Mutta tunne tulee väliin

Olenko ollut taipuvainen kuvittelemaan, että tunteeni ovat vuorovaikutuksen kannalta toisarvoisia omalaatuisuuteni ilmentymiä? Miten tällainen singulaarisuusharha on vaikuttanut käyttäytymiseeni?

Millaisia vaikutuksia minulla on ja miten kannan niistä vastuun? Tunnen tarvetta pysytellä hieman syrjässä, jotta pystyn käsittelemään tätä.

Romanttiset individualistit ja paranooikot selittävät omat tunteensa yksilöllisyyden ja muiden tunteet kollektiivisuuden ilmentymiksi. Itse olen koettanut pysyä asiallisena. Mutta asiallisesti ottaen kaikki intiimi hajoaa käsiin.

Lasit

Olen pitkään ihmetellyt sitä, miksi lähipiiriini on valikoitunut naisia, jotka käyttävät silmälaseja, ja miehiä, jotka eivät käytä. Poikkeuksia on, mutta tältä näyttää, ja spekulaatiot laukkaavat jo kaukana, villeinä.

Määritelmä

Paranoidi mieltää itsensä pahan tahon kavalien juonien kohteeksi. Masentunut välttää nämä harhat eräänlaisen positiivisen ajattelun avulla: hän hahmottaa itsensä hyvän tahon oikeudenmukaisten syytösten kohteeksi.

Vastaflow

              ...eli "akanflow"

Tänä aamuna nousin oikealla jalalla: ajattelin ensiksi maailmankaikkeutta. Siinä kaikki, mitä meillä on jaettavana toistemme kanssa, vaikka olemme näin olemattomia.

Olen yliherkkä kesälle: jokainen hetki pysäyttää, vaikka pitäisi olla flow-tilassa. Suomalainen kaikki on raskasta ja velvoittavaa, etenkin positiivinen. Olen allerginen flow-tilalle, tuolle Mihály Csíkszentmihályin käsitteelle, ja toin tämän seikan esille eilisessä keskustelutilaisuudessa. Sanoin ottavan kyynikon rooliin. Tahdoin vain aukoa päätäni lievästi, mutta lieväksi hämmastyksekseni saatoin todella vaikuttaa kyynikolta.

Olen naiivin yliherkkä konsulttipsykologialle, joka suosittelee ihmisille merkityksellisyyden kokemuksia mutta on samaan aikaan perusluonteeltaan (omasta mielestäni) selkeästi välineellistävää ja nihilististä. Yksilön kokemus on irrotettu saarekkeeksi, jota tarkastellaan ulkoapäin näennäistieteellisin käsittein mutta tieteellisestä kontekstista irrotetusti. Kaikki lähtee muka yksilön sisältä muttei oikeasti mistään, ei siis mistään abstraktin hyödyn ulkopuolisesta. Syvähenkisinkin mielekkyyskokemus on suoritus tai tuotteistettava oire...

Olen valmis menemään pitkälle pessimistisessä kritiikissäni, koska olen merkitysoptimisti ja eräänlainen idealisti. Eivätkö todelliset huippukokemukset ole liian rankkoja, liian todellisia, jotta niitä voisi mielekkäästi mainostaa kokemuksina? Eivätkö onnellisuuspotentiaaliin kohdistuvan hyväksikäytön vaarat ole vielä kertaluokkaa suurempia kuin mielihyvään kohdistuvan? Kell' onni on...

...se onnen jakakoon. Osana maailmankaikkeutta, jonka pieneltä osaltaan oirehtii meissä!

Mikä on toteutuva

Omituisuuteni ydin on julkisen itseymmärryksen tarve.

Palaan tähän vielä useasti, mutta on ymmärrettävä, että kyseinen tarve ei niinkään kiinnity itseeni yksityishenkilönä (mitä ikinä se tarkoittaakin) kuin jaettuun polikseen ja siinä orientoitumiseen. Itseymmärryksen mieltäminen itsekeskeiseksi, yksityiseksi ja henkilökohtaiseksi pyyteeksi tuhoaa sen sekä sen tavoittelun mielekkyyden, eristää ihmisen, vahingoittaa tätä, vahingoittaa niin sielua kuin henkeäkin – lähestymiskulmani asiaan viittaa siihen, että näin on jossain määrin käynytkin, ja olen varma siitä, että ongelma ei ole pelkästään omani. Ongelman omistaminen on sopimuskysymys, ja tässä sielumme on privaatti, riistetty.

Elinkeinot, esiintymismahdollisuudet eivät nähdäkseni tyydytä tätä tarvetta.

Tulkitsen Maslow'n tarvehierarkiaa siten, että huipulta avautuvat resurssivarannot ovat aineettomia ja jaettuja, kiistat ja niukkuuden ylittäviä, vaikka atomistisesta mallista tämä ei suoraan näy. Tämä kuitenkin riittäisi muun muassa syyksi taiteilijoiden vasemmistoradikalismiin.

Taantuneistosta

Sitkeä poliittinen suukopu kertoo harvoin yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta. Kaikkein passiivisimmallakin rahvaalla, joka tunnusta ainuttakaan positiivista aatetta, on voimakkaita mielipiteitä erinäisiä tahoja ja niiden kanssa veljeilyä vastaan. Sen keskuudessa hävetään sympatioita, kun taas ennakkoluuloja ja antipatioita pidetään todisteina riippumattomuudesta.

Ilmapiirissä, jota hallitsevat häpeä ja voimaton uhma, itsensä pitäminen jonain – miehenä, naisena – on ympärivuorokautista työtä.

Psykologinen realismi

Ripsa kommentoi:

No jos luet suuria realisteja, kuten esimerkiksi Dostojevskiä (jota moni pitää psykologisen realismin ensimmäisenä edustajana), huomaat että siellä niitä assosiaatioita vasta vyöryy!

Koska olin itse kirjoittanut "realisteista" puolitahallisen epämääräisesti, aloin heti pohtia esille tulleen kirjallisuustermin muita mahdollisia käyttöjä:

Mutta mitä "psykologinen realismi" voisi tarkoittaa maailman- tai elämänkatsomuksena, oppina tai asenteena?

On helppo kuvitella tilanteita, joissa jonkin teorian tai tarinan psykologinen realistisuus kyseenalaistetaan. Kun tulin murrosikään, kyseenalaistin koko elämännäkemykseni tällä perusteella: minua riivasi ajatus, että käsitykseni ihmisestä on täysin epäkelpo, harhainen ja hävettävän perverssi.

Siitä, kun olen lukenut Dostojevskia, on luvattoman kauan, mutta kun kuvittelen tuon lukukokemuksen, minun on vaikea kuvitella, että psykologinen realistisuus on jotain, mikä voisi vain puuttua (esim. epäuskottavasta fiktiosta tai teknis-taloudellisista suunnitelmista). Ei, dostojevskilainen psykologinen realismi näyttäisi tarjoutuvan ankarana, haastavana, kokonaisvaltaisena tapana ajatella. Voisinko täten ryhtyä "psykologiseksi realistiksi"?

Psykologia on merkittävä tieteenala. Olisiko "psykologisesta realismista" siis tieteelliseksi maailmankuvaksi? Sitä voisi tällöin pitää tietyllä tavalla painottuneena tieteellisen realismin muotona; voisi jopa kuvitella tilanteen, jossa psykologia lunastaisi puhtailla tieteellisillä ansioillaan ja kytköksillään tieto-oppiin, biologiaan, sosiologiaan jne. tieteellisen maailmankuvan epistemologis-ontologisen peruskiven paikan. Kognitiotieteen piirissä jotain tällaista on enemmän tai vähemmän varovaisesti yritettykin.

Kuitenkin minulla on epäilys, ettei moderni tieteellinen psykologia kykene konsaan painimaan samassa sarjassa Dostojevskin kanssa. Voisi esimerkiksi esittää, että tieteellinen realismi on kaikissa muodoissaan sitoutunut metafysiikkaan tavalla, josta Dostojevski on vapaa. Mitä sanoo Rauno Räsänen?

Pitkittyvä suoratumppuisuus

Kun piirrän ihmisiä, hahmoihin takertuu jotain lapsenomaista, pyöreää ja käpertyvää.

Ja se muistuttaa minusta ja myös naismakuni (jos moista sanaa sopii käyttää) idiosynkraattisimmista piirteistä.

Jotkin kohdat Brimin potilaskertomuksesta, kirjoittajan itsensä kannalta kieltämättä epäolennaiset, saivat minut mietteliääksi.

Kun olin ihan pieni, isäni rahtasi kotiin pinkoittain paperia, ja minä tietysti piirsin piirtämästä päästyäni. Olen hetkittäin palannut samaan tilaan, onnistunut tässä. Se auttaa, kun muu ei. Kuvista on vaikea sanoa mitään, vaikea valita näytteitä. Kaikki on auki. Viiva ja sen kaksi vapausastetta. Triviaalit kaksi.

Psykotoiveita

Mielenterveyskäsityksemme tulisi olla sellainen, ettei se rajoittaisi terveessä aivokudoksessa toteutuvaa tietoisuudentilojen ja käyttäytymistapojen varianssia. Tämä periaate, vaikka hieman epäselvä, on jotakuinkin itsestään selvä, vai onko?

(1) Rationaalisuuden, (2) sosiaalisen normin, (3) tilastollisen normin ja (4) neuropsykologisen terveyden käsitteet tulisi voida määritellä toisistaan riippumatta. Tämä on vähintään kohtuullinen vaatimus, mutta kuinka hyvin se on toteutunut käytännössä? [Lisäys listaan kello 20.36: (5) eettinen normi.]

Normatiivinen lähestymistapa ei edesauta psyyken ymmärtämistä. Normatiivisuuden ymmärtäminen on sitä vastoin välttämätön osa psykologian suurta projektia, jos sellaisesta voidaan puhua.

Olen huolestunut: en ymmärrä psykologiasta ja psykiatriasta juuri mitään. Millä tavoin näissä konteksteissa tunnistetaan käsitteiden oikea käyttötapa? Kertokaa.

Milloin voimme puhua sielutieteestä?