Näinä hetkinä ihmettelen enkä tiedä, miten kannattelisin käsiäni, miten kädet kannattelisivat minua, miten sijoittuisin silmälasien taakse tai niiden eteen. Katson ulos kahdesta ikkunasta. Moniteho opastaa: ei pidä katsoa nenää. Nenä on sivuseinä, ulkopuolella vaikka se on aina keskellä. Tämäkö muka laitaa, miten hassua.
Tekstini ei ole luonteeltaan immersiivistä tekijänsä kannalta vaan pikemminkin vieraannuttavaa ja lähes kokonaan konstruoitua. Jos se ”eläisi” päässäni, se todella uhkaisi todellisuudentajuani. En tarkoita, etteikö kokemustani voisi rinnastaa fiktion tekijän vastaavaan, mutta minulle kirjoittaminen on aina, jopa silloin, kun en turvaudu tietoisesti metodiin, suhteen muodostamista johonkin tuntemattomaan, johonkin välittömiin mielensisältöihini nähden hyvin abstraktiin tai tiedostamattomaan, ja tällainen ”ajatusvetoisuus” on emotionaalisesti melko uuvuttavaa, jopa dissosiatiivista, koska se, mikä tekstissäni tuntuu omimmalta, on myös oudointa siinä eli mitä surreaalisimmalla tavalla tyhjää/täynnä.
Jos en sanoisi mitään, mikä pyrkii erityiseen vaikutukseen, en ehkä tulisi manipuloineeksi ketään, en sotkeneeksi kenenkään asioita, edes omiani, mutta voisin kokea olleeni äänessä, kenties tuottaneeni aineistoa, jättäneeni jäämistöä, jonka tehtävä on lähinnä olla olemassa. Tässä toiveessa on jotain vapauttavaa. Jos kirjoittaminen olisikin liitelyä maailman yllä, pienenä huomiota herättämättömänä siivekkäänä. Tai linnunlaulua, maisemaan sulautuvaa. Mutta lyyrinen linnunpoikani piipittää ja räpiköi yhä kovin kaukana tuosta.
Miten saan yhteyden sinuun? Olen väsynyt yksilöiden ja kansojen omahyväisyyteen, elämänmuotomme mukaisiin latteisiin ja välineisiin rooleihin, joista ei ole ulospääsyä, paitsi ehkä niissä hetkissä, joissa tajunnat kohtaavat. Hetkissä, joita epätoivo uhkaa kaikissa historian ja tulevaisuuden tuntemissa muodoissa. Miten saisin sinuun yhteyden, jota mikään ei häiritsisi.
Huomaan kaipaavani pakotonta ja kiireetöntä toden tuntua, jossa on mukana muita. Onko meillä varaa tällaiseen ylellisyyteen? Huomaan kaipaavani suuntia, joihin sanat ja unet voivat kasvaa vapaasti.
Koetan sanoa, että koetan sanoa, että koetan sanoa, että koetan sanoa, että koetan sanoa, etten haluaisi luovuttaa aivan vielä.
Miksipä en rakastaisi blogi-ilmaisua. Se pysyy yhä jotenkuten työn- ja roolijaon ulkopuolella, hiukan tekoälytekstin tapaan mutta kielimalleja hitaampana ja ihmisten suunnasta ja suuntaan avautuvampana eli siten kaikin tavoin herkempänä, jos se suinkin on mahdollista. Oikeastaan tämä julkinen pöytälaatikkoni (Timo Harjun kirjeenvaihtotaideteos ”Tuntematon erityinen” teki pienimuotoisuudessaan ja hillityssä oivaltavuudessaan suuren vaikutuksen, kun näin sen taannoin Oulussa; siinä oli pieniä pöytälaatikoita ja kirjeitä joltakulta tällaiselta jollekulle tuollaiselle js päinvastoin) tuntuisi sijaitsevan jo kauempana välittömän markkinahumua muodoista kuin siellä täällä lojuvat muistivihkoni, jos ryhtyisin pitämään monologeja tällä katederilla. Kirjallisuuden koko idea on siinä, että joku joskus lukee jossain, ja kaikessa sentimentaalisuudessaankin se on parempi kuin moni muu idea.
Odotan teksti-ilmaisulta paljon. Unissa tämä ilmenee monin tavoin, kunnian himo, muu himo, toisaalta outo itsehalveksunta, jossa eläydyn luovan koneen kurjaan osaan, koneen (kuin unen) mukaan kirjaan, osaan…
Voisiko jostain Anne Carsonin Nobel-palkinnosta olla jonkin mutkan kautta olla jotain apua? (Epäröin tuon kysymysmerkin lisäämisessä.)
Kerään tietoa, en tiedä. Tämä on tunnettua, jos jokin lähelläni on tunnettua. Taas kerran on monta mieltä, kuten aina. Aina on monta mieltä, ja unissa tunnen, ennakoin, ennustan tai aavistan tuntevani ihmiset, joita en tunne ja joita ei ole. Yksi kerrallaan, loputtomasti, lopullisesti.
Hyvä lukija, parempi ymmärtäjä, vaikka sitten väärin…
Etsin mahdollisuutta tulla ymmärretyksi. Ilman sitä olen käsittämätön ja kaoottinen.
En näe juuri muuta syytä kirjoittaa. Haen yhteyttä, keskinäisyyttä sellaisena kuin voin sen tavoittaa.
Palaan aika ajoin vuosikymmenten takaisiin päähänpinttymiini, tiettyihin opiskeluaikaisiin suunnitteluongelmiin ja -ratkaisuihin, jotka muistan varsin yksityiskohtaisesti ilman muistiinpanoja ja muita välineitä. Huomaan niissä, niiden kiinnipalaneisuudessa, selkeitä liukenemisen merkkejä. Solution, resolution, reresolution. Jospa en olisikaan paperikori vaan koeputki.
Ehkä olen vihdoin kypsä keskittymään käsillä olevaan tehtävään. Ehkäpä voin antaa itselleni luvan ylieläytymiseen ja hyperfokusointiin. Kenelläkään toisella ei kuitenkaan ole minun sokeita pisteitäni.
