Miniä

Minä minä olen?

Minä olen minä olen?

Minä olen tänä minä olen?

Minä olen tänä minä minä olen?

Minä minä olen tänä minä minä olen?

Unioppinut unioppilaan unessa

Pikemmin minulla on jatkavuuskyky kuin keskittymiskyky.

Ja johtamiskyky: johdan jonkin jostain tai jotain.




[Näin unta lännessä kehnosti tunnetusta kiinalaisfilosofista, jonka nimi translitteroitiin useilla ristiriitaisilla tavoilla. Oli perin hankala ääntää se niin, että alkukielen fonologian tavoittaisi edes summittain: nimessä oli nasaalisia suhuäänteitä ja viime kädessä eleitä. Vaikeasti lausuttava eli itse 600-luvulla, asui keisarillisessa virkatalossa ja aateskeli vapaa-aikanaan yllättävän modernilla tavalla. Uni oli multimediaalinen: sanomalehdessä esiteltiin Cambridgen yliopiston julkaisema kiinalaisfilosofia käsittelevä teos; artikkelin oli kirjoittanut Juho Nieminen, jonka saattoi kuulla myös keskustelevan aiheesta Tuomas Nevanlinnan kanssa; televisiossakin kuuluttaja tai uutistenlukija suhisteli urheasti.]

Ekspertiisini rikkiviisaustiede.

Yloiposti

I/O-piiri on in hauska peli, pelo. Ja helppo, helppi: Vaihdetaan i-kirjaimet o-korjaomoon ja päonvastion, täten näon.

Kikeole vaokka: minusta tulee monä (elo Tomi Sali), valtiosta valtoi, sotilaasta sitolas, opiskelijasta iposkeloja, hotellista hitello, ilmoituksesta olmiotus, kokemuksesta kikemus, kokoomuksesta kikiimus ja ruiskaunokista ruoskaunikko.

oikotuulella

Kirjoittaa, mitä tulee mieleen, ilman erityistä syytä. Ilman erityistä syytä kirjoittaa, ilman erityistä syytä mieleen tulevaa? Ilman eristystä. Erittää. Ilman väreiksi, ilman läpi, ilmaiseksi, ilmaistuksi, ilmaistuvaksi: taloksi kieleen, eleeseen.

Ohikulkeva raitiovaunu assosioituu lämpöön, mielikuvaan naisesta, häilyvään, monikasvoiseen. Pilvet kuultavat, taiteilija istuu penkillä hattu päässä, maastoauto seuraa kiskoja, rohistaa kiviä.

Olkala-Ukku puskee lannetta kuin kissa. Kävijä käy. Jäykästi siten herkästi.

Eteenpäin väriä päästävä, mihin ikinäkin.

Maalaamattomat peltikatot selvästi taivasta tummemmat. Vire

tuulee oikealta

tulee vaunu taas ja tumma

Irrationaalikappale

Kaaokseen kaatuva mieli versoo loputtomasti versioita samasta aistimellisesta mielettömyydestä. Silloin kieli, mielivaltaisuuksineenkin, tulee apuun, tukee ja lämmittää: syysöinä on mukava ajatella esimerkiksi sellaisia sivistyssanoja kuin "kaaos" ja "versio", jotka on helppo kuvitella kotoperäisiksi.

Yhtä ja toista

Vasemmalta oikealle, ylhäältä alas hyökkää yksi järjestys toista vastaan. Yksi järjestys, joka tulee ulkoa ja on torjuttava, vetäydyttävä puhumaan toisesta, joka toista.

Se on toisen kieli. Toista.

Selittelyn maku (esi- ja jälki-)

Kaikki ideani unohtuvat muistivihkoihin.
Muistivihkoihin unohtuvat ideani kaikki.
Kaikki unohtuvat ideani muistivihkoihin.
Muistivihkoihin ideani unohtuvat kaikki.

Ideani unohtuvat muistivihkoihin kaikki.
Kaikki muistivihkoihin unohtuvat ideani.
Ideani muistivihkoihin unohtuvat kaikki.
Kaikki unohtuvat muistivihkoihin ideani.

Unohtuvat muistivihkoihin kaikki ideani.
Ideani kaikki muistivihkoihin unohtuvat.
Unohtuvat kaikki muistivihkoihin ideani.
Ideani muistivihkoihin kaikki unohtuvat.

Muistivihkoihin kaikki ideani unohtuvat.
Unohtuvat ideani kaikki muistivihkoihin.
Muistivihkoihin ideani kaikki unohtuvat.
Unohtuvat kaikki ideani muistivihkoihin.

Ideani kaikki unohtuvat muistivihkoihin.
Muistivihkoihin unohtuvat kaikki ideani.
Ideani unohtuvat kaikki muistivihkoihin.
Muistivihkoihin kaikki unohtuvat ideani.

Kaikki ideani muistivihkoihin unohtuvat.
Unohtuvat muistivihkoihin ideani kaikki.
Kaikki muistivihkoihin ideani unohtuvat.
Unohtuvat ideani muistivihkoihin kaikki.

Runon tehtävä

Runon tehtävä
ei ole näyttää
että kieltä voi käyttää
näin vaikka näinkin
sen on tehtävä.

PSYK

Tapahtui eilen iltapäivällä:

Vilkkaan ostoskadun varteen on pysäköity musta Lancia Y10 (onko autoille todella joskus annettu tuollaisia mallinimiä?) Auto on tyhjä mutta sen sirosta korista kajahtaa radioääni, joka osuu ohikulkijan korvaan: "Kun suomalaiset, lähinnä Mikael Brygger..."

Ääni raportoi tiukasta sananvaihdosta, jota suomalaiset olivat käyneet venäläisten kanssa. Tapahtumien tarkka kulku jää epäselväksi, koska jatkan matkaani pysähtymättä kuuntelemaan. Sattumus huvittaa – en ole paranoiaan taipuvainen niin kuin Ne Toiset* – mutta lievää huolestumista on vaikea vaistää: mikä outo skandaalien liemi odottaa rehtinä, kohteliaana ja marginaalisena tunnettua runoilijaa heti itärajan takana?

---

*Kun kuulin paljasjalkaisten ystävieni keskustelevan nuoruudestaan Suomalaisessa yhteiskoulussa (SYK), aloin miettiä, millainen sivistyksen ahjo olisi Perussuomalainen yhteiskoulu (PSYK), joka kaiketi perustettaisiin nykyisen Eiran aikuislukion tilalle.

---

Terveisiä lempeästä rinnakkaistodellisuudesta, Tampereelta. Niin kuin piikitön siili olen delfiini hopeisessa pussissa.

Järki voittaa, on totuuden aika

Iltakahdeksalta ikkunoiden heijastusten pystyrivi Hämeentien ja Käenkujan kulmassa, samassa seinässä, jossa vielä jokin aika siten kohosi Altian sininen neonviinapullo, antaa näytteen kiinalaisesta kalligrafiasta. Valoläikistä keskimmäinen muistuttaa merkkiä mu, harmonia.

Xing eli tähti on kuulemma siellä myös.

Mitä merkitsee merkitä ellei tätä?

Mielipölytys

Luin tänään otsikon Hesarin musiikkipalstalta: "Kirkas koira pyyhkii mielen pölyt." Kirkas koira! Siinä olisi hyvä bändin nimi, totesi J. No niinpä olisi!

Kaikki mukaan: yhdytään yhtyeeksi, perustetaan Kirkas koira! Suksee on taattu, koska osalle faneista riittää luonnollisesti pelkkä hyvä nimi. Itse en osaa soittaa.

Mieltelmöinnistä

Koetan taas kirjoittaa aforistiikkaa tosissani: kauhea vastuu omasta omituisuudesta, toisin kuin runouden kontekstissa.

Taivaanrannanmaalari, sanoo vanha kansa, tuulimyllynlämmittäjä... (Kiitos J.) Kernaiten käyttäisin nimitystä metatyöntekijä: metatyö on kiinnostanut minua aina.

Afralia 2

Julkaisen tämän huvittuakseni, koska olen alakuloinen. Kuva on toiselta päivältä lokakuuta.

Tähän mennessä onnistuneimman afraliani raapustin erääseen kirjaan, jonka annoin lahjaksi. Saatan vielä palata aiheeseen. Siinä on jopa lievää taiteellista kiinnostavuutta, vaikken tällä hetkellä juuri luota kiinnostumisfunktioitteni toimivuuteen. Valvoin aamuun asti ja nukuin päivällä. Ei näin, aivan niin. Kirkasvalolampun osuus asiaan on epäselvä. Unohduin näpertämään, odottamaan kirkkaita ja selviä ideoita. Ne eivät vain ilmene.

Maat rantoineen ovat epämääräisiä räiskäleitä, mutta sellaisiinkin muotoihin voi kiintyä. Mantereitten etupuoli on Atlantille päin, paitsi sirokoipisen Etelä-Amerikan.

Lukekaa Tommipommi toista!

Afralia

Morffausohjelmalla tulisi tietenkin siistimpi.

Olen hieman piirrellyt ja luulen, että minun kannattaisi keskittyä tälläkin palstallani piirroksiin ja älyttömiin ideoihin. Jonkun on kannettava leikkimisvastuu; jonkun kannattaa ennemmin jalostaa rikkaruohoja kuin kilpailla ammattiviljelijöiden kanssa. Julkaistu päähänpisto on pääsääntöisesti iloisempi asia kuin julkaisematon päähänpinttymä.

Onkeleet ratkeavat

Juhani Peltosen henkeä varoin inkarnoiden aion tarttua ja puuttua erinäisten ongelmien alkuperään: väitän, että ne ovat useasti tekemällä tehtyjä, joko itseongeltuja tai toisten onkelemia. Onkeleita on. Toisinaan ne purkautuvat, kun saa syypäästä kiinni, toisinaan ratkeavat toisin tai itsestään, käden käänteessä aivan kuin ommelmat...

---

Ollakseni valittavinani, teennäinen, pikkusievän muodollinen ja enemmän tai vähemmän kömpelösti suoritettu pusu on varmaan kaikille tuttu ja useimpia ärsyttävä ilmiö, mutta kysymykseni onkin tämä: mitä nimitystä siitä kuuluisi käyttää?

Vastaus on reunamerkinnöistä toisessa.

Arkkitehti seikkailee

   Piirsin s-kirjaimet alhaalta ylöspäin.

Syysuutta

     Tieto, jota ei julkaista, on valtaa.
           – Jari Tervo, Parnasso 4/2007

Niinpä niin, jo vain elämä voittaa levottoman seesteisessä syyskuussa, kun etenkin akateemisessa maailmassa ja sen liepeillä saa jälleen seurata ihmisten levittäytymistä niin uusille ja kuin vanhoillekin elonalueille. Aimo osa viiteryhmästäni hakeutuu juuri nyt Facebookiin hyvä veli -verkostojaan esittelemään – hävyttömät! Samaan aikaan punoo kansainvälinen pääoma omia loputtomia faceless book -verkkojaan ja Transsendentaalinen Manninen, koneellinen rukoilija, julkaisee verkkopalstallaan taas – kovaa kuvaparistoa.

---

Olen tutkiskellut mahdollisuuksiani jatkaa arkkitehtuurin opintoja. Ne vaikuttavat oikein hyviltä. Viime yrittämästä on kulunut tarpeeksi aikaa. Vähin erin kertymään herennyt elämänkokemukseni näyttää viittaavan siihen, ettei varsinainen lahjakkuusrakenteeni olisikaan täysin kelvoton alalle. Katson nyttemmin todistetuksi, että olin kymmenen vuotta sitten paitsi monin tavoin epäkypsä myös turhan yksinäinen ja yksinkertaisesti masentunut: useimmat ongelmani, kuten hämmentyneisyys, päämäärättömyys, alemmuuden ja ulkopuolisuuden tunne, pikkuasioihin takertuminen, kuvallisen ilmaisuni määrätty haikeus, alavireisyys ja "rembrandtlaisuus" (josta en tietenkään aio kokonaan luopua), ideoitteni hajanaisuus ja varovaisuus, taipumukseni tarrautua noihin ideoihin epätoivon vimmalla, epäkäytännöllisyydestäkin iso osa (lukija voi itsekin keksiä lisää ongelmia), kaikki nämä ovat hyvin aseteltavissa depression sateenvarjon alle. Häilyvänpuoleinen temperamenttini saattaa tuottaa yhä ongelmia, mutta tuskin ylikäymättömiä. Kyllä vain minäkin alalta tilani raivaan...

Noina lamavuosina professoritkin saattoivat huomata hetkittäin surkuhupaisan melankolisen laahustukseni, mutta juuri kenelläkään kohtaamallani ihmisellä ei ollut keinoa ohittaa älyllistyksiäni (joista jaksoin kiinnostua, kunnes sotkeuduin niissäkin, ja kun niissä sotkeutuu, on aika yksin), nähdä kokonaiskuvaa ja osoittaa tietä ulos. Sellainen ei ole perusarkkitehdin osaamisen rajoissa.

Syksyllä -96 tai -97 näytin muuatta murheellista, mihinkään etenemätöntä harjoitustyösuttuani eräälle yhdyskuntasuunnittelun assistentille. Hän esitti toiveen, että jättäisin työni hetkeksi ja menisin kotiin tyttöystävän luokse. Asuin Otaniemessä (osin A-osastolla, osin Teekkarikylässä) eikä elämässäni ollut muuta nimellistä sisältöä kuin uuvuttava, sotkuinen ja epätoivoinen suhteeni rakennustaiteeseen. Se, että minulla muka voisi olla tyttöystävä, oli hädin tuskin kuvittelukykyni rajoissa: sellainen elämä oli kerta kaikkiaan toisenlaisia ihmisiä varten – eikö assari, itsekin huomiota herättämätön, syrjäänvetäytyvä ja alakuloinen mies, kyennyt pitkän elämänkokemuksensa valossa näkemään tätä?

Muistan keskustelleeni paljon, useinkin miltei pakonomaisesti, ensin monien, monien perustutkinto-opiskelijoiden kanssa, sitten yhä enenevässä määrin jatko-opiskelijoiden, joiden seurassa koin voivani vapaammin uppoutua alan perusteisiin. Maratonkeskustelut olivat stimuloivia, mutta kovertamistamme ongelmaluolastoista oli paha kivuta ulos: olin niissä kotonani.

Vaikka opintoviikkoja kertyikin sieltä täältä ihan mukavasti, jo toisen vuoden laajat kurssit jäivät kesken, kaikki, jos oikein muistan [muistan onneksi väärin, huomautus 7. 9. klo 9.34]. Ongelmani alkoivat jo ensimmäisenä vuonna, jo ensimmäisten opiskelupäivien aikana, vaikka selviydyinkin ensimmäisen vuoden opinnostani kohtuullisen hyvin ja vaikka noilta ajoilta on ainakin yksi mieluisa muisto onnistumisesta. Aikomukseni on suorittaa tulevana lukuvuonna noista pakollisista peruskursseista kursseista kaksi (harkitsen tosin kolmattakin) ja lunastaa takaisin paikkani ammattiyhteisössä. Vetoapua on tiedossa, mikä on loistavaa.

Opintojeni ohessa aion pohtia ja käsitellä kirjallisesti kaikkea mahdollista, myös arkkitehtuuriteemoja. Tuskinpa teillä on mitään sitä vastaan, jos käytän pääasiallisena julkaisukanavanani tätä blogia?

Suomalaisen blogosfäärin kaiketi painokkainta arkkitehtuurikirjoitusta löytyy Anni Vartolan blogista. Myös Arne Nevanlinna bloggaa!

Elosalamointia

Pitkä merkintä, kokeilu

Hankin äskettäin uuden luonnos-, muisti- ja päiväkirjan. Siinä on kovat mustat kannet ja irtirepäistävät A4-kokoiset sivut. Heijastan siihen kaiken lapsekkaan tyytyväisyyteni [hakasuluissa jälkikäteisiä huomautuksia]:

28.8. 2007

Tarvitsen suuren kirjan ja ohuen kynän. En vielä tiedä, mikä on optimaalinen ohuus. Kovin hennolta vaikuttava teksti ei liene kaikkein toivottavin tapa täyttää valkeat sivut, joiden puhtauteen on ehtinyt ihastua, kun on selaillut niitä tyynenä ja täynnä toiveikkuutta.

['On selaillut' kolmannessa persoonassa: kun kirjoitin ylläolevan, olimme juuri keskustelleet minän illusorisuudesta ja sen häivyttämisestä, itämaiseen filosofiaan liittyvistä oudoista, helposti väärinymmärtyvistä ja helposti harhaanjohtavista haasteista. Tuolloin, hivellessäni tyhjän kirjan sivuja, olin todellakin lähes buddhalaisen tyyni ; kiinnitin huvittuneen huomioni persoonamuodon valintaan vasta nyt, kun kirjoitan käsikirjoitusta digitaaliseen muotoon – ei puhtaaksi vaan liattavaksi ja koeteltavaksi, niin kuin asiaan kuuluu.]

Näillä sivuilla kaikki on mahdollista Sivuja on 160 eli lähes loputtomasti. Paperi on riittävän paksua ohuella kynällä tehdyille piirroksille (110 g/m), ja yhden sivun täyttämisen hinnaksi tulee alle 10 senttiä. Paperi on hapotonta. (29.: Kirja on valmistettu Malesiassa.)

Voin tehdä itsestäni naurettavan. Kyllä minulla siihen on varaa. [Voin kopioida kaiken blogiin ja pidättyä kommentoimasta; siihenkin olisi varaa, mutta itsensä kanssa keskustelu on viisaampienkin mielestä kehittävää – tähän aiheeseen palaan myöhemmin.] Paperi ei maksa paljoakaan [vaikka myönnän, että 10 senttiä sivu on kaukana halvasta, jos kyse on pelkästä paperista], ja tiedän hyvin mitä teen, jos voin unohtaa hetkeksi sen, miltä saatan vaikuttaa vihamielisen lukijan – joita on ilmaantunut liian vähän, pieni vastus tekisi hyvää – silmissä. Voisin kirjoittaa romaanin, jonka päähenkilö on vihamielinen lukija. Onko olemassa merkityksellisempää toista, kysyn vaan en tiedä, haluanko tietää vastausta. [Haluan. On.] "Näin sisäistetty vastustaja rikastuttaa elämää." Otetaan piru kärryille ja lähdetään etsimään sovitusta, siitä se veijariromaani alkaa.

Olen kai saavuttanut onnen kun voin kirjoittaa. Oi.

29. Eilen illalla elosalamoi etelässä & mielessäni.

30. Tänään ei. Muistikirja mieltyy nyt ainoaksi turvaksi, ainoaksi vakauttavaksi tekijäksi. Minun on syytä muistaa, että tässä kirjassa on 160 sivua. aion hankkia näitä korkean pinon, aion. "Aion"? Joku on varmasti kirjoittanut tuonnimisen teoksen, kohottanut arkiset aikeensa eeppiseksi meiningiksi, kuvitellut suuren nykyhetken, tulevan täyteisen elämän. A, aion orpo pronoiaa, sayonara paranoyas!

Sanaleikit ovat tyhjänpäiväisiä, mutta silti harmittaa, kun ne unohtuvat. Niistä on pidettävä kirjaa niin kuin kaikesta muustakin. Monet ongelmani johtuvat olemattomasta kirjanpidosta; nyt edessäni on kirja, jota voin kirjaimellisesti pitää, edessäni, avoinna. Avara kirja, liikuttavan avara kirja, tie, jolla mikään ei estä kiiruhtamasta eteenpäin. Kohtiko mitä? Mainetta, meriittejä, muiden tunnustamien merkitysten väsynyttä ironiaa kuin Ihmemaa Ozissa? "Kiiruhtaa" on vanhanaikainen, [sävyltään mielenkiintoisen] feminiini verbi: nuori, naiivi piikanen kiiruhtaa, nostaa hameittensa helmoja, jos tarpeen, ja juoksee iloisesti ja hieman jäykästi. Mitä tekee mies: katsoo kelloaan ja kopistelee piippuaan (neuroottinen mies, hysteerinen nainen) mutta pysyy tyynenä, mittaa katunsa, täyttää sivunsa määrätietoisesti ja näyttää Juha Seppälältä. Tietääkseni olen mies – tahdoinkin tulla tiedemieheksi. Miten päädyin tänne?

Miksi en pidä kirjan avaruutta omassa tiedossani? Voisin miettiä tätä koko päivän, perua on helpompi kuin perustella, mutta syy on lopuksi yksinkertainen: jos pitäisin kaiken omana tietonani, en kuitenkaan tekisi sitä puhtaasti itseni takia tai puhtaan epäitsekkäästi [itsettömyydestä puhumattakaan!]. Tällä hetkellä, ja tämän hetken on syytä olla pitkä ja leveä, uskon kommunikaatioon, mediaatioon enemmän kuin meditaatioon. Vaikka sukuni on elänyt jumalaapelkääväisenä vaatimattomissa oloissa, kuten useimmat suomalaiset suvut, tietääkseni, olen myös koko hysteerisen länsimaisen kulttuurin lapsi, ja yllytyshullu: osallistuin Poetry Slam -skabaan tekeleellä, jonka kursin kasaan aiemmin päivällä ja jota en kehtaa julkaista päivällä [täällä]. En harjoitellut, ja se näkyi, mutta selvisin kunnialla. Tuosta on viikon päivät; se on liikaa. Ajan tulisi hidastua, pysähtyä, kun kirjoitan tähän vihkoon. Ehkä se on mahdollista, uskon meditaation tässä enemmän kuin mediaatioon: sivut täyttyvät alta aikayksikön ja kirjoittaja kokee sulautuvansa niihin; kenties lukija jaksaa pysytellä mukana, kenties ei. Kanava on avattu... Pienet muutokset mediumissa vaikuttavat lähettäjän toimintaan, kun lähettäjä on, heh, herkkä.

On vaikea kiistää, etteikö kirjoittaminen olisi tekniikkalaji, helppo epäillä, mutta vaikea kiistää. Tarvitsen suuren vihon ja ohuen kynän, tilaa temmeltää. 31. (Tiedossani on suuri järjestys, ja se järjestys on tässä kirjassa ja tämä kirja.) Kirjavoidakseni. Aikuisen lelujen ei tarvitse olla juuri mutkikkaampia kuin lapsen, mutta niiden on toimittava tarkasti ja yllettävä suureen vakuuttavuuteen. Olen vakuuttunut mustista, kovista, muutoin vaatimattomista kansista ja valkoisista sivuista. Näissä ankarissa puitteissa toteutukoon satunnaiskulku, Brownin liike; en tunnusta juuri muita tapoja etsiä merkityksiä mielettömyyksien keskellä, luoda mahdollista kirjallisuutta, josta on aikaista puhua.

(Ihmettelyn aihe: riittääkö tämä kirja nostamaan minut masennuksesta? Mediamania.)

Kuvat Dostojevskin käsikirjoituksista kiehtovat tämän kirjoittajaa: Virtaava, aaltoileva teksti on täynnä korjauksia ja lisäyksiä. Välillä se katkeaa piirroksen tieltä; ihmiskasvot, piirretyt levottomalla, ekspressiivisellä, joka suuntaan värähtelevällä viivalla [tai pieni arkkitehtoninen luonnos, joka toistuu]. Omassa tavassani piirtää on jotain samansuuntaista. Jos rohkeus suinkin riittäisi, voisin jäljitellä Dostojevskia käytännön keinojen tasolla. Mitä erityistä hävettävää siinä olisi? Inhoan sanaa "orgaaninen", mutta joutunen toistaiseksi käyttämään sitä, kun koetan kuvailla mieluisinta tapaani työskennellä sekä tekstikäsitystäni.

Aion kokeilla sellaista menetelmä, jossa kirjoitan paperille "maalilauseita" aina jokin matkan päähän, sellaisiin kohtiin, joihin oletan niiden kuuluvan: "porkkanalauseita" – nimityksiä sopii keksiä; tekstistä poimittuja lauseita (mikä mahtaa olla ammattikielinen nimitys leipätekstistä irrotetuille ja suuremmalla painetuille sitaateille, jollaisilla etenkin aikakauslehtien henkilöjuttujen marginaalit koristellaan?), jotka on ehditty ujuttaa tekstiin ennen kuin mitään tekstiä onkaan! Näin voin huijata itseäni tekemään pitkää proosaa. [Enkö tosiaan voi tehdä sitä yhtään hallitummin?] Hyvääkö? Aika näyttää. Käsittääkseni [korjatkaa, jos olen väärässä] G B Shaw oli ensimmäinen, joka varoitti liian ihastuttavista lauseista, etteivät ne ole enää proosan lauseita vaan kuuluvat roskakoriin. Nykyään tällaisilla maksiimeilla on tuskin muuta virkaa kuin meidän kehnompien [ja tosikkomaisten] kirjoittajien suistaminen neuroottiseen itsetarkkailuun. Tämä vaara on kohdallani toteutunut jo, mutta tilaisuuden tullen kumoan pihallenne mieluummin kaivoskuonaa, jossa kimaltelee satunnainen kova kide, kuin tasarakeista harmaata sepeliä. En halua pitäytyä yhteen mittakaavaan, Excel-taulukoiden latteuteen ja tasajakoisuuteen. Ei, haluan näyttää, miten ajatus karkaa ja katoaa rivien väleihin pulpahtaakseen taas pinnalla jossain toisaalla. [Komeaa tietenkin olisi toteuttaa tämä temppu tekstissä, joka on pinnalta katsoen kuiva, muodollinen ja diskreetti kuin Excel-taulukko.] Sekavuuden ja epäloogisuuden syytöksiä vastaan voin puolustella sillä, että fraktaalitkin ovat formaalisia. Erittäin. [Koukerot katoavat rivien väleihin, mutta ne ovat silti yhden ainoan järjestysperiaatteen ilmentymiä. Tämä periaate on vain otettava haltuun ja koukeroille järjestettävä sopivasti, kohtuullisesti tilaa...]

Ulospäinsuuntautuneisuuteni on sisäistä, sisäänpäinkääntyneisyyteni altista vaikutteille.

Tuskin tarvitsee korostaa, miten jännittävää on ajatella kirjoittamista palapelin tai piilosanan ratkontana, [loputtoman palapelin!]: miten tästä päästään tuonne, miten tämäkin assosiaatiohyppy on rekonstruoitavissa... Sehän on, totta kai. Kun kirjoitan maalilauseen tarpeeksi kauaksi tästä, väliin jäävälle, helposti rypistyvälle tekstille tulee tilaa oieta. [Rivien väleihin voi koettaa raapustaa lisää, kun kynä on tarpeeksi ohut; tekstinkäsittelyohjelmaan on syytä turvautua vasta myöhemmin.]

Tekstini laveus on suorassa suhteessa käyttämäni kirjoitusalustan kokoon.

Mitä tulee taiteelliseen itseilmaisuun, olen varmasti ollut pahemmin hukassa kuin useimmat kaltaiseni. Olen ahtautunut, sulloutunut, pusertunut, luopunut oikeudesta omaan tilaan. Vankilat ovat täynnä vapaampia kynänkäyttäjiä! Tahtoisin ansaita vapauteni...

Ostaisinko seuraavalla kerralla yhdeksän mustakantista luonnoskirjaa? Kymmenen kirjan sarja – lisää vain sisältö. Mieltäisin näin investoineeni tulevaisuuteen, sitoutuneeni taloudellisesti tuotantopros... Se olisi aikuista, eikä vain? Kärsin kroonisesta pelosta, että huijaan teidät, hyvät veljet ja sisaret, suhtautumaan itseeni kuin lapseen. [Huokaus.] Sisäinen lapseni tarvitsee kesälaitumensa, kolkoilla valkeilla sivuilla, repivässä värikkäässä mielikuvituksessa. Ja aikaa, tolkuttomasti aikaa se kaipaisi, enemmän kuin aikuisen elämään mahtuu. Ehkä hetkeksi se laajenee, koettu aika, kun keskityn sivujen täyttämiseen, pisteiden yhdistelyyn. Mutta pisteitä on paljon, ja ne vilistävät ja roiskuvat kuin rakeet. Itseriittoinen, romanttinen salama hetkeksi valaisee...

Sadet

En ole ainut, joka nukkuu tänään. Jotkut kulkevat sateenvarjojen alla.

En ole ainut, joka nukkuu tänään. Sade ei pelkää toistoa.

Olemme onttoja, mutta ulkopuolelta.

Sade tuo unen, tuo nuo ihmiskasvulle suotuisat ilmat.

Kasvu suuntautuu ulospäin ulospäin tilaan, jonka sade hetkeksi väljästi täyttää.

Muutoin ulkopuolella on vähemmän sopivia aiheita ja enemmän uskomuksiin kohdistuvaa spekulaatiota.

Inhoamme itseämme vain toisia varten: teemme tyhjimmän mahdollisen eleen. Aamutoiveet, aivoföönaus.

Mistä tiedän, mistä vaikenet? Mistä tiedän, voiko siitä puhua?

Rauha jatkuu, olkaamme siinä. Kävelkäämme. Sade ei kiellä rauhaa, se on hämärä ja rytminen, joskin aurinko syttyi jo verhoihin.