Aivan kuin olisi olemassa luterilais-individualistista hermetisismiä, jonka mystisen ytimen voisi kiteyttää seuraavasti: ”Kristus kärsi minun puolestani, jotta kenenkään muun ei tarvitsisi.”
(”Hermetisismiä”, siis hermeettisesti suljettua ja itseriittoista, ei mihinkään ns. hermetistiseen traditioon perustuvaa.)
Toisen puolesta ajateltu on astetta haaleampi.
Kaikesta huolimatta entropia hallitsee kaikkea.
Entropia hallitsee kaikkea kaikesta huolimatta.
Tarkentamisen hinta on taustan suurempi sumeus.
Oikeastaan tahtoisin tutkia luontoa. Ihmisluonto kelpaa paremman puutteessa.
Sivumennen sanoen tai ohimennen katsoen näen kielen villinä ihmis-luontona.
Synnyin Kekkosen Suomeen ja perin sen provinssi-idealismin. Olen kovin hitaasti ja vastahakoisesti huomaamassa, että sellainen luova työ, joka palkitsee sinnikkään tekijänsä ystävillä ja lemmelläkin, ei välttämättä integroikaan yhteiskuntaan.
Paikat vaikuttavat minuun voimakkaasti. Kenties minun on kirjoitettava niistä, todellisista tai kuvitteellisista, ihmisistä niiden ilmiöinä. Mutta meriittini matkailijana ovat onnettomat, paikan voima on pitänyt minut paikoillani. Levottomuuteni alkaa purkautua paljon myöhäisemmässä ikävaiheessa kuin ihmisillä yleensä (käytännössä äitini kuoleman jälkeen, minkä myöntäminen ei enää ole ollenkaan niin kiusallista kuin olisin aiemmin kuvitellut sen olevan).
Kaikki on ohi. Kaikki muistuttavat toisiaan. Kaikki muistuttavat toisiaan siitä, miten on. Kaikki muistuttavat toisiaan siitä, miten oli. Kaikki muistuttavat toisiaan siitä, miten olisi voinut olla.
[Jostain tämäkin tumma fragmentti voisi olla.]
Nuorena vannoin empirismin nimiin, vaikka en ollutkaan aivan vilpittömästi kiinnostunut ulkomaailman ilmiöistä, etenkään sosiaalisista. Enemmän minuun lopulta vetosi älyn itseriittoisuus, siis sen sortin ymmärrys ja ymmärtäminen, jonka ymmärtäjä (annas kun mietin, siis eräänlainen vetäytyvä teoreetikko) ottaa tehtäväkseen todentaa ajatuskokeiden avulla. Suurin oivallus, jonka olen viime aikoina saanut, lienee se, etten enää odota suurilta oivalluksilta samaa pelastavaa kokonaisvaltaisuutta kuin joskus muinoin: asioiden tajuaminen asioista ja tilanteista irrallaan on kaunis illuusio, mutta ymmärtämisen epistemologia (niin vaikea filosofian osa-alue, että se on vielä lapsenkengissään, juuri ja juuri omilla tolpillaan) vaatii aina myös käytännön, kontekstin ja konkretian ottamisen lukuun. Subjektiivisista tajuamisen kokemuksista lumoutumiseen liittyy edelleen passivoitumisen ja vuorovaikutuksen näivettymisen vaaroja, jotka omalla kohdallani kenties kertovat oman temperamenttini sudenkuopista: kun olen (ainakin omasta mielestäni) onnistunut ratkaisemaan jonkin ongelman omassa rakkaassa päässäni, menetän helposti mielenkiintoni ratkaisun toteuttamiseen käytännössä.
Murrosiästä kolmekymppiseksi elin semmoisessa tilassa, jota jo tuolloin aloin nimittää anesteettiseksi olemassaolon tasoksi. Minulla oli suuria vaikeuksia integroida aistikokemuksiani mielihyvän lähteeksi, ja täten esimerkiksi omat ilmeiset visuaalis-tilalliset kykynikin tuntuivat eksyttäviltä. Koin tarpeelliseksi vetäytyä teoreettisiin pohdintoihin ja etäisyydessään subliimien kohteiden kontemplointiin. Niistä helpoimmin tavoitettavia taisivat olla tähdet, jotka erottuivat edukseen häilyvästä kuunalisesta maailmasta – siltikin ja ehkä juuri siitä syystä, etten tehnyt tähtitieteestä arkisen työni tai edes harrastustoimintani osaa. Semmoinen ei sopinut kaihonsekaiseen taivasteluuni mitenkään. Oivoi, mistäköhän tämä kertoo? Kyselen siksikin, että tästä kaikesta on vieläkin jäljellä paljon.
En osannut nähdä kirjoittamista vahvana alueenani. Enkä todellakaan kirjoittaisi, ellen tuntisi tarvetta lähestyä heikoimpia puoliani. Jos tekstin kanssa työskentely on jotain opettanut, niin ehkä sen, etteivät omat tunteeni ehkä loppujen lopuksi olekaan pelkästään sekavia ja sivuun sysättäviä. Sanoilla kykenen luomaan kaaoksen keskelle ainakin illuusioita järjestyksestä, ja illuusio järjestyksestä on aina kauniimpi kuin vallan saanut järjestys.
Kenties yksi tärkeimmistä syistä siihen, miksi komposointi ja muodonanto on (ollut) minulle vaikeaa, on yksinkertaisesti (?) se, etten hevin uskalla näyttää, mitä kaikkea teoksessani – keskeneräisessä tai ”valmiissa” – on. Tähän vielä tietenkin yhdistyy (ja liittyy) levoton mieli.
Täytin eilen viisikymmentä vuotta. Se tuntuu maininnan väärtiltä, kun tämän bloginkin nimi on mikä on, mutta samalla kiusalliselta, koska joku (esimerkiksi tämän kirjoittaja) voi yhdistää siihen ajatuksen iän tuomasta arvovallasta. Ja kaikki arvovaltaolettamat altistavat ad hominem -hyökkäyksille ja valtakamppailuille. Tahtoisin ottaa sanojeni harteilta sanojan tuoman ylimääräisen painon. Minulla ei ole mitään syytä kirjoittaa nimettömästi, mutta haluaisin löytää paljaan ja vakaan äänen, jonka takana minulla ei olisi mitään hä(vit)tä(vä)ä.
Kuvassa Pietarsaaren sairaalan vanha päärakennus. Jossain näissä maisemissa näin päivänvalon.
Tänään on isäni kuolemasta kulunut neljännesvuosisata.
Muistelin myös, että oman vähittäisen hahmottumiseni pienestä mutta merkityksellisestä virstanpylväästä, bloggaamisen aloittamisesta, olisi vierähtänyt viidennesvuosisata. Ja niin olikin käynyt, jo viime viikolla.
Luullakseni olen kristillis-agnostinen mystikko ja romanttinen skeptikko. Uskon, että erehtyväisyys on totuuksista pyhimpiä ellei pyhin, ja ainakin toivon, että sillä on jotain tekemistä armon kanssa.
Tarinat juonivat asioiden pohjattomuutta vastaan – kuten kaikki menetelmät ja menettelytavat.
Kaipaan runoutta, joka edes likimain hyväksyisi pohjattomuutensa, mutta kelpaisiko se edes itselleni?
Kelpaisiko, kävisikö valkoisen paperin tarjoama illuusio pohjattomuudesta? Vielä?
