallani. Asetan tekstinpätkän tähän muistutukseksi, jotten vain lopettaisi tematiikan käsittelyä tähän, kun pää on nyt auki ja kuparinen rikki, henki päässyt pullosta ja taudit lippaasta...

Kommenttini Järveläiselle menee osin ohi alkuperäisen aiheen:



Musta tuntuu (hyvin subjektiivisella, elegisesti huokaavalla tasolla), että ajatteleminen edellyttää ajattelun arvostettavuuden illuusiota: on haikeaa ja valitettavaa, kun se murenee – ja kuinka helposti se voi mureta!

Aallon nimi on siis tuotu mukaan ajalta, jolloin arkkitehdit meillä ja muualla saattoivat patsastella suurina teknillis-yhteiskunnallis-taiteellisina synteetikkoina. Eivät pahemmin kehtaa enää: maailmassa, joka juhlii innovaatioita ja synergiaa, ei ole tilaa renessanssi-ihmisfantasioille. Niinpä ne ovat jääneet samanlaiseksi nostalgiaksi kuin teekkarien juomalaulut, ammattikunnan sisäisten maljapuheiden tasolle. Jotain on pesuveden mukana valahtanut pois: Alvaria innoittaneiden humanististen visioiden päivittäminen nykyaikaan ei ole onnistunut; ja jos olemme realisteja, se ei varmasti onnistu innovaatioyliopistossakaan. Mutta entä jos emme ole...

Rakentamisella ei ole enää samanlaista kokoavaa merkitystä kuin sotien välisenä aikana tai jälleenrakennuskaudella. Jälkiteollisena aikana kaikki solidi ja paikkaan sidottu näyttäytyy kivikautisena esiteknologiana, ja nykyinen korkeakoulupolitiikka antaa tälle megatrendille täyden siunauksensa. Rakentamisen ja rakentavuuden idea olisi rakennettava alusta, oma välitön elinympäristömme otettava nykyistä vakavamman monialaisen tarkastelun kohteeksi, mutta onnistuuko tällainen voimien uudelleen kokoaminen huippuyliopiston tuulissa?



P.S.: Aalto-instituutti (vrt. Sibelius-akatemia) olisi ensituntumalta hallitumpi nimi. (Sellainen on tosin olemassa Torinossa. Maassamme vaikuttaa jo Aalto-akatemia, tosin hoono soomi -muodossa.)

29.5.08

Järki voittaa, on totuuden aika 2


Efemeerinen bagatelli flanöörin muistivihosta 27. 5.:

Mikä tekee kauniin tytön hymystä kaiken ilon arvoisen? Ei sitä voi tietää, on vain koettava. Aina voi keksiä järkisyyn, aivojen pitämisen notkeina, jotta niitä voi käyttää...

27.5.08

Aisti- ja lainvoima

En jaksanut kirjoittaa koko yötä, mikä oli ihan järkevää. Väsyin yllättävän nopeasti ja tulin levottomaksi. Levottomuus on häitsi tämän päivän toimia. Tilannetta ei helpottanut se, että valmiiksi alentuneen ruokahalun houkuttelemana päädyin juomaan liikaa kahvia ja teetä. Kun mieli on innoittunut, kofeiinihumala on miellyttävä olotila: ajatus ja astunta rullaa, ah, hellästi haluan kuopia sinua maa...

Mutta huvista saa maksaa. Voinnissani ja keskittymiskyvyssäni ei juuri nyt ole kehumista. Koetan silti saattaa lukukelpoiseksi erään aiemmin luonnostelemani merkinnäntyngän:



Oi te pieneen ja yhä pienentyneeseen lukijapiirini kuuluvat, arvostan uskollisuuttanne ja uskon teihin. Koska en voi enkä haluakaan päästä eroon tämän blogin omakohtaisuudesta, marginaalisuudesta ja pienimuotoisuudesta, julkaisutahdin tihentämiselle ei pitäisi olla suuria esteitä!

Pienentyy mun ympär' aihepiiri... Olennaisten kokemusteni en oleta olevan edes ilmaistavissa. Epäilen, etten voi ikinä jakaa lapsuuteni vahvimpia merkityksiä kenenkään kanssa, mutta toivon kovasti, ettei aikuistuminen edellytä alistumista tällaiselle kohtalolle. On harha luulla, että nämä kokemukset olisivat järkyttäviä. Sitä ne eivät ole ainakaan millään julkisuudessa tunnistettavalla tavalla. Ne ovat pikemminkin kirkkaimpia tuttuuden kokemuksia, jotka erottuvat muista erityisellä erityisyydellään – ja yksityisyydellään – ja sellaisina ne vaikuttavat sanelevan muiden kokemusten mahdollisuusehdot.

Lapsuudessa on luullakseni aina jotain sovittamatonta, onnessa vielä enemmän kuin onnettomuudessa.

-92


Toiset asiat ovat nyt todellisia kuin vuonna -92. Havaittua muutosta kutsutaan elämäksi.

Se oli vielä aikaa, jolloin Finlandia-palkitut kirjoista uskoi voivansa saada kunniavartion kansakunnan kaapin päälle. Ne olivat viisaita ja vakavia, mutta tämänkin saatoin omin silmin varmentaa vasta myöhemmin. Kirjat siis olivat, ajoista en tiedä. Ei meitä erityisesti houkuteltu lukemaan.

Tai elämään.

Vuonna 1992 Finlandia-palkinnosta päätti viimeistä kertaa raati, ja kuten tiedämme, voittaneet teokset olivat tuolloin pääsääntöisesti muita kuin romaaneja: Leena Krohnin Matemaattisia olioita tai jaettuja unia (1992), Arto Mellerin Elävien kirjoissa (1991), Markku Envallin Samurai nukkuu (1989), Gösta Ågrenin Jär (1988)... – muistan ajatelleeni, että "Täälä" olisi uskottavampi suomennos kuin tämä Tääl (1989), johon suuressa näsäviisaudessani muistin tutustua vasta äskettäin. Caj Westerberg suomentaa kauniisti (ehdotan silti ja juuri siksi vielä makusteltavaksi sanaa "tiäl") ja Ågrenin lyyriset mietteet, proosaa painavammat, ovat suurenmoisia: uskon, että alkukielisinä tekstit ovat paras mahdollinen tarttumapinta ruotsinkieliseen runouteen, sikälikin kuin Ågren on kotoisin vain vähän matkaa alavirtaan omilta juuriltani ja kasvuseuduiltani, Etelä-Pohjanmaan pohjoisosien näkymättömästä toiskielisestä rinnakkaistodellisuudesta.

Vanhempani eivät osanneet artikuloida tuon todellisuuden pysyvyyksiä ja muutoksia, ja minusta kasvoi hassunkurinen ihmettelijä.

Pohjanmaalla risteilee kaikkialla näkymättömiä rajoja, inhimillisyydessään ihmistä vahvempaa tahmeaa seittiä. Varmuuksia ja pelkoja. Siellä on kaikki, mihin itse uskon heikkoina hetkinäni, vaikken jaksa uskoa enkä kai haluaisikaan sikäläisten uskovan minuun. Maaperä säilöö kaiken, kliseisimpiä romanttisia runoilijankohtaloita myöten. Säilyttävyydessään se pysyy immuunina jopa omalle koomisuudelleen ja rappiolleen. Samaan aikaa tuttujen ja vierastakin vieraampien kylien raiteilla aistii kotoisin- ja toisinolon monisukupolvisen jännitteen. Sitä ei tavoita Helsinki-nimisessä kompromississa, jossa nuoruuteni tiukat solmut purkautuvat masentavan löysiksi vyyhdeiksi.

Palatakseni vuoteen -92, josta lähdin: löysin tuonaikaisen taskukalenterini, Suomen Yhdyspankin viikkomuistion 25.11.1991–16.5.1993. Alkulehdillä sekä muistiinpano- ja puhelinmuistio-osioissa on siellä täällä sekavahkoja lyijykynämerkintöjä, jotka käsittelevät mm. arkkitehtuurin ja totuuden perimmäistä luonnetta sekä käsitteen käsitettä. Aloittelin tuolloin opintojani.

Äärimmäiset tai sellaisilta vaikuttaneet ontologiset ja epistemologiset kannat ahdistivat minua silloin niin kuin myöhemminkin; nykyään tunnen jotenkin menneeni halpaan, uhranneeni liikaa ajatuksia liian karrikoidulle filosofialle. Varsin naiiveilta kysymyksenasetteluni näyttävät nyt, hyvä niin, mutta tämä tuntuu kaikessa summittaisuudessaan edelleen oivaltavalta:

"Usein väittäessämme jotain itse asiassa määrittelemme käsitteemme, niiden väliset suhteet.

Inhimillisiä, abstrakteja kysymyksiä pohtiessamme emme vain esitä todellisuutta vaan luomme totuutta."

Ja tässä puhuu väärentämätön nuoruus:
"eksistentiaalinen vieraudentunne eksistentiaalista vieraudentunnetta / antroposentrismiä kohtaan"

Tuossa asenteessa on jotain, mitä voi jo nostalgisesti kadehtia: minulla oli tuolloin ilmeisen mukavaa omassa vinohymyisessä epämukavuudessani ja ulkopuolisuudessani. Sittemmin olen pahan kerran sivilisoitunut. Matin teksteistä saatan hetkittäin tunnistaa vastaavan perustavanlaatuisen vastarinnan paremmin säilyneenä ja kehittyneempänä.

19. toukokuuta Härmässä paistoi lännestä monumentaalinen preeria-aurinko, idästä kohosi pilvirintaman jyrkänne ja useat talot olivat vaaleansinisiä kuin Venäjällä miltei. Pääskyt. Olen vanhempi kuin kaikki eläimet täällä, tulin ajatelleeksi.



Lisäys 27. 5. klo 14: puhuvat Kemppisenkin palstalla eteläisen Pohjanmaan rajoista, huomasin vasta. Tuon seudun eksotiikkaa ei ilmeisesti syvinkään juurtuneisuus vähennä.

26.5.08

Kevätromanttinen kurkun koristus

Käväisin ulkona. Ilta on kaunista kauniimpi. Taltioin näkymän takaraivooni ja projisoin sen ruudulle. Näin voin kirjoittaa koko yön. Näin on tehtävä ajoittain, silloin kun paperi näyttää avautuvan ulkoilmaan, muistoihin ja tulevaan; silloin kun tietää aistikokemuksen milloin vain kykenevän saattamaan naurunalaiseksi kaiken matalamielisyyden; silloin kun kauneus on selvästi jotain muuta kuin kirjoittajan omien virtuoosisuoritusten kuristava velvoite; silloin kun Korkein hoitaa hyvyyden eikä meitä varsinaisesti tarvita vaan voimme näyttää niin hyödyttömiltä kuin haluamme. Mutta koska tämän maailman jomotus ei kuitenkaan lakkaa, saattaa paratiisillisimpien hetkien juhlinta edellyttää kirjoitusta yön läpi.

On harmillista, etten osaa tehdä musiikkia. Elokuvakin katoaa otteestani kuin maailma, mutta oikeat sanat loisivat välillemme välittömän oikeuden valon. Loisivat?? Luovatko luvatonta yksinäisyyttä? Ilta hämärtyy ja jokin otteesta katoaa, kun on aluksi päättänyt ajatella itsensä, ehkä lukijankin, onnelliseksi tietyllä tavalla. Onko ajattelu se, mikä ajaa mielialoja ylös ja alas, vai onko kyseessä vain epätoivoinen yritys älyllistää oudot voimat, sellaiset, joita aito aitosuomalainen mies päivittelee naisissa ja venäläisissä eikä ikinä tunnusta itsessään, ellei ole vahingossa vieraantunut?

25.5.08

Järki voittaa, on totuuden aika

Iltakahdeksalta ikkunoiden heijastusten pystyrivi Hämeentien ja Käenkujan kulmassa, samassa seinässä, jossa vielä jokin aika siten kohosi Altian sininen neonviinapullo, antaa näytteen kiinalaisesta kalligrafiasta. Valoläikistä keskimmäinen muistuttaa merkkiä mu, harmonia.

Xing eli tähti on kuulemma siellä myös.

Mitä merkitsee merkitä ellei tätä?

15.5.08

Ennen unia

Vaikuttaa siltä, että jokainen yritykseni Sanoa Jotain Tärkeää paljastaa näkemysteni idealistisen, koomisella tavalla epäkäytännöllisen ankaruuden. Suhtaudun tähän paljastumiseen kiusaantuneen huvittuneesti, niin kuin olisin kätkenyt koko jutun itseltänikin (ja miksen kätkisi, syyt ovat ymmärrettävät). Tietyssä mielessä vahvinta idealismia tai intellektualismia on sellainen, joka ei nimeä perimmäisiä ihanteitaan. Olen kai mystikko, koska en haluaisi hämärtää asioita niin kuin jokainen liian sujuva, liikarealistinen, liikasovinnainen, liikasosiaalinen puheakti hämärtää... ja siksi kirjoitan hämärästi, häveliäisyydestä, jonka en totisesti toivo redusoituvan itsetunto-ongelmaksi, vaikka myönnänkin, että johdonmukaisinta olisi yksinkertaisesti pidättyä tekemästä numeroa omasta asenteestaan ja siitä, millaisena se toisille näyttäytyy. Mutta koska tämä on mahdotonta, on turvauduttava tyyliin, tietoiseen tyyliin, vaikka se on on ahdistava ja liki mahdoton väylä...

11.5.08

Piip

Eittämättä on kiistämätöntä, että esimerkiksi kesän 2006 blogimerkintäni ovat rennompia kuin nämä nykyiset. Minkä ihmeen fiktiivisen instituution olen ehtinyt pykätä pönäkkyyteni pönkäksi tässä välissä? (No, Pienistön ainakin.)

Mikä lintu, noin sivumennen, ääntelee laskevan rytmisen säkeen "n-tsi tä-e-ä-e-ä"?

Piipahdus ei riitä eränkäynniksi

Kärjistäen: kun päätän kirjoittaa vapautuneesti ja kevyesti, muodosta tulee ällistyttävän tiukka ja raskas, ja kun koetan luoda muodon, en saa aikaan mitään. Kirjoittaminen on suuri paradoksi, johon ei liene muuta ratkaisua kuin kirjoittaminen. Kirjoittamisen vaikeus on lähinnä sitä, ettei kirjoita – joten miksi emme vain yksinkertaisesti kirjoittaisi? Tästä kysymyksestä Internet on tehnyt aiempaa polttavamman. Moni jättänee kirjoittamatta, kun näkee toisten tekevän samoin ja kuvittelee, että muilla (auktoriteeteilla, ystävillä, omilla vanhemmilla...) on hiljaisuuteensa hyvä syy. Syyt, joiden olen kuvitetellut koskevan itseäni, paljastuvat lähemmin tarkasteltuina järjestään huonoiksi ja omaan elämääni kuulumattomiksi. Sosiaalisen fantasian typerryttävä voima on ...typerryttävä. Verukkeiden alle kätkeytyy monta kerrosta sisäisiä, omaa ajattelua, elämänkäsitystä, taidekäsitystä, minäkuvaa koskevia hankaluuksia: ajatellaanpa kirjoittamista esimerkiksi jonain, mikä pakottaa hyväksymään ajatukseni (ja tietyssä mielessä itsensä) hetken tuotteena, hyväksymään ne jonain vähempänä ja jonain enempänä kuin se, mikä tarjoutuu todellisuutena toisten puheessa; näin on käynyt minulle. Kenties koko ongelma voidaan mahduttaa intraseption käsitteeseen, mutta se ei saa tilaisuutta ratketa, ellei sen kanssa elä; aivan niin kuin kirjoittamisen ongelma sementoituu ja kuolee, ellei kirjoita. Laiminlyöntien lasku lankeaa jälkipolville!

Sivistyksen, josta moni kantaa huolta, ei tarvitse olla kirjoittamista kummempaa. Sivistyksen arvostusta voi pitää yllä vain arvostamalla sivistystä. Sivistyksen arvostaminen on sivistystä, sivistyksen ostaminen sen ulkoista tukemista. Rahalla on valtaa, mutta vallalla on merkitystä vain suhteessa merkitykseen, jonka syy ja perusta on aina jokin muu.

10.5.08

Piipahdus hulluuden erällä

Olen päättänyt hyväksyä sen, että näissä kirjoituksissa on kyse suhteellisen yksityisistä oikuista ja erikoisuuksista sekä vähittäisistä yrityksistä tutkia niiden oikeutettavuutta ja kantavuutta; oppimisesta siis enemmän kuin opettamisesta. Liiallisen itsekritiikkini turhimman tärkeyden aion kanavoida asiallisempiin yhteyksiin, Vakavaan Kirjoittamiseen; tämä tässä ympärillä, kuten näette, on kevyttä ja huoletonta pakinatekstiä.

Kun olen toisten seurassa, itsekontrollini perusta on valppaus, ja kurittomimmillanikin jollain tavoin reagoin tilanteeseen. Sitä vastoin yksin oleminen, tilanne, jossa tilanne on tauonnut, muistuttaa eränkävijän tai kullanetsijän osaa: hänen on palattava ihmisten ilmoille vahvistaakseen valtauksensa, punnitakseen kultansa, puheensa ja järkensä. Parkkiintuneimmallekin jäärälle (ja sellaiselle kenties aivan erityisesti) tässä on jotain nöyryyttävää. Olen sikäli lujaa tekoa, että jo lapsena käännyin omiin oloihini vetäytyväksi, mutta jokaista yksinäistä hetkeä varjostaa nykyäänkin pieni epäilys, että siinä on mieltä vain pienelle harhailevalle mielelleni; että siinä on jotain traagisesti ja peruuttamattomasti yksinäistä ja ylenkatsottua, liikaa liika-avointa puhetta, joka on tuomittu äänettömäksi rukoukseksi. Ja kun tämä pelko vaivaa, omaan puheeseensa suhtautuu – kaiken tempoilun ja hermoilun alla – äärimmäisen vakavasti, ja sanomisen pakko näyttäytyy samana kuin sen mahdottomuus.

4.5.08

Mielipölytys

Luin tänään otsikon Hesarin musiikkipalstalta: "Kirkas koira pyyhkii mielen pölyt." Kirkas koira! Siinä olisi hyvä bändin nimi, totesi J. No niinpä olisi!

Kaikki mukaan: yhdytään yhtyeeksi, perustetaan Kirkas koira! Suksee on taattu, koska osalle faneista riittää luonnollisesti pelkkä hyvä nimi. Itse en osaa soittaa.

2.5.08

Kaikki pääsee Kallioon

Vapunaaton iltamyöhä Torkkelin onnellisella mäellä salli tehdä kirjahyllystä löydön: Antti Kylliäisen Kaikki pääsevät taivaaseen, jota en uskaltanut lukea kymmenen vuotta sitten, jolloin se ilmestyi herättäen kalabaliikkia ja riekuntaa. Koska kirja on tiivis, kapeapalstainen ja tyyliltään koruttoman selkeä, ehdin lukea sen melkein kokonaan muun seurustelun lomassa – olin lukiessani totta kai hieman poissaoleva, mitä pahoittelen. Koska en ihaan ehtinyt loppuun, en kerro enempää, mutta tahdon lyhyen virren loppukevennykseksi muistuttaa, että teos inspiroi myös suomalaisen TV-viihteen historian kaiketi verrattomimman, viiltävimmän punchlinen (sarja ei ollut Studio Julmahuvi, kuten ehdin jo monelle selittää, vaan kansanhuvin tuoretta verta edustava Ketonen & Myllyrinne: katso koko sketsi).