28.1.10

Kestävä kollaasi

(Pika-arvio)

81) Toisinaan olen loistokas, ainutlaatuinen, hämmentävä, mustaa huumoria si-
sältävä, mediaseksikäs, toispuolinen, tasapaksu, catwalkia muistuttava, sur-
realistista huumoria sisältävä, valtava, ahdistava, freskoa muistuttava.


Avantgarde-piireissä on ehditty riemuita siitä, millaisen kulttuuriteon Otava on tehnyt julkaistessaan Harry Salmenniemen kollaasirunoelman Texas, sakset.

Kirja on paksu. Ulkoasu, josta vastaa Markus Pyörälä, on rapsakan modernistinen (hillitysti post-) ja raikas. Se tekee perinteille kunniaa puhelin- yms. luetteloja myöten. Kannet ovat keltaiset. Musta reuna siinä, mistä kirja avautuu. Sivunumeron virkaa tekemässä analoginen osoitin, silkka musta palkki.

Teos ei ole edes vaikea; se on paljon helpompi – tai ainakin laveammin ja kovemmalla äänellä lörpöttelevä, sanalla sanoen esittävämpi – kuin Salmenniemen esikoinen Virrata että.

Texas, sakset on kuitenkin helpompi tajuta kuin kuvata.

Minulle tämä keltakantinen on jo nyt koko vuoden tärkein kirja; niin pitkälle se on päässyt siinä suunnassa, johon olen itsekin pyrkinyt tai pyristellyt. Viittaan tässä ilmaisulliseen rekisteriin, kielisuhteeseen, maailmasuhteeseen pikemmin kuin metodiin, vaikka arvostankin sitä keinovalikoimaa, jonka 2000-luvun kokeilevan runouden katras on ottanut käyttöönsä sanoakseen (näin tahdon uskoa) jotain, mitä muutoin on liki mahdoton edes huomata.

Teosta hallitsevat irralliset, aforistiset lauseet, dissektoidut väittämät, jotka näyttävät kaikessa yksinkertaisuudessaan kaikkea muuta kuin elementaarisilta; pikemminkin oudoilta, parantumattoman kompleksisilta ja avuttomilta. Kirjainkoon ja -tyypin jatkuva vaihtelu korostaa toteamusten eriperäisyyttä. Moni lause on varmasti jo alkuperäisessä yhteydessään ollut orpo, irrallaan turvallisista konteksteista, kaukana suurista kertomuksista, mestarimerkitsijöistä, mitä niitä on; toisin sanoen kyseessä on "pienen ihmisen" puhunta, todennäköisesti verkossa, flarf-estetiikan ydinmehu (pohjoisista hedelmistä). Mukaan ujuneet suurmieselämäkertojen katkelmat tuottavat tunnistettavuudessaan ja ilmeisyydessään (opettavaisia) pettymyksiä siinä missä abstraktien latteuksien vyöry huumaa kuin uni.

Huomaan kysyväni, ovatko kaikki sitaateilta näyttävät tosiaankin sitaatteja vai onko mukana näennäislainoja ja pastisseja. Jo kirjoittajan silmä vivahteille viittaisi siihen, että niitä on. Lienee hyvä palauttaa mieleen tänään Helsingissä päättyvä Picasso-näyttely (yhteentoista asti ehtisi vielä) ja synteettisen kubismin opetukset: Innostuttuaan vaikkapa mahdollisuudesta käyttää taulun osina seinäpaperista revittyjä paloja taiteilija ymmärsi kieltäytyä sekä hylkäämästä ideaansa että alistumasta materiaalin armoille: jos käsillä ei ollut sopivaa boordinpätkää, hän maalasi sen kuvaan, suurpiirteisesti, turhia näpertelemättä.

Koska kirjan ensimmäistä viidennestä seuraa kaksi lähes alkuosan laajuista typografialtaan ja poeettisilta keinoiltaan erottuvaa ja yhtenäistä jaksoa, ehdin jo olettaa, että teos on perushahmoltaan kokoelma vastaavanlaisia tyyliharjoitusmaisia tekstejä/runoja, mutta jaksot osoittautuivat kahdeksi erilliseksi järjestyksen saarekkeeksi kehystekstissä, joka on myös kehyskertomus, virtaapva pikemmin kuin luettelomainen, eheistä ja "vapaista" sanoista, lauseista, pienistä kuvistakin koostuva.

Palaan tähän teokseen vielä. Sanoinhan, että se on tärkeä.

An Attempt

The poor are not remembered: poverty is feared.

The sick are not remembered: sickness is feared.

     The dead are remembered alive.

Loistavia blogimerkintöjä

Pitkä
Muukalaisia vesirajassa: Helsingin toteutumattomat kanavat.

Lyhyt
Vuoden loppuun: Valot sammuvat.

26.1.10

Kysymys, joka juolahti

Kumpi tapahtuu aiemmin, entä kumpi kiistattomammin?

(a) Tietokoneesta tulee tietoinen.
(b) Sosiaalipsykologia saavuttaa taiteen vaikuttavuuden.

modernissimo

Lyötävä läpi.
Pidettävä sanat kovina, kuvina.
Vältettävä väärää.
Todettava tavattaessa.

Muutama kiihtynyt rivi

Se, mitä luulimme asioiden luontaiseksi luonteeksi, joka taustalla väikkyy, pukeutuukin toistuvasti muotisanoihin, perinnesanoihin, koristeellisiin kansallispukuihin, liituraitaan, kierrätysrytkyihin. Keisarin uusiin ja vanhoihin vaatteisiin. Kuviin, kuviin, kuviin, materiaan, halpoihin temppuihin arvokkaissa instituutioissa! Tämä ärsyttää meitä, jotka luulimme tulleemme vanhemmiksi mutta säilyneemme nuorina, mielestämme mieleltämme avarina kognitiivisen alkuräjähdyksen lapsina. Kuvittelemansa Suuren Älyn pusertaminen kapeisiin kommunikaatiokanaviin on turhautumisen perikuva, tai sitten ei, mikä on turhauttavaa. Perikuvista olisi neuvoteltava koko ihmisyyden perikunnan kanssa; niin vaatii meihin pesiytynyt tosiseikkojen kumartamisen tarve. Väsyn toistuvasti ymmärtämään tätä järjetöntä kompleksia: jos todellisuus todella on objektiivinen ja siten uskomuksistamme riippumaton, miksi me jaksamme välittää siitä ja niistä? Miksi me välitämme toistemme uskomuksista? Miksi näemme sopimuksia ja velvoitteita joka puolella, ja silti jaksamme sopertaa tosiasioista, tosiasioista? Miksi is:istä faktisesti seuraa ought, jota faktisesti seuraamme? Miksi liitämme totuuteen merkityksiä? Jopa niin paljon merkityksiä, että valta voi verhoutua siihen? Miksi käytäntö ei ainoastaan hyödynnä teoriaa vaan verhoutuu siihen? Intellektuellin onni ja kunnia on olla hyödyllinen idiootti vasten tahtoaan. Emme usko itseemme emmekä maailmaan niin, etteikö ahneutemme voittaisi. Talous laajenee: emme syö enää vain leipää vaan realiteetteja. Objektiivinen todellisuus on täydellinen kulutushyödyke. Asioiden luontainen luonne, että saisimme tuntea ihanasti, salaa, saastuttavamme sen intresseillämme.

25.1.10

Katkelma

Vietiinkö Unelias tulivaunuilla höyhensaarille, hän kysyi.

Miten on naiivia mennä
yliopistoon oppimaan?
Yhä vain jumalat surffailee
pilvilaudoillaan.

Kaksoispiano

Peili tavallisen pystypianon takana riittää tuottamaan suurpiirteisen illuusion kaksoispianosta. Sellainen jakaisi mukavasti tilaa ellei ääntäkin. Mutta konserttipianossa on sovellettava kiertosymmetriaa: pienellä virittelyllä kahdesta flyygelistä syntyy yksi suorakulmio.

21.1.10

Todellisuudesta, haastaen

Todellisuuden selkein mahdollinen määritelmä lienee "kaikkien olemassaolevien olioiden joukko". Mutta eikö kysymys todellisuuden itsensä olemassaolosta ole tällöin joukko-opillinen; ja jos se on, pitäisikö tästä päätellä, että määritelmässä on jotain olennaisella, mahdollisesti korjaamattomalla tavalla vialla?

Jos tosissani pohdin kysymystä, onko todellisuus olemassa, en varmastikaan mieti sitä, ovatko olemassaolevat oliot olemassa, vaan pikemminkin sitä, onko mitään olemassa ylipäätään. Mutta eikö jälkimmäinenkin vaikuta omituiselta kysymykseltä: väittääkö muka joku, ettei mitään ole olemassa?

Parempi maailma -blogin Mikko kuitenkin olettaa, että toisten mielestä todellisuus on olemassa ja toisten mielestä ei. Käsittääkseni hän uskoo myös, että se, pitääkö henkilö A itse kysymystä mielekkäänä vai ei, on jollain tavoin sidoksissa A:n omaan alkuperäiseen ontologiseen intuitioon siitä, onko todellisuus olemassa vai ei.

Kolmen sarja

Ajatelma, taivutettu maneeri.

En keksi yhtään käyttöaforismia.

Mitäs me maanmuuttajat.

19.1.10

Itseapuopus

On palattava tilaan, joka sai minut etsimään turvaa abstraktioista. Tätä tilaa ei kuitenkaan ole: se ei ole sijainnut ajassa; se on väistämättä abstraktio, mikä tietysti sopii itselleni.

Esikoiskirjani oli itseterapiaa. En täysin häpeä tunnustaa tätä, enkä sitäkään, ettei se ole koko totuus. Toistan kuitenkin: kirjani oli terapeuttinen projekti ja sellaisena äärimmäisen alustava. Aihelma. Joukko mahdottomia otteita rekursiivisesta itseapuoppaasta... Suunnittelen suunnatonta teossarjaa... Toistan kolmannen kerran: kirjani on kirjoittajan itseterapointiyritys.

Niin kuin suurin osa tämän blogin merkinnöistä, tämä merkintä erityisesti.

Itseni takia käyn tätä kahden rintaman sotaa tiedon ja muodon puolesta – tai niitä vastaan, jos erehdyn. Pidän tiedon itselläni; tarjoan lukijoilleni estetiikkaa, poeettista muotoa, makeutta ja karvautta, jonka myönnän omakseni: siksi kirjani ovat itseterapeuttisia ja tunnustuksellisia; siksi ne eivät virtaa vapaasti, eivätkä tekijänsä mielestä saavuta sellaista itsenäisyyttä ja autonomiaa kuin niille kuuluisi. Oma äitini ei saa kirjastani otetta, mikä onkin hyvä. Mutta harva muukaan saa.

Mistä tämä salailupeli alkoi, tämä hämärä kurtiisi koko maailman kanssa?

Tässä on jokin seinä, josta en pääse eteenpäin, vaikka seinä tässä on vain metafora; vaikka voin vapauttaa abstraktiot lentoonsa ja siirtyä jollekin raikkaammalle, miehuullisemmalle metatasolle, alkuperäinen seinä on yhä siellä missä se on.

Tavanomaiset pelot, jotka ovat liian banaaleja nimettäviksi. Normaali neuroottisuus, johon ja josta tuntemamme maailma on jo ammoin kyllästynyt. Salaisuuden verhot, vaipat huvittavat rievut; muleta, joka harhauttaa katseen pois haavoittuvasta tekijästä, hytisevästä ytimestä, kankaan tapaisista kudoksista, nahoista, joissa pysyminen teettää työtä. Parka, panarktinen kulkusana. Minä, sanoja, sanoja näissä nahkakansissa.

Abstraktio, assosiaatio, päätelmä: otteita, suhteita, teitä – turvallisia! Itse kussakin sisäinen autisti, joka rakastuu mielensä liikkeisiin, merkityksen ja tunnistamisen mahtiin.

15.1.10

Notkeudesta

Eli mihin venyn ja mihin en

"Vaikka hän on niin normaalirakenteinen, ettei hän pysty edes suutelemaan omaa kyynärpäätään, vaikka kuinka tahtoisi; ellei sitten ensin leikkaa käsivarttaan poikki."
- Markku Lahtela, Hallitsija

Huuleni pääsevät hieman lähemmäksi vasenta kyynärpäätäni kuin oikeaa, eivät kuitenkaan aivan kiinni. Kieli yltää kutittelemaan luunupin kylkeä.

Olen siis notkea; lienenkö edes normaalirakenteinen? Kun levitän vasemman käteni sormet mahdollisimman haralleen, pikkusormen ja peukalon kulma on hyvin likellä sataakahdeksaakymmentä astetta.

Mutta vartaloni vastustaa taivutusta. Polvet suorina saan sormenpääni ulottumaan noin puoleenväliin säärtä. Notkea en ole, mahtuisinko normiinkaan.

13.1.10

Sumupakkanen

Sumupakkanen kuuraa kuuraa
puhtaaksi sillä lumi on enkeli
ja jää veden ylempi sääty
aatelisto, vaateparsi joka verhoaa
maan takaliston pyöreäksi kauniiksi
ihmisen mielestä
ihmisestä huolimatta
silmissä
ripsen jäätyminen hätäännyttää
hetken
lasiaiskellujat liehuvat
valaistut sumupilvet vaikuttavat
revontulilta
mutta eivät ole!
maailmalliset sähkövalot, kosteus
panssaroidut petäjät
surupuut morsiuspuut
hopeakäätyiset koivut
helmipuut, puuttuva kuu
ja yön yksinäinen sammal.