Kunnianosoituksen hahmotelma

Minulla ei ole kiinalaista kissaa.
– Markku Lahtela, Yksinäinen mies

Rajat liukuvat laidasta laitaan,

kirkkaus kirkosta mainokseen.


Kuin tila-ajan kalvot liukuvat
lävitsemme merkitsevät erot,


poteron paikat tajunnan kankaalla
ihmisluonnon kiistanalaiset pläntit


kiinalaiset massat,
maanalaiset kissat

...

epäonnistuneita yrityksiä
palata; herää yhä uuteen


(a/i)lluusioiden synnyttämistä ja samanaikaista menettämistä, kertautuvaa vieraantumista ja turh(auttav)aa taistelua sitä vastaan


näin kissajumalan muotoisen pilven
tietenkään, taaskaan, saanut kuvaa.

...

Markku Lahtelan kuolemasta on tänään kulunut kolmekymmentä vuotta.

Astelin ympäri

Lause kerrallaan etenen väistämättä perääntymättä.

Kirjoittaminen ja matkustaminen ovat minulle miltei liikaa. Käyttäytyminen vieraiden pilvien, silmien alla.

Täälläolon tutkaimella.

Pakahtuvat, järjestään. Tuntevat järjestelmän edun.

Ulkonaliikkumiskielto, sitä on masennus.

Kävelen siis ajattelen siis kävelen yhä kauemmaksi.

Näin voin jatkaa näin en voi jatkaa näin voin jatkaa.

Aforismit ja aforistiikka 1: suuntaviivoja

Korjailuvimma iski, joten on aika siirtyä seuraavan merkinnän kimppuun. Siis tämän:

Pykälä on armoton, sentenssi suhteeton, aforismi kerrassaan kohtuuton laji. Ratkaisevan virheen tekee yleensä siinä, että sellaisia ryhtyy ylipäätään kirjoittamaan saati kokoamaan; itsessään moista masokismin ja suuruudenhulluuden yhdistelmää sietää paremmin kuin toisissa, ja omaan tekstiin on paljon palkitsevampaa kohdistaa perfektionistisia vaatimuksia kuin toisten vastaavaan. Tästä syystä kirjoitan aforismeja paljon mieluummin kuin luen niitä.

Aivan erityinen ongelma on lajityyppitietoisuus: aforismilla ei ole omaa aihealuetta eikä (tämä unohtuu usein) omaa estetiikkaakaan. Aforismi on hyvä ja muistamisen arvoinen niin kuin mikä tahansa pieni tekstinpätkä on sellaisenaan hyvä ja muistamisen arvoinen; en ymmärrä, miten tämä periaate voitaisiin kiistää. Jos vapaana leijuva toteamus näyttää keskustelun avaukselta, sille on periaatteessa hyvä kirjoittaa jatkokin, ja jos se näyttää loppupäätelmältä, siihen on hyvä lopettaa. Lauseen irrallisuuden ja itsenäisyyden on vaikutettava kontekstissaan perustellulta ja motivoidulta, ei konvention sanelemalta. Lauseiden välistä tilaa, jossa henki liikkuu, on kunnioitettava ja vaalittava.

Myrkyn lykkäyksestä

Ceterum censeo Suomesta saa riittävästi tietoa lukemalla Bisquitin mestarikoserioita kolmenkymmenen vuoden viipeellä. Tähän ja homeopoetiikkaan liittyen:

Pakina hyödyntää kielikritiikissään usein travestiaa, ivamukailua. Metodia voisi luonnehtia myös homeopaattiseksi, sillä siinä sairautta pyritään parantamaan sen omilla myrkyillä. Tuttu ilmiö 60-luvulta tämäkin, sillä Saarikoski, Salo ja Hannu Salama käyttivät usein hyväkseen travestiaa. Jälkimmäisin jopa joutui siitä oikeuteen. Keino on otse asiassa tuttu jo vanhemmilta ajoilta, sillä niin Aleksis Kivi kuin Väinö Linnakin panivat mielellään henkilöhahmonsa ivamukailemaan virallista kielenkäyttöä. Sama metodi on aina ollut myös kansan käytössä.


- Markku Koski, "Köyhän miehen Derrida" teoksessa Bisquit-karaoke, toim. Hannu Harju, Tammi 2004.

Ceterum edelleen censeo kyllä minustakin olisi ajateltava kaikkia lapsia, jotka linkoutuvat pesuveden mukana pakinan irrotessa kirjallisesta muodista. [Hyvän satiirin vaatimaa tyylitajua ym. sivistystä, näin selventääkseni; huoleni merkinnee paluuta nuoruuteni nostalgiaan.] Mutta uustosikkous ja neofilisterismi ovat kuulemma tosiasioita, ja kuten tierämmä, näillä lakeuksilla ei pilkata faktoja.

Kuluvan vuoden alusta

4.1. yö
Taito on mahdollisen taito mutta taide mahdottoman taide. Niin se on.

Unen ja valveen rajamailla sisäinen mahdoton kohtaa ulkoisen mahdollisen. Unessa mieli puskee omia rajojaan kuin yrittäisi varautua johonkin itselleen mahdottomaan. Miten tieto rajoista (se, joka katoaa psykoosin ja ”rajatiedon” banaaliudessa) syntyykään ja pysyykään yllä yö- ja päivätajunnan salaperäisen yhteistyön tuloksena…

(A Serious Man näiden ajatusten herättelijänä)

Teoretisoisinko enemmän? […] Teorioitten sisäistämisessä on vaaransa: ne rajoittavat, varoittavat rajoista liian aikaisin. Taide on tyydyttävämpää, ja taiteellisesti tyydyttävämpää on puskea päin rajojaan siten, ettei tieto (tai luulo) oman työn merkityksestä tule ikinä vastaan. Siihen silmukkaan kompastuu.

---

Uuslisäys:
Hyvä maku vaatettaa todellisuudentajun ja päinvastoin. Mistään takeista ei ole kyse.

Lähes yhtä mittaa (ei runo-)

Toteuttaa toiveet, ei tahtoa; se on taikuutta. Taidetta taikka teollisuutta.

Lieneekö sattumaa, että ihmisen sisään on rakennettu juuri paranoia?

Järkiusko, taikausko, jumalusko, yksi ainoa noitavainon mahdollisuus.

Huonosti menee mutta

Rahvaan tyhmyys heikentää eliitin moraalia.

Eliitin tyhmyys heikentää rahvaan moraalia.

Rahvaan heikko moraali tyhmentää eliittiä.

Eliitin heikko moraali tyhmentää rahvasta.

Painolaasti

Kannamme taakkaa, joka ei jakamalla kevene.

Samanlaisen se tekee samanlaiseksi ja erilaisen itsetietoiseksi. Ironiseksi.

Se todistaa runojeni romahtamista abstrakteiksi, hahmottomiksi kommentaareiksi.

Eli esseiksi.

Jo tajutessaan ajattelevansa toisin hän hairahtui, horjahti, putosi samoinajattelijoiden käsiin. Jos oli ehtinyt kavuta.

Eläköön naiivius! Olenko kaunosielu, olenko kyynikko?

Yleisö odottaa, että taiteilija unohtaisi yleisönsä, ja taiteilija tietää tämän.

Ei kytkeytymistä eikä irtaantumista vaan että tulisi yksikin raikas sana, josta ihminen elää.

Ettäs kehtaisit

Pieni katusoitto häpeälle ja ohikulkijoille

Passiivinen aggressio yhdistää meidät.

Vaivaantuminen, valoa nopeampi.

Myötähäpeä, kansallistunne.

Kaino toive, että se yltäisi niin kutsuttujen kulttuurien raukkojen rajojen taa.

Pelkuri

Pelkuri pelkäsi kuria
sinistä ja punaista, illan tullen
sanoi hän: tahdoin päästä pois mutten halunnut
tai toisinpäin.

Yhtä ja toista

Vasemmalta oikealle, ylhäältä alas hyökkää yksi järjestys toista vastaan. Yksi järjestys, joka tulee ulkoa ja on torjuttava, vetäydyttävä puhumaan toisesta, joka toista.

Se on toisen kieli. Toista.