Ei déjà vu, mutta sitä lähenevä

Oudossa järjestyksessä kuluu aika. iTunesini soittohistoria käy vuosi vuodelta aavemaisemmaksi. Pian neurotisoitunen niin, etten enää uskalla avata ohjelmaa vaan annan musiikin museoitua.

Miten on mahdollista, että olen kuunnellut Beethovenin seitsemännen sinfonian (BBC:n The Beethoven Experience -sarjasta, johtajana Gianandrea Noseda) alusta loppuun peräti neljä kertaa ja kuitenkin niin, että edellisestä kuuntelukerrasta tulee kuluneeksi kaksi vuotta lauantaina iltapäivällä? Kaikkien kuunteluitten on täytynyt sattua lyhyen ajan sisälle, sillä sarja oli tuolloin uunituore. Kuudennen ja kahdeksannen olen kuunnellut kahdesti (viimeisin soitto sattuu samaan ajankohtaan seitsemännen kanssa) ja yhdeksännen kerran. En ensinnäkään muista olleeni mitenkään erityisesti kiinnostunut tästä teoksesta, vaikka se onkin Beethovenia ehdottomasti raikkaimmasta ja avarimmista päästä (tunnustaisinko, että olen oman aikani lapsena lievästi allerginen niin wieniläisklassismin itsepintaiselle duurinvatkaukselle kuin B:n elehtimisinnollekin), enkä myöskään tahdo uskoa, etten olisi kuunnellut sitä myöhemmin, jos en aivan loppuun asti, niin kuitenkin: pakkohan tämän sävelmän on ollut soida ihan vastikään; ei kai tietokonekaan ollut eri paikassa... Kaiken olennaisen on oikeastaan täytynyt olla samoin...

Tiedän kyllä, että musiikilliset muistot säilyttävät tuoreutensa ärsyttävän hyvin; tämä voi vielä tulla ongelmaksi iän karttuessa. Kaksi vuotta on pieni ikuisuus: kaikissa suhteissa tapahtuu uusiutumista, eikä ikääntymistäkään voi tyystin kiistää.

Perusvirta

Sateesta kiiltävä kaupunki on väristä kylläinen ja täynnä rakennetta, resursseja ja viuhtovia tahdonvoiman vektoreita. Elielinaukiolla katson osaavani tuijottaa eteeni vakaan intensiivisesti. Tyyni katsanto, voimakas virtaus; levollisuus ja liike eivät riitele. Hyvä alku nimeämättömälle; muistikirja ei taaskaan sattunut mukaan. Iltapäivä etenee, enkä syötyäni enää pysy hereillä. Yöllä yritän taas jatkaa aran tietoisena siitä, että virta voisi temmata mukaansa, jos antaisi mennä.

Juhannus: vertaan kahta mökkiä. Niemen maisema on kovin samanlainen kuin Saaren, mutta täällä syvyyttä on ehkä kaksikymmentä metriä (ja lisäksi voimakas virtaus), siellä tuskin kaksi. Tällaista ruovikkoa siellä on vain yhden pikkuniemen nenässä; omassa rannassa kasvaa kortetta ja toisella puolen kaislaa. Sauna on disorientoivan ja samankaltainen, läsnäolosi valaisema. Haikeuteni temppeli... Nuoruuden turhanarat haaveet kertautuvat nurkissa: joutunen toistamaan niitä vielä pitkään samoin ja eri sanoin. Merkitys ylittää ainutkertaisen. Mitä minä rakkauden oppipoika täällä teen? Terapiatripin piirteitä on vaikea kiistää; tavoittamattomuudessasikin on jotain samaa. Mutta tunne-elämä on kokonaisvaltaista, yhtä kaikki, kun nörtti-iän argumentit on käytetty loppuun.

Ja jos jokin on kokonaisvaltaista, se on rankkaa eikä hömppää. Miksi joudun takomaan näitä asioita ja kenen päähän?

Muistutat jotakuta entisaikaista, joka lähti kotoaan piiaksi ja koetti varjella haurasta itsekunnioitustaan. Sinussa on levottomuutta herättävän helppo nähdä yhtä ja toista, mitä olen saattanut nähdä tai jäänyt paitsi. Itse tulin maalta ja yritin vastata kaikkiin kohtaamiini toiveisiin. Koetin olla tuttu ja turvattu mutta radikaali; onnistuin huonosti mutta havaitsin sanojen kantavan ristiriidat rakennuksia paremmin. (Pienmies voi toivoa vain kirjallista muistomerkkiä.) Tajusin tämän jo kauan sitten, mutten sitä, mitä kaikkea oikein yritin sälyttää yriteimieni niskaan.

Menin, jos sopii toivoa, ehdottomasti liian lähelle ehdotonta hyväntahtoisuutta, jolloin alkujaankin heikko uskoni ja uskottavuuteni suli. Ylevä pukuni oli tervasta ja höyhenistä. En lentänyt suinkaan, enkä uinut. Kiersin Otaniemeä, kiersin tuttua järveä. Muistan liikuttuneeni erään pihapiirin puretusta tuvasta, jonka olisin salaa toivonut voivani mitata opintojani varten. Eilen sain taas lahjaksi sulan.

Tunnistan suomalaisuuden. Siitä vain ei puhuttu meillä. Mökkiympäristössä kaikki on tuttua, tutumpaa kuin missään, mutta järkyttävän pakkaantunutta. Ihmiset kaikki ovat yllättävän samanlaisia siihen nähden, miten paljon maalainen epäilee jo naapuriaan. Katsoo, että se viimeistään estää tuntemasta. Luonto ei estä – kesäyössä sisäveden rannalla saa olla mietteliäs, haikea ja laiskakin, jos uskaltaa. Tässä on suomalaisen luontoromantiikan ydin. Öisille pilville ja metsäntummuuksille olen iäti kiitollinen siitä, etteivät ne halveksi pienen ihmisen itsesääliä. Sukupolvi sukupolvelta meidän on palattava vesistöjen rannoille tuntemaan luontoaan ja kohdettaan kainostelevaa kaihoa, sellaista pohjatonta ja suunnatonta.

Toimeton hetki sekametsässä herättää heimolaisessa raivon aavistuksen: kuka minut pakotti tähän sanattomuuteen? Ja metsä vastaa lempeän hölmistyneesti. Mistä tämä kauhtuvainen paatos pöllähti tähän?

Kesäaamun seisaus

Taiteilijaksi haluan miellyttää liikaa, filosofiksi olen turhan kaunosielu, lyyrikoksi analyyttinen, porvariksi idealisti, toimijaksi teoreettinen, teoreetikoksi levoton, alaiseksi ylpeä, johtajaksi nöyrä, neroksi avuton, tässä yhteydessä lapsellinen.

Keskeiset uutiset

Nurkkajumala kököttää täälläkin, mutta en muista, milloin viimeksi istuin sen ääressä puoli yhdeksän uutisten katsojana. Tuo tuo osa lapsuuteni päiväjärjestystä ole kadonnut mihinkään – milloin ja miksi siis lakkasin kaipaamasta samoja kuvia kuin muut? Televisiojournalismi todella tuottaa tunteen, että maailmanmenon seuraaminen on mahdollista; että etäisten tapahtumien kanssa voi olla mutkatta sinut. Televisiota harvoin katsovana voin vain äimistellä sitä, miten tehokkaasti TV-kamera tekee vieraista ja vaarallisista maailmankolkista arkipäiväisiä tuttavuuksia.

Mitäpäs jos alkaisin seurata uutisia (perinteisiä suoria lähetyksiä juuri nettitaltiointien ajan koittaessa) ja täten tietyiltä osin vahvistaisin sovinnaistapojen ja ajantasaisuuden merkitystä elämässäni? Enhän nimittäin ole vielä täysin kadottanut pikkuvanhaa alttiuttani nolostua omastani ja toisten tietämättömyydestä. Tiedotus on yksi tärkeimmistä porkkanoista, joiden perässä vanha kunnon moderni ihminen ravaa, ja viestinnän väistämättömistä vääristymistä närkästyminen antaa poliitikoillekin potkua työhön.

Uutisten ulkomaantoimittaja kertoi, että Gazprom haluaa korottaa pörssiarvonsa triljoonaan dollariin. Kaasujätin mitä luonnollisin aikomus on tehdä osakkaistaan maailman omistajia, mutta Amerikan biljoona on Euroopan miljardi ja Euroopan biljoona Amerikan triljoona, mistä seikasta aiheutuu jatkuvasti käännösvirheitä ja väärinkäsityksiä, jotka pikemmin turhauttavat kuin huvittavat.

Tulee palata

Olen kehittänyt häiriön, joka saattaa ensituntumalta oudoksuttaa mutta joka seuraa varmasti useimmille tuttuja latuja: Kirjoitusrutiinini höltyminen on heikentänyt keskittymiskykyäni odotuksiini nähden, ja kun pitäisi kirjoittaa eikä vain miettiä omiaan, ajatus suurin piirtein lakkaa kulkemasta. Alan takellella mielessäni.

Kadehdin teitä, jotka osaatte kirjoittaa ongelmitta.

En tätä nykyä erityisemmin jännitä erityisiä sosiaalisia tilanteita, mutta kirjoittamisen avaamaa yleistä tilannetta jännitän, ja siksi kehittelen taas uusia konsteja, joihin turvautua turhautumisen sijaan. Oppia ennalta ohjaamaan tarkkaavaisuuttaan ja muistiaan, siinä on haastetta – oppia tekemään tämä kaikki itse! En ole vielä täysin selvinnyt siitä, kun pullahdin koulusta ulos.

Itsekuri on parhaimmillaan ennakoivaa, ennalta vaikuttavaa; ei pakottavaa ja väkivaltaista vaan jatkuvasti puitteita luovaa. On toimittava tänään niin, että voi huomennakin toimia siten kuin on koko ajan tahtonut.

Mutta olen yhä hieman kuin lapsi, joka rauhoittuu, kun joku aikuinen kiinnittää hänen huomionsa lentokoneeseen taivaalla (kas kummaa, sellaisen ääni kuuluu kuin tilauksesta juuri kun kirjoitan tätä muistivihkoon; ehdin jo valita lentokone-esimerkin ennen kuin kiinnitan huomion pikku potkurin ääneen, enkä ole varma, onko se ollut kuuluvissa jo hetkeä aiemmin) tai johonkin kysymykseen, joka pullahtaessaan esiin sattumanvaraisessa tilanteessa voi silti tuntua erinomaisen akuutilta. Monet teoreettiset kysymykset ovat tällaisia – on vaikea sanoa, erottuvatko perenniaalisina pidetyt filosofiset kysymykset niiden joukosta mitenkään olennaisella tavalla. Samojen kysymysten, joista keskustelen innokkaasti ystävieni kanssa, oma-aloitteinen avaaminen (blogissahan se kävisi) tuntuu yllättävän tuskalliselta.

Päätin taas suunnata paikkaan, josta katsoen maisema näyttää avautuvan kuin ensimmäistä kertaa, vaikka pääsalista tuskin näkee ulos. Alle kuusivuotiaana kokemani Seinäjoen kirjaston kiehtovuus näyttää vain kertautuvan kertautumistaan. Aallon piirtämään pieneen rakennukseen on tallentunut jotain minulle ajalta ennen toisten määräämiä hintoja ja haluja. On hämmästyttävää, miten suhteettoman suuren subjektiivisen arvon jotkin pienet, monestikin paikkaan sidotut, vaikutelmat saavat oman henkilöhistorian pimentoihin jäävissä psyykkisissä prosesseissa. Jos näiden kokemusten takana ei olisi mitään sallaisia laatuja, jotka toiset voivat tunnistaa (kuten arkkitehtuuri ja kirjojen välittämä taju), yksinäisyydelläni ei olisi rajoja.

Konehuomautus

Sanainen kone on kaatunut mutta helposti käännettävissä.

En osaa päättää, nimittäisinkö eilen julkaisemani epämääräistä tekstiä pikemmin lannoitteeksi kuin häpeätahraksi, mutta yhtä kaikki tänään joudun jatkamaan palstani kuokkimista. Ja huomenna... Näin minut saa huijatuksi töihin. Toivon, että ajan myötä maa-ainekset sekoittuvat ja jalostuvat kasvuksi.

(Valokuvatorstai: kone)

Kertaus paikallaan

Olen kieltäytynyt kirjoittamasta, eikä se ole hyvä. Olen jättäytynyt siis kirjoittamisen ulkopuolelle, eikä se ole hyvä. Ahdistus kasaantuu jo, pilkallinen tai pilkullinen, kesälle ominainen kuitenkin.

Jokaisella ahdistuksenlajilla on vastinparinaan, sanoisinko intentionaalisena komplementtinaan, tietty huolettomuuden muoto. Näpyttelen kursivoitujen jaksojen ulkopuolella jatkuvaa käsikirjoitusta palstani täytteeksi, ja olen kiusallani varma, että juuri näistä asioista, joista tässä puhun, ei pitäisi välittää. Mutta jos asia ei anna aihetta huoleen, sen voi yhtä hyvin kirjoittaakin. Lukijan ei tarvitse ryhtyä minkäänlaisiin toimenpiteisiin.

En ollut aikaisemmin mitenkään avoimesti aisti(me)llista tyyppiä. Nöyrästi päällekkäin kasaantuvat ja hiljaa narskahtelevat diskursiiviset rakenteet eivät tuntuneet kovin raskailta, eivät ajassa eivätkä tilassa, sillä tila oli miltei niin abstrakti kuin se voi olla, nuorella miehellä, joka hahmottaa tilanteensa abstraktisti. Anesteettinen eksistenssini antoi minulle ehkä epäreiluja etuja, joita en kuitenkaan kyennyt käyttämään. Mihin olisin käyttänyt ne?

Koska olin neurootikko, saatoin rajata (kai pikemminkin puristaa) maailmaa koskevat kysymykseni konkreettisemmiksi kuin maailman itsensä. Epäselvästi ilmaistu epäselvä ajatus, vai mitä? (Amerikkalainen tuuli riepotteleikse tyyliäni.) Filosofisesti epätyydyttävä lausuma siis, mutta filosofointi vaatii filosofista asennetta, ja tämä asenne on, etenkin kompromissittomissa muodoissaan (joiden edessä tämä maalailuni on voimatonta), kovin puutteellinen tapa suhtautua elämään tai huojuviin puihin ikkunan takana.

Asenneongelmani on tämä: uskon, ettei filosofian irtautuminen luonnollisesta asenteesta tule koskaan täysin oikeutetuksi, vaikka onkin lähtökohtaisesti välttämätöntä. Filosofian ja elämän välille jää siis silloittamaton kuilu. Mielestäni tämän kuilun aukeaminen on kuitenkin pikemmin koominen kuin traaginen tapahtuma. Mm. tästä syystä en täysin hyväksy zen-buddhismia.

Tietenkään en ole niin naiivi, että väittäisin, että on olemassa vain yksi filosofinen asenne. Niitä on monta ja ne kilpailevat keskenään siinä mitassa kuin ne esittävät kielenkäyttöä tai laajemmin toimintaa – politiikkaa & etiikkaa – koskevia vaatimuksia. Enkä tietenkään ole niin naiivi, ettenkö huomaisi, että fraasi "tietenkään en ole niin naiivi" vaikuttaa filosofisessa kontekstissa vähintäänkin naiivilta. Jos filosofiassa asenne on olennainen, on filosofia olennaisesti asenteen esittämistä. Tälle ei oikeastaan mahda mitään.

Vai mahtaako? Voimmeko esittämättä esittää vain lukuja? En tietenkään ajattele matematiikkaa – matematiikka on riittävän täynnä meriittejä, "ruumismia" ja kieroutunutta ammattiylpeyttä, eivätkä pelkät luvut ole matematiikkaa senkään vertaa kuin sanat kirjallisuutta. Ajattelen kirjanpitoa (voisi myös ajatella laskennon opettamista koulussa). Ajattelen kaikkea, mikä on tylsää ja vailla hohtoa omasta mielestäni. Tämä on sangen kiusallista – on vaikea olla päätymättä johtopäätökseen, että vilpittömästi voi puhua vain viran puolesta, jonkin mekaanisen prosessin tasaisella äänellä.

Toinen tie on hyväksyä itseilmaisu, vaikka se on vaikeaa minulle, melkein yhtä vaikeaa kuin kirjanpito. Ja monelle muullekin se on nähdäkseni vaikeaa. Tällaisten ihmisten tahattomiin taiteellisiin ansioihin voi tutustua blogeissa.

Halusin aikoinani oppia kirjoittamaan asiatekstiä, mutta mitä kauemmin olen kirjoittanut, sitä vaikeammalta se tuntuu, asiateksti ja kirjoittaminen yleensä. Mitä mennyt asiallisuuteni olikaan muuta kuin nuoruuden nenäkkyyttä ja hiomatonta, kulumatonta raakaälyä? Ja minä arvostin raakaa, raikasta mieltä, eläydyin siihen, mikä näyttäytyi selkeämpänä kuin omani. Olin hyvän matkaa miehistymässä, mutta naiset ehtivät tulla väliin ja osoittaa melko vakuuttavasti, ettei sellainen sovi minulle. Nuori mies (kuten tiedetään) on hullu, jota yllytetään, ja nuori nainen (se, jota luonnehtii kuulu fasistinen pahuus) valmis asettumaan verukkeeksi, kaikkein tuhoisimpien hulluuden muotojen verukkeeksi. Mutta lopulta sen, joka pystyy luopumaan hulluudesta, on luovuttava, niin kuin taikauskosta luovutaan. Miehisyyden tavoittelijaksi en soisi kenenkään jäävän, oli sitten kyse (kuten tapauksessani) wannabe-nörttiydestä tai muunlaisesta hangaround-asemasta.

Kuinka paljon filosofian historiaan on kertynyt hangaround-asenteita, lukkarinrakkauksia, lakeijamaisuutta? Milloin palvellaan tai ollaan palvelevinaan tiedettä, milloin teologiaa; kritisoidaan, mutta ymmärtävästi; viljellään kunnioittavaa etäisyyttä ja kätketyä halveksuntaa; huomataan narrinviitan istuvan huonosti...

Sitä hullua, joka nyt ehdottaa marttyyriutta ja antiikkista ankaruutta, on vastustettava adekvaatilla huolettomuudella.

Kun aloitin filosofian opiskelun, olin sallinut itselleni uskoteltavan, että se on kuningastie kaikkiin muihin tieteisiin. Ei. Ei. Todennäköisempää näyttää olevan, että tieteiden äiti, rouva Filosofia on yksi Alma Materin tukahduttavimmista persoonista, joka ensin upottaa omiin omistaviin syvyyksiinsä ja sitten trampoliinin lailla palauttaa hyväuskoisen opiskelijan takaisin, pois koko yliopistomaailmasta.

Akateeminen oidipuskompleksi: en voi sulautua äiti filosofiaan (sula mahdottomuus), enkä erityisesti tahdo käydä teit' isäin astumaan (arkkitehtuuri herättää jatkuvia epäilyksiä vaiteliaan rakennusmestarin pojassa).

Toukokuussa yritin saada kirjoituskammoni laukeamaan puhumalla suuni puhtaaksi nauhalle ja kirjoittamalla puheen puhtaaksi. Se oli teennäistä, hieman samalla tavalla teennäistä kuin yritykseni aforistiikan saralla. Kaikilla retorisilla keinoilla – vuolaalla puheella, nasevilla kiteytyksillä – on käyttöyhteytensä. Spontaani puhe kytkeytyy katoavaan tilanteeseen, tietokone verkon kohinaan, aforistiikka painavuuden tavoitteluun luontevuuden kustannuksella, muutamia mahdollisia rasitteita mainitakseni. Runomittaankin on parempi sitoutua kuin puheenparteen!

Kirjoitan tämän merkinnän käsin kynällä. Vanha konsti on tällä kertaa tervetullut kompromissi tekstinkäsittelyn teknisyyden ja puheen tahmean intiimiyden väliin. Vihon sivuihin on helppo kiinty, kynän leikkisiin liikkeisiin niillä. Vihko muuttuu välineeksi, joka sallii sentimentaalisuuden (päiväkirja ilman kitschin ulottuvuutta ei ole päiväkirja ollenkaan vaan pelkkä muistivihko); hajamielisen kesäinen tajunnanvirtani, jonka synty edellyttää haaveellista tuijottelua (kadulle, kattoon, taivaalle), ei vain tahdo mahtua ruudulle. Viisainta olisi karata vihon (ei liian pienen eikä liian ison) kanssa mahdollisimman kauaksi ruudun ääreltä.

Olen ihan hyvin vihoissani; tässäkin on jäljellä 63 sivua. En panisi pahakseni, jos nuo sivut täyttyisivät tämän viikon aikana.

Hurskaaseen toiveeseen loppuu moni kirjoitusyritys.

Pohjanmaa 2

Täällä on vaikea olla
rakastamatta autoja.
Ne ovat niin värikkäitä
ja kalliita,
että ihmiset tuntuvat halvoilta
näin kaukaa katsoen.