Metrolla menneisyyteen 2

Kävin tänään Otaniemessä jo kolmantena päivänä peräkkäin. Kenties palaan vielä maanantaihin ja jatkan kertomustani, vaikka se ehti muuttua aika jännittäväksi – kirjoittajan kannalta, tuskin sinun. En ole kokenut retkilläni avointa liikutusta, mutta merkitykset, joita olen ehtinyt hyljeksiä, käyvät silti pakahduttaviksi, ne tukkivat kanavani vyöryllään, jolloin estot ja pelot heräävät ja työ seisahtaa. Kun palaan herkän nuoruuteni herkistäviin maisemiin, muistojen ja välittömien kilpapommitus ylittää kaikki rekisteröintitaitoni. Kirjoittamisen väärtiltä tuntuvaa on liikaa, ja mitä ikinä keksinkin todeta, lauseitteni väliin puhkeaa kysymyksiä. Olisi kenties ollut intensiivisyyden kannalta tarkoituksenmukaisinta pitää ne kaikki omana tietonani, jättää mahdolliset kirjalliset huomiot kryptisiksi merkinnöiksi helakanpunaiseen muistikirjaan.

Miten toisin maailmani mielekkyys muodostui kuin edellytin. Miten yritinkään filosofoida itseni toiseksi. En yritä vaikuttaa poikkeusyksilöltä, yritän vain löytää mukavan asennon. Kun yritän ilmaista sen, mikä vaivalloisissa älyllistyksissäni ja komplekseissani ei ole vaivalloista ja vaivaannuttavaa, jäljelle jää lähinnä pirstaleisia huomioita. Muistojen ja uusien havaintojen ristivalotuksessa pirstaleista uhkaa – toden totta – muodostua jatkuvia, muuttuvia, omalakisia ja -kohtaisia kuvioita.

Minun on vihdoinkin inhimillistettävä Otaniemi-narratiivini – sen sijaan, että asettaisin käännekohdan eli ihmiseksi tulemiseni siihen pisteeseen, jossa joitain vuosia Teekkarikylästä lähdön jälkeen pääsin osittain irti läheisyyteen, seksiin ja vastakkaiseen sukupuoleen liittyvistä peloistani ja aloin julkaista tekstifragmenttejani verkkopäiväkirjassa. En tiennyt, miten ilmaisisin itseäni, en tiennyt, miten olla aikuinen (tiedänkö vieläkään), mutta täytyin siitä, mikä oli. Molemmat vanhempani olivat yhä elossa. Saavuin Otaniemeen 19-vuotiaana märkäkorvaylioppilaana (ensikosketukseeni paikkaan ja sen henkeen tapahtui jo aiemmin; tästä myöhemmin) ja lähdin pois 25-vuotiaana, melko pian isäni kuoleman jälkeen.

Myötäisyys

Onnistuminen on pääsääntöisesti helpommin ymmärrettävissä ja selitettävissä kuin epäonnistuminen, koska onnistuneissa hankkeissa pääsääntöisesti toteutuu jokin yksinkertainen, eheä, ennakoitu ja tehokas idea. (Poikkeukset liittynevät lähinnä elämään ja sen kuvaamiseen, kysymyksiin eksistentiaalisesta, kirjallisesta, henkisestä, jollain muotoa myös poliittisesta totuudesta; nämä ovat romanttisen ja kriittisen ymmärryksen aluetta.)

Tämä on positiivisen ajattelun t. ratkaisukeskeisyyden klassinen ja järkiperäinen perusta, sikäli kuin sellainen voidaan osoittaa ja lyhyesti kuvata. Kaikki mahdollinen ei ole yksinkertaista eikä hallittavissa mutta olennaisin useimmiten on. Sen on oltava, käytännössä.

Käytännön ihmisille mitään syvempää järkiperää ei ole olemassakaan.

En ole varmaan ainoa vakavamielinen pähkäilijä, joka hämmennyksiin jouduttuaan on jättänyt tavoitteensa kirkastamatta ja sen sijaan uppoutunut paljon raskaampaan työhön eli pohtimaan virheiden ja ristiriitojen alkusyitä ja luonnetta ja eliminoimaan niiden mahdollisuuksia – ja tämän prosessin myötä masentunut.

…Siis kääntynyt kriisissä taaksepäin etsimään eteenpäin tuuppivaa voimaa. Kautta modernin historianhan näin on tehty ja pyöritty ympyrää ja silti edetty milloin minnekin.

Mutta tunne tulee väliin

Olenko ollut taipuvainen kuvittelemaan, että tunteeni ovat vuorovaikutuksen kannalta toisarvoisia omalaatuisuuteni ilmentymiä? Miten tällainen singulaarisuusharha on vaikuttanut käyttäytymiseeni?

Millaisia vaikutuksia minulla on ja miten kannan niistä vastuun? Tunnen tarvetta pysytellä hieman syrjässä, jotta pystyn käsittelemään tätä.

Romanttiset individualistit ja paranooikot selittävät omat tunteensa yksilöllisyyden ja muiden tunteet kollektiivisuuden ilmentymiksi. Itse olen koettanut pysyä asiallisena. Mutta asiallisesti ottaen kaikki intiimi hajoaa käsiin.

Perusasiat ns. länsimaisesta sivistyksestä

Usko, toivo ja rakkaus ovat keinoja (ne todella ovat palvelijoita pikemmin kuin herroja, mutta miksi tämän vähentäisi niiden arvoa) pysyä yhdessä ja säilyä hengissä maailmassa, jossa vapauden, veljeyden ja tasa-arvon toteutumattomuus pilkkaa ja polkee lokaan totuutta, kauneutta ja hyvyyttä.

Taas on patetian aika

Se voisi olla minun osani niin

kuin minä voisin olla osa sitä:

minä voisin olla tiedeyhteisön

osa, jos se vastaisi ihanteitaan;

niin ylpeä minä olen niin arka

niin epäluuloinen niin kirjava:

Levoton mies jolle rakkaus on 

liian pyhä näytelmän aiheeksi.

Piirtää itsensä nurin

Søren Kierkegaardin syntymästä on kulunut tänään kaksisataa vuotta.

Tein pienen mutta menestyksekkään piirustuskiertueen. Voisin toistaa saman useasti ja luottaa muuntelun loputtomuuteen.

Kaikella, mitä minä teen, pitäisi olla jokin merkitys jo ennen kuin se tulee julki. Minun olisi eksistoitava ennen muuta ennen näyttäytymistäni. Näin ajattelen. Tästäköhän syystä esilläolo tekee minut haikeaksi ja epäileväksi?

---

Miksi en jaksa uskoa, että kaikki on jo ilmaistu puolestani?

Aforismit ja aforistiikka 1: suuntaviivoja

Korjailuvimma iski, joten on aika siirtyä seuraavan merkinnän kimppuun. Siis tämän:

Pykälä on armoton, sentenssi suhteeton, aforismi kerrassaan kohtuuton laji. Ratkaisevan virheen tekee yleensä siinä, että sellaisia ryhtyy ylipäätään kirjoittamaan saati kokoamaan; itsessään moista masokismin ja suuruudenhulluuden yhdistelmää sietää paremmin kuin toisissa, ja omaan tekstiin on paljon palkitsevampaa kohdistaa perfektionistisia vaatimuksia kuin toisten vastaavaan. Tästä syystä kirjoitan aforismeja paljon mieluummin kuin luen niitä.

Aivan erityinen ongelma on lajityyppitietoisuus: aforismilla ei ole omaa aihealuetta eikä (tämä unohtuu usein) omaa estetiikkaakaan. Aforismi on hyvä ja muistamisen arvoinen niin kuin mikä tahansa pieni tekstinpätkä on sellaisenaan hyvä ja muistamisen arvoinen; en ymmärrä, miten tämä periaate voitaisiin kiistää. Jos vapaana leijuva toteamus näyttää keskustelun avaukselta, sille on periaatteessa hyvä kirjoittaa jatkokin, ja jos se näyttää loppupäätelmältä, siihen on hyvä lopettaa. Lauseen irrallisuuden ja itsenäisyyden on vaikutettava kontekstissaan perustellulta ja motivoidulta, ei konvention sanelemalta. Lauseiden välistä tilaa, jossa henki liikkuu, on kunnioitettava ja vaalittava.

Viimeöiset muistiinpanot

Jos olen jotain/jotakuta rakastanut, niin rouva Melankoliaa, tyhjyyttä, jonka ei soisi täyttyvän.

Rakkaus ei ole mielipide. Eikä ajatus.

"Tämä on vain henkilökohtainen rakkauteni."

Teini-iän ihastuksen vallassa kirjoitin paperilapulle: "Rakkaus on pyhä." Liiaksi mielipide, yritys päästä asiayhteyteen, kuten tässä.

Melankolia tuottaa ankaran punnitun ajatuksen. Ei kai se ole vain mielipide?

Eilisistä muistiinpanoista

Olen skeptinen pietisti-positivisti: en hyväksy itseluottamusta, koska en usko sen paremmin introspektion kuin tekojenkaan todistusvoimaan. Olen individualisti, jolle "usko itseen" on mieletön käsite tai ainakin mahdoton oikeuttaa uskomuksena. Luulen, että tällainen ajattelumalli on maassamme melko tavallinen.

Öisistä muistiinpanoista

Nyt saa oppia, entä sitten?

Minkä tietopuhe peittää, mihin ikään asti? Olemmeko palaamassa valtayhteiskuntaan?

Mikä on aitoa skeptisyyttä, mikä itsesensuuria? Lamautinpas itseni, kun opin viisastelemaan ja penäämään tietoa. Mutten riittävän kätevästi.

Kysyessään on eniten yksin. Pälyillessään näyttää sen. Vielä yksinäisempää on koettaa vastata itse.

Kirjoittajan täytyy olla avoimesti hullu, sivu suun auki, muu ei auta.

Ominaisuus

Eräs kauhun laji: kohtaat ystäväsi (jos mainitsisi vielä erikseen "läheisen", se kuulostaisi samalta kuin "omainen") uudelleen toimittajan/papin/kauppiaan/juristin/tukijan/opettajan/... ominaisuudessa.

Suvun, ystäväpiirin ja järjestäytyneen yhteiskunnan väliset rajapinnat ovat pelon ja häpeän kondensaattoreita.

Kysymyksiä ennen kuin juon kahvia

Mitä taloutemme hakee? Riskinoton ja riskienhallinnan yhtaikaista maksimointia? Kekseliäisyyden ja sen ennakoinnin tasatahtia täydessä vauhdissa?

Emergoituuko järjestelmästä ja sen osien osaamisista paha kollektiivinen perfektionismi, Medusan pää, suuri Narkissos, hallitsemattoman hallinnan musta aukko, miljardi tervettä minäkuvaa tapahtumahorisontin yllä?

Kourissa tuntuva kutina

Olen ehtinyt tähän asti ymmärtämättä ja tulematta ajatelleeksi, mikä ajatuksissa on niin viettelevää. Mikä niissä älyn ylettömyyksissä (joista en voi sanoa tietäväni paljoakaan) on niin sytyttävää? Miksi tavallinen terve järki ei enää maistu? Miksi rakastamme haihatuksia enemmän kuin omaa etuamme? Miksi ilo on niin riivatun irti realiteeteista, ellei vahingoniloa ja viinaa lasketa? Miksi meille taivaanrannanmaalareillekin riittää seuraa; miksi haaveet menevät täydestä kuin väärä raha ja sitä sutjakammin, mitä vähemmän niissä on konkretiaa? Miksi minussa on tämä mystinen vika? Miksi en kykene aidosti häpeämään sitä vaan lasken leikkiä ja luikuttelen vain?

Opportunisti ei kiusaannu. Meillä muilla on asenne kuin jokin vamma, jolle ei ole kiellettyä nauraa.

Näkymätöntä kättä ei voi purra eikä kiittää. Luomamme jumalat eivät vastaa rukouksiin, mutta profeettoja sikiää, kukin omalle maalleen. Vanha testamentti kirjoitetaan uudestaan miljoonatta kertaa. Ensi kerralla vähemmän paatosta, ok?

Piipahdus ei riitä eränkäynniksi

Kärjistäen: kun päätän kirjoittaa vapautuneesti ja kevyesti, muodosta tulee ällistyttävän tiukka ja raskas, ja kun koetan luoda muodon, en saa aikaan mitään. Kirjoittaminen on suuri paradoksi, johon ei liene muuta ratkaisua kuin kirjoittaminen. Kirjoittamisen vaikeus on lähinnä sitä, ettei kirjoita – joten miksi emme vain yksinkertaisesti kirjoittaisi? Tästä kysymyksestä Internet on tehnyt aiempaa polttavamman. Moni jättänee kirjoittamatta, kun näkee toisten tekevän samoin ja kuvittelee, että muilla (auktoriteeteilla, ystävillä, omilla vanhemmilla...) on hiljaisuuteensa hyvä syy. Syyt, joiden olen kuvitetellut koskevan itseäni, paljastuvat lähemmin tarkasteltuina järjestään huonoiksi ja omaan elämääni kuulumattomiksi. Sosiaalisen fantasian typerryttävä voima on ...typerryttävä. Verukkeiden alle kätkeytyy monta kerrosta sisäisiä, omaa ajattelua, elämänkäsitystä, taidekäsitystä, minäkuvaa koskevia hankaluuksia: ajatellaanpa kirjoittamista esimerkiksi jonain, mikä pakottaa hyväksymään ajatukseni (ja tietyssä mielessä itsensä) hetken tuotteena, hyväksymään ne jonain vähempänä ja jonain enempänä kuin se, mikä tarjoutuu todellisuutena toisten puheessa; näin on käynyt minulle. Kenties koko ongelma voidaan mahduttaa intraseption käsitteeseen, mutta se ei saa tilaisuutta ratketa, ellei sen kanssa elä; aivan niin kuin kirjoittamisen ongelma sementoituu ja kuolee, ellei kirjoita. Laiminlyöntien lasku lankeaa jälkipolville!

Sivistyksen, josta moni kantaa huolta, ei tarvitse olla kirjoittamista kummempaa. Sivistyksen arvostusta voi pitää yllä vain arvostamalla sivistystä. Sivistyksen arvostaminen on sivistystä, sivistyksen ostaminen sen ulkoista tukemista. Rahalla on valtaa, mutta vallalla on merkitystä vain suhteessa merkitykseen, jonka syy ja perusta on aina jokin muu.