Eilispäivitys

Murrosiästä kolmekymppiseksi elin semmoisessa tilassa, jota jo tuolloin aloin nimittää anesteettiseksi olemassaolon tasoksi. Minulla oli suuria vaikeuksia integroida aistikokemuksiani mielihyvän lähteeksi, ja täten esimerkiksi omat ilmeiset visuaalis-tilalliset kykynikin tuntuivat eksyttäviltä. Koin tarpeelliseksi vetäytyä teoreettisiin pohdintoihin ja etäisyydessään subliimien kohteiden kontemplointiin. Niistä helpoimmin tavoitettavia taisivat olla tähdet, jotka erottuivat edukseen häilyvästä kuunalisesta maailmasta – siltikin ja ehkä juuri siitä syystä, etten tehnyt tähtitieteestä arkisen työni tai edes harrastustoimintani osaa. Semmoinen ei sopinut kaihonsekaiseen taivasteluuni mitenkään. Oivoi, mistäköhän tämä kertoo? Kyselen siksikin, että tästä kaikesta on vieläkin jäljellä paljon.

En osannut nähdä kirjoittamista vahvana alueenani. Enkä todellakaan kirjoittaisi, ellen tuntisi tarvetta lähestyä heikoimpia puoliani. Jos tekstin kanssa työskentely on jotain opettanut, niin ehkä sen, etteivät omat tunteeni ehkä loppujen lopuksi olekaan pelkästään sekavia ja sivuun sysättäviä. Sanoilla kykenen luomaan kaaoksen keskelle ainakin illuusioita järjestyksestä, ja illuusio järjestyksestä on aina kauniimpi kuin vallan saanut järjestys.