Deprivaation yöstä

Olen vältellyt mielipidekirjoittelua, olen vältellyt namedroppingia, olen vältellyt, olen vältellyt... Tämä blogi kärsii estoista, joista sen pitäisi vapautua; onhan sen kirjoittajakin monessa suhteessa paljon vapautuneempi kuin muinoin aloittaessaan verkkojulkaisemisen. Terapian vauhdittamiseksi kohdistan blogiini ystävällisen katseen. Kas noin.

Vakavammin puhuen en pidä edellisen kappaleen tekopirteydestä. Ja blogissa pitäisi olla kyse jostain sellaisesta, mistä kirjoittaja pitää.

Jokin säädyllisyydentunne vain estää kertomasta mistä pidän.

On paljon tyydyttävämpää osoittaa se, tehdä se. Saada aikaan asia, josta voisi sanoa pitävänsä. Tätä on luovuus kaikkein hedonistisimmillaan ja samalla ankarimmillaan; paradoksaalisesti luovuus ei avarra vaan rajoittaa.

Etenkään kun se ei onnistu.

Mutta olenko synnyttänyt tämän luovuus- ja omaehtoisuuskäsityksen, tämän pakon, omasta tahdostani, vai ideologioiden puristuksessa, toisen vaatimuksesta? Mihin reagoin sillä? Kierränkö (tai kiertääkö tämä blogi) fetisistisesti jotain tabua kuin mustaa aukkoa?

Vastaus jää tapahtumahorisontin taakse.

Voidaan kuvitella paranoidi, joka kuluttaa kaiken energiansa vainoharhaisuutensa salaamiseen.

Rehellisyyden nimissä en ole varma epärehellisyydestäni. Tämä on tuskallisempaa kuin tietoinen epärehellisyys.

Häpeän aikaa itsessäni. Ei tarvitse ryhtyä aikalaiskriitikoksi, itsekritiikki riittää.

Ja on suunnilleen yhtä hedelmällistä.

Sitoutumattomuus kyynistää. Mieli kiertää oivallusten kehää.

Luullakseni tämä blogi tarvitsee lisää materiaalia: kyniä ja papereita, virikkeitä, tunnisteita, viittauksia ulkomaailman menoon. Värikkäitä kirjoja. (Edellinen merkintäni oli ensimmäinen kirjoittamani kirjaesittely – ensimmäinen käytännöllisesti katsoen ikinä.)

(Kun itsekritiikki juuttuu itseensä muuttuen umpiorunoudeksi, lounaan aika on korkea. Kehoni välittömien tuntemusten perusteella oletan, että näillä asioilla on jokin yhteys.)

Hampaan kolo

Suutuntemusten mystinen fenomenologia: miksi lievä hammassärky tuntuu siltä, kuin se olisi vaivannut aina juuri samassa paikassa?

Ehkäpä siksi, ettei se ole sitä, mitä kuvittelee. Ehkäpä siksi, ettei se kerrokaan mitään uutta.

Tarina on tylsä ja arkinen: Tunsin jo marraskuussa takimmaisen poskihampaan takana (ylhäällä, oikealla) teräväreunaisen kolon. Tunsin suussani karieksen maun, hammas tuntui heikolta, ja olin varma, että ainut hammaspinta, jota ei näe peilistä ja jota ei ole tajunnut sohia harjallakaan, on kostanut ja kehittänyt suuren reiän. Seurasin kielelläni reiän kasvamista ja muistelin aiemmin mädäntynyttä viisaudenhammasta. Tästä rautahampaastakin tulisi entinen, ellen kohta ennättäisi ammattilaisen vastaanotolle.

Tänä aamuna pääsin näyttämään vaivaani: ilmeni, että hampaassa todellakin on vain kolo. Olin kai saanut sen helläksi arastelemalla, varomalla ja luulosairastamalla. Vastakkaiselta puolelta neloshampaasta löytyi pieni reikä, joka paikattiin.

Pyry

Pyry pakkasen perästä, paha ilma pakkasesta.

Pyrylle ei voi, mutta pyryssä viipymiselle voi.

Edellinen on ikimuistoinen kansanviisaus, jälkimmäinen eilispäiväinen: noin kaunopuheisesti valisti muuan äiti tytärtään lumeen peittyvällä Fredrikinkadulla. Allekirjoittanut ohikulkija kirjoitti sanat muistiin.

Nyt kaikki tietenkin sulaa. Mutta tahdon uskoa nuoreen tajuntaan, joka viehättyy toistoista ja ellipseistä. Jos minulla joskus on lapsia, haluan oppia...

Väärin kuultu, luettu

Olin kuulevinani sanat "hengen laskeutumisvalinta", mutta tarkemmin kuunnellen havaitsin heidän puhuvan espanjaa, jota osaan kehnosti.

"Selloon" olikin "sen luo", suomeksi.

Proosarunossa "kirous" oli yllätyksetön "kiitos".

Odotusmerkintä

Kuvat latautuvat muistikortilta hitaasti ja työläästi; liha-aivot vaativat samaan aikaan toimintaa, maksimaalista ilmaisua sille, mikä pysyy kun elää. Yli viisisataa kuvaa, jotka ovat tähän asti piilotelleet kameran sisällä, alkuvuoden sato. Jännittävää! Pelkäsin hetken verran kadottaneeni hyvin palvelleen valokuvauskojeeni. En arvannut tuon kassin sivutaskun syvyyttä, johon sen pudotin ja unohdin.

Auran kautta rantain

Toissa sunnuntaina ehdin hetken olla hyvässä kirjoitusvireessä, mutta sitten karkasin äkisti Pohjanmaalle ja lopulta päädyin Turkuun. Sikäli kuin muistan, vanhassa pääkaupungissa paistoi aurinko ja oli satamatta viimeksi vuonna 1996, jolloin Ruisrockissa jymisi Neil Young. Jos ei toisaalta sää suostukaan, niin ihmiset suosivat: viime torstaina sain harvinaisen kunnian osallistua blogien ja kaunokirjallisuuden luonnetta käsitelleeseen keskustelutilaisuuteen Kirjakahvilassa, joka sijaitsee Brinkkalan talossa eli siinä, jonka parvekkeelta julistetaan joulurauha. Talo lähitienoineen näyttää siltä, että se olisi vajonnut ajan saatossa. Muistan vieraanvaraisen isäntämme Teppo Koposen selittäneen, että joen tuntumassa aiotaan suorittaa paalutustöitä, koska vanhat puupaalut ovat lahonneet; tietoni paaluttamisesta ovat vähintäänkin huterat, mutta rohkenen arvella, että Brinkkala tuskin tuosta enää nousee.

On liikuttavaa löytää uusia paikkoja, joissa voi kokea alustavaa yhteenkuuluvuutta uusien ihmisten kanssa. Toispaikkakuntaisen opiskelijaelämän tunnelmassa oli jotain juuri oikealla tavalla haikeanlaatuista, bloggaajakollegat olivat mainiota väkeä. Ja se uusi kirjasto, jota hämäläisrunoilija jo kehuikin (meillä oli sattumalta sama matka), onnistui arkkitehtuurinsa rennon abstraktiuden ja tammipintojensa pidättyväisen lämmön voimin kohottautumaan kolkohkon kaupunkinsa lempeänyleväksi monumentiksi.

Tuttu kasvo Marko Survonen kirjoitti tilaisuudesta Turun Sanomiin artikkelin, joka viimeistään pakottaa myöntämään, että muuan karvanaamainen renttu oli äänessä leijonanosan ajasta. Tänä aamuna siistin vähän tuota naamaa, ikään kuin systeemi kelpuuttaisi sänkikompromissin...

Lankapuhelimen sointi tietää harvoin hyvää: alkuillan puhelinmyyjä kauppasi partahöylää. Häiritsi rauhaani mainostaakseen teiniviiksisen pojanklopin äänellä jotain kolmen ja puolen euron hintaista tuotetta! Olen harmitellut, etten ole tullut ostaneeksi Kevätpörriäistä; olen vain viittilöinyt jotain epämääräistä ja aremmista lapsista näyttänyt ilmeisesti niin pelottavalta, etteivät nämä ole uskaltaneet tarjota lehteä.

Verkostoitumisen myötä blogini mahtipontinen nimi on sivumennen sanoen alkanut näyttää aiempaa kiusallisemmalta, tuo "minä" suhteettoman suurelta. Lievä egosentrinen uhittelu tuntui anteeksiannettavammalta aikana, jolloin blogi-ilmiön ajatteleminen ei-marginaalisena kuului käytännössä ehdottomasti leikin kategoriaan. Sanomalehtien kulttuuriosastot ovat ehkä marginaalisia, mutta edustavatko ne leikkiä?

Selailin taannoin Tommi Liimatan (olen päättänyt vastedes lihavoida kaikki ei-fiktiiviset henkilönnimet, kuten kunnon kansalaisjournalistin kuuluu) sarjakuvakirjaa Masturbaatio Ranualla. Siinä esiintyy useita tragikoomisia sankareita, joista yksi kirjoittaa 800-sivuisen magnum opuksen nimeltä "Minä ja minä"...

Mitäs tässä muuta? On tehtävä kuvia. Vappudedis lähestyy uhk.

Tokkura

Toissa viikon tiistain vastaisena yönä näin uhta, josta kirjoitan myöhemmin. Nyt olen kuumeessa.

Auringon ansio

Laskiaistiistaina olen ollut ahkera. Olen muun muassa tuulettanut vuodevaatteita ja järjestänyt selaimeni kirjanmerkit. Kohta olen ties minkälainen kunnon kansalainen. Ja hengenviljelykset kukoistavat suorissa riveissä, valoskalpellilla kitketyissä.