Sekamuotoisia katkelmia

Onko maailma jo niin valmis, että sivistyksen puolestapuhujat suistuvat puolustelijoiksi? Vielä tuo näyttäisi tarvitsevan asujaintensa aktiivisuutta, muttei enää merkityksiä, joilla olemme sitä kunnioittaneet ja juhlistaneet. Sivistämme itsemme hengiltä, epäilee homo novus, aikamme runsain luonnonvara. Hengiltä kuollut, pätevästi yhdentekevä.

En halua kuulla elitismistä mitään. Keskinkertaisuus on ylivoimaista. Ja halveksunta halpaa.

Ei mitään niin typerää ja tyhjänpäiväistä, ettei siinä voisi epäonnistua.

Siinä, että laadullinen kritiikki pyrkii ylittämään sentimentaalisen lähtökohtansa...

On annettava esimerkki tai epäonnistuttava. Mutta epäonnistuminen olisi esimerkkinä parempi.

Sisäinen kaaos. Aivan. Se on uskollisuutta ulkoiselle kaaokselle. Onnetonta rakkautta pikemminkin.

Ihmiskasvot, niin mielivaltaiset ja niin merkitsevät. Niin valikoitu, niin valikoiva luonnonilmiö.

---

Nälkätaiteilija, ettei vain möisi lahjojaan.

Hän palvoo lapsuutensa raunioita.

Oivallusko? Maasta nostettu kivi tai kanto.

Paljon pitää vielä kirjoittaa, ennen kuin maailma on valmis. Kuka niin muka sanoikaan? Paljon pitää ihmisen kirjoittaa. Viinilasin ääressä, väitti kirjailija. Istua kotonaan viinilasin ääressä ja kirjoittaa. Kirjailijat puhuvat sellaisia, mukavia, unessa, punaiset housut jalassaan

(kuin pankkiirit viikonloppuisin).

Eikö ihminen opi, eikö ihminen löylyty. Pitääkö sille puhuakin vielä?

Jätin pois turhat sanat, sellaiset, jotka voisivat loukata. Sinä sanoit, ettet ymmärrä, ja loukkaannuit.

Että yrittää puhua samaan aikaan monesta asiasta. Pikatuomio: mukasyvällistä jos mikä.

Pidempi tuomio, vaikea perustella. Mutta enkö pääsisi vapauteen, jos tuomitsisin aina ensin sen, mitä teen.

Oi armoa oi. Свобода.

Metafysiologia, varjo ikkunassa. Taas turha säe

tai fragmentti.

Tai kappale, säteen tappi ja tilke

etenemä, linnunkuuluma

puuttuva kuvio, puuttuva
sävy: välttämätön, mutta
vailla laajempaa merkitystä.

Olisiko tämä kertomuksen alku. Millaisen kertomuksen alku tämä olisi? Riippuu siitä, jatkanko nyt vai huomenna. Hetken ylivoimainen vastuu.

Näin meidän kesken, mielessäni ei ole kertomusta, johon uskoisin – tai jonka uskaltaisin kertoa, jos uskoisin.

Elävästä elämästä ei voi kirjoittaa, se on liian hallitsematonta. Tämän kirjoittaja ei ole kiinnostunut siitä, kirjoittajana.

Kevät järkyttää häntä vuosi vuodelta enemmän. Tässä ei ole mitään uutta, paitsi hänelle itselleen, kokijana.

Sensuroidun paluu.

Se ylellisyys, että joudun kuohuksiin omien tunteideni takia...

Traditionaalinen aforistinen sarja

Yhä halvempi paperi, yhä turhamaisemmat kirjailijat.

Tekijä kuoli syntyäkseen tuotteena.

Hyvät kansan omaiset.

Itsekunnioitus, itse kustannettu.

Verkkojen verkossa, yhdessä toisten ylä- ala- ja ulkopuolella.

Moniko enää kirjoittaa jälkipolville?

Tulevaisuus on kulunut.

Muutamakin panee toivonsa masennukseen ja katkeruuteen. Toivonsa sanan toisesta tulemuksesta, arvokkuuden paluusta.

Rakastaa Kirjaa liikaa kirjoittaakseen täysin rehellisesti.

Illuusio II

Luettelin illuusioita, jotka ovat ehtineet jauhautua jaloissani.

Musiikista saan illuusion, mutta sitä en epäile. Musiikki, kuten voidaan esittää, on oma totuutensa. Ajatus on hämmentävä, mutta musiikki ei esitä mitään vaan riittää itse, hyvä musiikki määrättömiin.

Suora totuussuhde ilman representaatiota? Avoimen järjetön idea, jota ei kutenkaan tarvitse esittää tai epäillä, kun oletetaan jokin Bachin tapainen.

Entä illuusio itse, sen perikuva: mielikuva, harhakuva, kuva? Hyvin varhainen, hyvin harhainen: esitys ilman erityistä syytä. Poimittu palanen, näyte, perhosen imago. Kuva on maallisen rakkauden kohde, kontingentti, traaginen. Kuin kasvot, sen voi menettää.

Runokuva ei ole esitys niin kuin tavallinen valokuva, vaan tekstin kuolettamisen keino. Suora suhde korvataan epäsuoralla.

Ettei sanota selkeästi, koska se loisi illuusion. Tämäkin on illuusio, mutta mahdollisesti kaunis.

Aina ovat neuvomassa, miten pitäisi suhtautua. Mitä väliä sillä miten suhtautuu, kunhan ei ole aina neuvomassa? En ota mielelläni kantaa – nyt joudun sanomaan jotain todella pöyhkeää ja tekopyhää – vaan näytän mieluummin esimerkkiä. Hyvää vai huonoa, päättäkööt itse.

Osaan edelleen uppoutua kuvien tekemiseen. Toivoisin voivani luottaa niihin, vaikka oma kasvuni, joka jatkuu ja kertautuu, turmeli ne jo varhain.

Kuva on loputtoman epäiltävä kuin valta. Valta on sillä, joka saa ja kehtaa pystyttää epäjumalankuvansa temppeliin.

Jossa soi musiikki.

Ojennusnuora nuorisolle

Mitä oppii seuraamalla keskustelua? Sen oppii, että on turha yrittää viisastua, koska katkeruus on mahtavampi. Sen oppii seuraamalla aikuisten keskustelua.

Etenkin verkossa on helppo nähdä, miten viha leviää, ja sen aiheet, niiden käsissä, joilla on röyhkeys tarttua.

En halua katkeroitua; haluan valita keskusteluseurani. Mieluiten keskustelen itseni kanssa, sillä meillä on pitkälti yhteiset intressit.

Hetkittäin tunnemme voivamme ajatella yhdessä loputtomiin.

Mutta kun tulee julkilausuman kirjoittamisen aika, lasinkirkkaaseen yhteisymmärrykseen ilmestyy särö ja sitten toinen. Ulos kantautuu äänekäs sisäinen dialogi. Mitä olinkaan sanomassa, hyvä kuvitteellinen yleisöni, mitä olinkaan?

Sipuli, optinen

Miksi Uspenskin katedraalin pääkupoli kimmeltää niin kuin kimmeltää, ikään kuin sen kultapinta heijastaisi näkymättömiä valonlähteitä?

Mihin katoaisivat nämä mutkikkaat pelit joita pelaamme päästäksemme näistä mutkikkaista peleistä pois?

Näkymättömiin? Tuonpuoleiseen? Tyhjyyteen?

Taide ei tiedä, mitä haluaa. Uskonto ei tiedä, mitä haluaa. Tiede ei tiedä mitä haluaa. (Tietoa; entä sitten?)

Miksi haluaisin sulautua, sublimoitua kulttuuriin, kaoottisten pyrkimystemme umpimähkäiseen synteesiin? Koska en itsekään tiedä, mitä haluan? Koska miehisyyteni ei saa mieltäni kiinni?

Pieni romanttis-surrealistinen manifesti

Kun suu jää auki, kun mikrofoni jää auki, mitä kuuluu?

Oman puheen kaiku, toisto, kierto, sointi, resonointi, verbaliikkalabaliikk..., versot ja repeämät, reverberaatio.

Mitään kilttiä runoheppaa ei ole ikinä ollutkaan. Runo kesytetyn syvyyden kivana kuvana on mielikuvituksen, häikäilemättömän valikointikykymme ja -halumme, tuotteena niin puhdas kuin on mahdollista. Moninkertaisesti epätosi.

Se, mikä sanojen vilkkeestä todella syntyy, on hirviö, epäsikiö, yhtä pelottava kuin ne luuranko-oliot, joita vastaan se huomaa nousevansa.

Deprivaation yöstä

Olen vältellyt mielipidekirjoittelua, olen vältellyt namedroppingia, olen vältellyt, olen vältellyt... Tämä blogi kärsii estoista, joista sen pitäisi vapautua; onhan sen kirjoittajakin monessa suhteessa paljon vapautuneempi kuin muinoin aloittaessaan verkkojulkaisemisen. Terapian vauhdittamiseksi kohdistan blogiini ystävällisen katseen. Kas noin.

Vakavammin puhuen en pidä edellisen kappaleen tekopirteydestä. Ja blogissa pitäisi olla kyse jostain sellaisesta, mistä kirjoittaja pitää.

Jokin säädyllisyydentunne vain estää kertomasta mistä pidän.

On paljon tyydyttävämpää osoittaa se, tehdä se. Saada aikaan asia, josta voisi sanoa pitävänsä. Tätä on luovuus kaikkein hedonistisimmillaan ja samalla ankarimmillaan; paradoksaalisesti luovuus ei avarra vaan rajoittaa.

Etenkään kun se ei onnistu.

Mutta olenko synnyttänyt tämän luovuus- ja omaehtoisuuskäsityksen, tämän pakon, omasta tahdostani, vai ideologioiden puristuksessa, toisen vaatimuksesta? Mihin reagoin sillä? Kierränkö (tai kiertääkö tämä blogi) fetisistisesti jotain tabua kuin mustaa aukkoa?

Vastaus jää tapahtumahorisontin taakse.

Voidaan kuvitella paranoidi, joka kuluttaa kaiken energiansa vainoharhaisuutensa salaamiseen.

Rehellisyyden nimissä en ole varma epärehellisyydestäni. Tämä on tuskallisempaa kuin tietoinen epärehellisyys.

Häpeän aikaa itsessäni. Ei tarvitse ryhtyä aikalaiskriitikoksi, itsekritiikki riittää.

Ja on suunnilleen yhtä hedelmällistä.

Sitoutumattomuus kyynistää. Mieli kiertää oivallusten kehää.

Luullakseni tämä blogi tarvitsee lisää materiaalia: kyniä ja papereita, virikkeitä, tunnisteita, viittauksia ulkomaailman menoon. Värikkäitä kirjoja. (Edellinen merkintäni oli ensimmäinen kirjoittamani kirjaesittely – ensimmäinen käytännöllisesti katsoen ikinä.)

(Kun itsekritiikki juuttuu itseensä muuttuen umpiorunoudeksi, lounaan aika on korkea. Kehoni välittömien tuntemusten perusteella oletan, että näillä asioilla on jokin yhteys.)

Muutama kiihtynyt rivi

Se, mitä luulimme asioiden luontaiseksi luonteeksi, joka taustalla väikkyy, pukeutuukin toistuvasti muotisanoihin, perinnesanoihin, koristeellisiin kansallispukuihin, liituraitaan, kierrätysrytkyihin. Keisarin uusiin ja vanhoihin vaatteisiin. Kuviin, kuviin, kuviin, materiaan, halpoihin temppuihin arvokkaissa instituutioissa! Tämä ärsyttää meitä, jotka luulimme tulleemme vanhemmiksi mutta säilyneemme nuorina, mielestämme mieleltämme avarina kognitiivisen alkuräjähdyksen lapsina. Kuvittelemansa Suuren Älyn pusertaminen kapeisiin kommunikaatiokanaviin on turhautumisen perikuva, tai sitten ei, mikä on turhauttavaa. Perikuvista olisi neuvoteltava koko ihmisyyden perikunnan kanssa; niin vaatii meihin pesiytynyt tosiseikkojen kumartamisen tarve. Väsyn toistuvasti ymmärtämään tätä järjetöntä kompleksia: jos todellisuus todella on objektiivinen ja siten uskomuksistamme riippumaton, miksi me jaksamme välittää siitä ja niistä? Miksi me välitämme toistemme uskomuksista? Miksi näemme sopimuksia ja velvoitteita joka puolella, ja silti jaksamme sopertaa tosiasioista, tosiasioista? Miksi is:istä faktisesti seuraa ought, jota faktisesti seuraamme? Miksi liitämme totuuteen merkityksiä? Jopa niin paljon merkityksiä, että valta voi verhoutua siihen? Miksi käytäntö ei ainoastaan hyödynnä teoriaa vaan verhoutuu siihen? Intellektuellin onni ja kunnia on olla hyödyllinen idiootti vasten tahtoaan. Emme usko itseemme emmekä maailmaan niin, etteikö ahneutemme voittaisi. Talous laajenee: emme syö enää vain leipää vaan realiteetteja. Objektiivinen todellisuus on täydellinen kulutushyödyke. Asioiden luontainen luonne, että saisimme tuntea ihanasti, salaa, saastuttavamme sen intresseillämme.

Katkelma

Vietiinkö Unelias tulivaunuilla höyhensaarille, hän kysyi.

Miten on naiivia mennä
yliopistoon oppimaan?
Yhä vain jumalat surffailee
pilvilaudoillaan.

Vähetä

Viikon takaisessa unessa yritin maalata öljyväreillä. Äitini odotti, kailotti vieraissa porraskäytävissä. Mutta kaupunki oli akryyli.

Maanantain vastaisena yönä näin unta, että kirjan kirjoittaminen merkitsisi julkista nöyryytystä, jollaiseen alistumista en voi ikäni vuoksi enää siirtää myöhemmäksi. Kaikkea voi toivoa. Mielessäni väikkyi kellonaika 10.00, joka ilmeisesti oli juuri oikea, ja heräilin.

Uskon, että kirjan on ilmestyttävä, vaikka olen sanankäyttäjänä samanlainen sentimentaalinen sunnuntaimaalari kuin kaikessa.

Osaisinko laatia kirjan, joka ilmentää lähinnä sitä, mitä se ei ole? Kaikki merkityksellinen kirkastaa myös komplementtinsa – jonka tuleekin kasvaa, itse asian vähetä?

Olen pohjimmiltani (tai ainakin monilta vanhoilta osiltani) konservatiivi, ja jos konservatiivit saavat määrittää tradition, se vaikuttaa meihin lopulta vain myötähäpeän kautta. Kaikki muu täytyy löytää itse; ja onko se, mikä täytyy löytää itse, enää traditionaalista?

Rohkeaa olisi kirjoittaa kokonainen kirja myötähäpeästä. Sellaista en lupaa.

Kaikki tekstini

Kaikki tekstini ovat reaktioita maailmaan, joka on niitä suurempi ja todempi. Ja vaikka näin on laita kaikkien toistenkin tekstien, epäilen, että kaikkia kirjoittajia eivät lannista samat seikat. Kaikki tekstini ovat reaktioita ajatteluun. Kaikki tekstini ovat jalkojen ristimistä ja protesti. Kaikki tekstini ovat yrityksiä tuntea yllytyksestä itse. Kaikki
tekstini ovat sen toteuttamista, mitä tahtomattani olen. Kaikki
tekstini ovat tyytymisen ilmentymiä tai ilmentymättömyyttä. Kaikki
tekstini ovat mitä ovat.

tekstini ovat kuumeisia ajatuksia väärissä tilanteissa.

Enin osa ajastani

Olen käyttänyt paljon aikaa sen hämmästelemiseen, että mahdottomaksi luulemani onkin mahdollista. Etten esimerkiksi ole näkymätön, en tuntematon, en tuntumaton kuten olen olettanut, pelännyt ja toivonut (ja nyt joudun ajattelemaan oikeita toisia, naisia, jotka ovat olemassa ja lähelläkin; ajatelkaa te puolestanne yleisemmin, ettei minun tarvitse hävetä kirjoittajapersoonani puolesta), en, vaikka jo ammoin ajauduin abstraktiuden ja kompleksisuuden kätyriksi – oletettavasti olettaen, että se on tietoisinta, mihin kykenen.

Kovin paljon aikaa ja vaivaa tarvitsen edellä luonnehtimieni seikkojen edes välttävään toteamiseen, edes itselleni. Kun avaan koneen kirjoittaakseni, suuni jää auki: olen jälleen kerran sivuuttanut kaiken, mikä ei ole kompleksista ja abstraktia.

Kaipuuni kohdistuu maailmaan, jonka näen: merkitsisipä, merkitsisipä...

Kovin suuren osan ajasta olen joko nolostunut tai hämmästynyt tai molempia yhtä aikaa. Toisin sanoen hämmentynyt. Vai onko hämmennys jotain muuta? Olisi hyvä, jos näistä kahdesta saataisiin yhdessä hämmennys. Pätisivätpä tällaiset hauskat kaavat joskus!

Jäljelle jäävä aika kuluu siihen, että keräilen näihin tunteisiin syitä.

Vetylevät

Pääosin mikroskooppiset vetylevät lisääntyvät sateen kosteuttamilla pinnoilla, jotkin lajit vesistöjen pintavesissä, muutamat ilmassakin. Vetylevän sporofyyttiin syntyy yhteyttämisen sivutuotteena vetykupla, joka auttaa sitä nousemaan haihtuvan tai tyrskyjen kuohuttaman veden mukana korkealle ilmaan. Atmosfääriset vetylevät kerääntyvät pilviin värjäten ne vihertäviksi. Ei ole täyttä varmuutta siitä, kuinka suuriksi ilmakehän vetylevät voivat suotuisissa oloissa kasvaa. Sateen mukana vetylevät (eräillä lajeilla itiöt) palaavat maahan. Pieniä puhkeamattomia vetyleviä sisältävät pisarat putoavat toisinaan omituisen hitaasti.

[lisäyksiä klo 15.51, 16.59]

250.

Tästä kaikesta voi päätellä toiveen päätellä tästä kaikesta jotain.

Raitiovaunun ikkunasta he ovat lapsia: hellyttäviä, kilvan kelvottomia.

Huojuvat eläimet vanhuuden verhon alla.

Piirtäjä piirtää näköistään, siis näkee?

---

Pienistö 600, Vapaamatkustaja 250.
Vanha Aika yhä ylivoimainen: 1702!

Epätie

Epätieteellistä on lukea ajatuksia.

Psykologia, filosofia, astrologia. Huonosti varustettujen kirjakauppojen pahin roska on myös puhtainta realismia, itse kylmä tosiasia.

(jota ei tarvitse avata eikä lukea)
(jollaisiin, turha kai mainita, meidän oletetaan sopeutuneen hyvin)

Tieto, huuhaa ja fiktio yhdessä rintamassa merkitysten välittämistä vastaan.

Kuolleeksi tekeytyminen on tekijän ammattitaitoa.

Näin voisi jatkaa toiseen varttumisesta

Tulematta moderniksi jäisi kiveksi
vajoaisi pinnasta: masennuksessa on syvempi
järki ja tunne, ylpeys.

Elämänhäpeä, kun ajat
eivät ole aina olleet samat, kuten olisi pitänyt olla.

Ihmisen vaatimuksen täyttää etupäässä timantti.

Päähäsi tulee pohjaton kaivos.

Toivo liittyy epätoivoon, epätoivo toivoon, mainos kuolemaan, kuolema mainokseen; se on vetoketju, jonka häpäisijä avaa ja jonka runoilija koettaa sulkea; tämä on kiusallisuuden tie.

Toistan, jotta tämä olisi runo: mainos ja kuolema, taivas ja helvetti. Niiden niveltyminen toisiinsa on näytettävä. Ettei todellisuus ole välissä vaan ympärillä; että on kauhistus lausua "arki", jottei turhaan lausuisi.

Liittyy

Syksyn koleuteen liittyy outo tunne, että pitäisi hävetä olemassaoloaan, ojan penkalla, marjametsässä, suunnistamassa. Muuten sen kestäisi kyllä. Vasta jälkeenpäin tajuaa pysähtyneensä järkyttyneenä joskus, pysähtyy, sen tajuaa sitten.

Kun söin uuniperuna-annoksen, aloin miettiä, missä olin viimeksi nauttinut vastaavan, useitakin. Tonnikalatäytteellä, se oli tapa: muistin, miltä peruna näytti ja maistui, mutta ravintolaa ympärillä ei ollut. Tai ehkä oli kyläkauppa, sen haalea vaakalaudoitus. Mutta se ei ole ollut toiminnassa kahteenkymmeneen vuoteen. Miten se tähän liittyi. Nyt puhuttaisiin parin vuoden takaisista.

Kun kuva liittyy toiseen, se on pikemmin runo kuin kuvataidetta.

Jos kaikki liittyy kaikkeen, mikään ei liity.

Unen turvin

Luvassa: luova jakso. Miksi pelkään tarinoita, mutta ihailen unia? Our lives, larger than our lifeboats. Oudon kaukaa kylläkin. Äärimmäisen luova päivä kukaties. Kaikin tavoin. Uni on aktiivista lepoa. Uni on jatkuvaa heräämistä. Se, jolle unet ovat epäjärjestystä, ei ymmärrä järjestyksestä mitään. Tai ymmärryksestä. Mennä pitkälleen ja nähdä merkitysten tihkuvan, tajuta näkevänsä: tämä on oman pään etuoikeus. Mennä itseensä, joka ei ole tyhjä pelastusvene heilumassa reelingin yllä. Mennä itseensä, joka toinen voi olla, joka ole toisten. Nähdä hävyttömän kauniita unia, unisilmin kaikkia meitä, jotta joka helvetin hetki ihminen olisi se, mitä kaipaa ja kuka, olisi jo! Ei se, mitä pelkää. Olisi ilman eri käskyä, ilman eri kieltoa, olisi jo silloin kun tutut ja tuntemattomat näkyvät hennosti toistensa läpi, itsensä.

Fragmentteja kahdenneltatoista

Kaikki nuoret odottavat, mutta heillä
on paljon vastaan otettavaa.

Juoda kahvia ikkunaisessa ravintolassa, se on miltei kuin junassa istuisi, etenkin kun taustalla soi nopea jazz, 1900-luvun utopia.

Ei meidän tarvitsisi viitata mihinkään, mihin emme itse halua mennä.

Kahviloiden, olisinpa voinut viettää nuoruuteni niin. Halpa nostalgia tulevaisuuden korvikkeena.

Havainto on merkittävä, koska se on havainto.

Improosaa

Olen onnellinen, kynästä virtaa paperille värillistä nestettä. Näitä nautintoja ei tietokone anna. Voisin kuvitella tulevani riippuvaiseksi kynän käytöstä, mutten näppäimistön. Siispä ajattelen ja tutkin maailmaa siten kuin se on luontevaa, vuodattaen. Kun se onnistuu, arvaamattomuuden lumo on odotettavissa – kunhan sitä ei jää odottamaan.

Hively on aina painallusta hienovaraisempi, käsialan analoginen signaali kytkeytyy takaisin kirjoittajan aivoihin ja tuottaa muotoja, kuvien muunnelmia. Kynä on taikakalu kuten vaikkapa savuke: kun itsesuggestio on tarpeeksi voimakas, psykoaktiivisen komponentin osuus jää yhdentekeväksi. Kun tartun kynään julkisella paikalla, käyn kohta hitaaksi ja haaveelliseksi, alan tuijotella kaukaisuuteen. En ole koskaan polttanut, mutta arvelen, että tupakointivälineillä on monia kiinnostavia fenomenologisia kytköksiä sekä kirjoittamiseen että puhumiseen. Vain merkityksen kiehkurat puuttuvat: väri jää keuhkoihin, sormiin ja seiniin. Kovin syvämietteinen kynä voisi olla piippu, jonka terään muste virtaisi pesässä palavista tervapitoisista lehdistä.

Unohdin osittaisen auringonpimennyksen, mutta kenties ne hetket, joina keskipäivä tuntui hieman pimeältä, eivät johtuneet pelkästään pilvistä.

Kynä kädessä tuottaa koomisia yrityksiä taistella entropiaa vastaan samaan aikaan, kun musta neste valuu paperille. Apuun tekee mieli kutsua kaikki järjen aseet ja älyn ihmeet. Apuun minkä puolesta?

Auringonkin energiavarannot ehtyvät hitaasti mutta varmasti. Karadzic näyttää ikäistään vanhemmalta, kuten näytti jo 90-luvulla; syitä en tiedä, mutta oletan julmurienkin kärsivän.

Kirjoittaminen ei ole mikään tietoinen toimi, paitsi jos se on muistiin merkitsemistä tai ohjeistamista. Nesteen vuodattaminen on outo, summittainen uhri, jonka kuvittelen – kun yllätän itseni kysymyksellä – ehkäisevän ties mitä verenvuodatusta ja henkistä balkanisaatiota. Itsesuggestio, sellaiseksi tunnustettu, vaikka kenties paremminkin nimetty, kuitenkin keskeneräinen ja hauras, ehkäisee meitä manipuloimasta toisiamme ja vanhenemasta liian aikaisin.

Nyt alkoi sade. Irrationalismini perustuu pitkään harkintaan, rationalististen taikasanojen tyhmentävän vaikutuksen tiedostamiseen, omien ja toisten heikkouksien aavisteluun, arveluun, etteivät ne mitkään ole ylitettävissä noin vain. Käteni punoo juonia pienistä liikkeistä; juonet voidaan luokitella jo etukäteen, mutta niiden yksityiskohdat ovat arvaamattomat kuin rakkaudessa tai.

Olen lakannut pitämästä itseäni pelkurina; kohta lakkaan pitämästä itseäni idealistina. Entä sitten?

Niin kuin lapsi, tosi ja teatraalinen...

Kirjoittamisella on rauhoittava vaikutus, mutta päihteenomainen tapani käyttää sitä edellyttää tiettyä sielu-uskoa, uskoa epävirallisiin ja illegitiimeihin yhteyksiin ihmisten välillä. Se irrottaa läheisistä ja tuo lähelle jotkut sellaiset kaukaiset, joiden kanssa ei ikinä uskonut kuuluvansa yhteen. Älyn viettelykset, jotka tulevat etäisinä ja vieraina esiintyvissä hahmoissa, kytkeytyvät yhä uudelleen takaisin siihen, mik' on tutuinta, tavallisinta ja lämpimintä ja juuri sellaisena kaikkein arvoituksellisinta. Puhe kutoisi ihmiset yhteen, elleivät he löytäisi etuaan niin nopeasti ja täyttyisi velvollisuuksista.

Taiteellinen elämä olisi jatkuvaa ojentautumista siihen, mitä emme juuri nyt tiedä tai tiedosta. Luovuus on uskon tämänpuoleinen mahdollisuus...

---

"Jumala on jazz", kirjoitti Tuomas Nevanlinna kirjoitti taannoin (minkä päivän lehdessä hänen kolumninsa onkaan) Helsingin Sanomissa. Lausahdusta ehdittiin siteerata jo iltapäivälehdessäkin (saman konsernin tai toisen), ja tämän päivän Hesarissa oli Kari Enqvistin advocatus diaboli -henkinen vastine, joka jäi toki lähinnä ohipuhumisen koomisten mahdollisuuksien näytteeksi. Arvostan kommunikaatiovaikeuksia, mutta seuraan Nevanlinnaa ainakin siihen asti, että katson oman tekstini tulevan sitä lähemmäksi uskonasioita (uskomusasioiden sijaan), mitä improvisatorisempaa se on.