Deprivaation yöstä

Olen vältellyt mielipidekirjoittelua, olen vältellyt namedroppingia, olen vältellyt, olen vältellyt... Tämä blogi kärsii estoista, joista sen pitäisi vapautua; onhan sen kirjoittajakin monessa suhteessa paljon vapautuneempi kuin muinoin aloittaessaan verkkojulkaisemisen. Terapian vauhdittamiseksi kohdistan blogiini ystävällisen katseen. Kas noin.

Vakavammin puhuen en pidä edellisen kappaleen tekopirteydestä. Ja blogissa pitäisi olla kyse jostain sellaisesta, mistä kirjoittaja pitää.

Jokin säädyllisyydentunne vain estää kertomasta mistä pidän.

On paljon tyydyttävämpää osoittaa se, tehdä se. Saada aikaan asia, josta voisi sanoa pitävänsä. Tätä on luovuus kaikkein hedonistisimmillaan ja samalla ankarimmillaan; paradoksaalisesti luovuus ei avarra vaan rajoittaa.

Etenkään kun se ei onnistu.

Mutta olenko synnyttänyt tämän luovuus- ja omaehtoisuuskäsityksen, tämän pakon, omasta tahdostani, vai ideologioiden puristuksessa, toisen vaatimuksesta? Mihin reagoin sillä? Kierränkö (tai kiertääkö tämä blogi) fetisistisesti jotain tabua kuin mustaa aukkoa?

Vastaus jää tapahtumahorisontin taakse.

Voidaan kuvitella paranoidi, joka kuluttaa kaiken energiansa vainoharhaisuutensa salaamiseen.

Rehellisyyden nimissä en ole varma epärehellisyydestäni. Tämä on tuskallisempaa kuin tietoinen epärehellisyys.

Häpeän aikaa itsessäni. Ei tarvitse ryhtyä aikalaiskriitikoksi, itsekritiikki riittää.

Ja on suunnilleen yhtä hedelmällistä.

Sitoutumattomuus kyynistää. Mieli kiertää oivallusten kehää.

Luullakseni tämä blogi tarvitsee lisää materiaalia: kyniä ja papereita, virikkeitä, tunnisteita, viittauksia ulkomaailman menoon. Värikkäitä kirjoja. (Edellinen merkintäni oli ensimmäinen kirjoittamani kirjaesittely – ensimmäinen käytännöllisesti katsoen ikinä.)

(Kun itsekritiikki juuttuu itseensä muuttuen umpiorunoudeksi, lounaan aika on korkea. Kehoni välittömien tuntemusten perusteella oletan, että näillä asioilla on jokin yhteys.)

Sopeutumia

Kuinka kauan olin kävellyt noilla kengillä hieman työläästi, huomaamatta, että oikea kantalappu, lähes sentin vahvuinen, on pudonnut? Vasta koron alle juuttuvat soranjyväset ja lievä kiusaantuminen niiden aiheuttaman narinan kaiusta katukuilussa saivat minut vilkaisemaan kengän pohjaa, jonka kyllä tiesin kuluneeksi.

Kun esineet kuluvat ja hajoavat, koetan joko ratkaista ongelman itse tai jätän sen sikseen. En usko nykysuutareihin: eivät ne voi olla oikeita – pelkkiä avaimia kaupittelevia pikasuutareita kaikki.... En luota takuisiin, vakuutuksiin, en ylipäätään kirjallisiin sopimuksiin, jotka mahdollistavat juristeriana ja byrokratiana tunnetun organisoidun kiristyksen. Etenkään silloin, kun itselläni on jokin tärkeä (sellainen, jonka tärkeyttä joudun uskottelemaan itselleni riippumatta siitä, kuinka tärkeä se on) projekti kesken, en mielelläni luovuta yhtäkään ongelmistani (kuten rikkinäistä kenkää) itseäni ammattimaisempien henkilöiden käsiin. Henkisesti helpompaa on sopeutua, mukautua, perääntyä siihen, minkä uskottelee olevan tärkeää, kunnes tärkeys hiljalleen hapertuu ja osoittautuu arvottomaksi ikuisuuden näkökulmasta.

Yöllä olisin aktiivisempi ja ajattelisin positiivisemmin kuin nyt, nauraisin neurooseilleni ja ennakkoluuloilleni vapautuneesti. Kun vuorokausi vuorokaudelta on kiskonut ympärilleen mustaa suojapussia, pallon alapuoli on lopulta revennyt: parempi mies, uusi vapaa tajunta, herää yöllä, pursuaa ideoita, kirjoittaa, lukee keskittyneesti muutaman tunnin, nukkuu vielä muutaman tunnin ja herää tahkean harmaaseen iltapäivään.

Hetken kestää sydäntalven päivää, ja sekin vähä näyttäytyy vain kaupallisten intressien valossa. Yöllä olen hetken verran itsenäinen ihminen, unelta lainassa. Silloin otan ennakkoa joulunpyhiltä, joita rakastan niin kuin vain ehdottominta rauhaa, sellaista, joka on sekä juhla- että työrauhaa – yhtä aikaa.

Kynäinho

Tahtoisin uppoutua kirjoittamiseen, mutta välineet ahdistavat, jos muu ei. Nolottaa kertoa, siis oikeastaan nolottaa jo tiedostaa, että kirjoitan mieluiten kynällä paperille, täysin epäajanmukaisesti, täysin epäakateemisesti. Alan jo epäillä omaa älyäni, kun joudun toteamaan tämän... järjestä puhumattakaan... Miehen, kuten tiedätte, täytyy hallita tekniikoita, muuten se ei ole mitään; ja kun ei ole mitään, kirjoittaminen käy työstä mutta palkitsee vain siten, että tyhjyys hetkeksi lavenee avaruudeksi, jonka toiseen laitaan ei ole toivoa päästä...