Unessa olen jännittävässä seurueessa. Eksyn siitä, ja oivallan kaupungin vilinän koostuvan toisista yhtä jännittävistä seurueista. Huimaa hieman.
En ole kovin kiinnostunut kenenkään yksityiselämästä, mutta jokin tuollainen uteliaisuus tuntuu säilyneen ja osin voimistuneenkin minussa.
Unessa hakeuduin pikkupaikkakunnan leffapiirin kokoontumiseen, jossa keskusteltiin siitä, millaiset yksittäiset kuvat nousevat tai nostetaan erilaisista elokuvista esiin. Osaa osallistujista ärsytti se, että kuvasin puheenvuoroni aluksi keskustelun aiheen omin sanoin (kuten tein tuossakin, sillä en oikeasti tiedä, miten tämä still-kysymys alan tai unen piireissä vakiintuneesti muotoillaan). Myös oma vasen käteni nipisti minua oikeasta poskesta, koska vastaukseni taisi nolottaa jotain osaa minussa, minkä seikan myös totesin puheenvuorossani.
Minkä hahmotan, hahmotan spontaanisti. Vaikeinta on valita oikea hahmotelma.
Kenties kirjoitan tästä syystä: kenties kirjoitan, jotta ajattelisin lineaarisesti; jotta valintani asettuisivat sarjaksi aikaan; jotta jokin kvanttiprosessin kaltainen päätyisi päättymään ja tämä päätös pitäisi sana ja lause kerrallaan.
Olen joka hetki menettämäisilläni otteeni siitä, mikä ei ole ainoastaan mahdollista vaan myös kaunista tai muutoin kelvollista. Tämä tahdon, kokemisen tai arvostelukyvyn heikkous on varjostanut kaikkia pyrkimyksiäni paljon kriittisemmin ja ratkaisevammin kuin luovuuteni tai nokkeluuteni sinälläänkin väistämätön vajavaisuus.
Kenties keskittymiskyvyn vaje tuntuu tältä, mielitekojen kaikkein tiheimpienkin keskittymien hauraudelta.
Kenties kirjoittaminen antaa minulle persoonan, yhteiskunnassa tarvittavan teatterinaamion.
Olen niin hyvänsuopa, että lipeän käsistä.
Käsialani ylittää käsityskyvyn.
Sinun mielestäsi etsin itseäni.
Minä etsin, sinä soisit.
Menen ohi kuin kolkkaava tavarajuna.
Etuni jää taakse.
Kiteytän, olen talvi.
Olen kesästä häkeltynyt talvi.
On tunteita, joissa ei voi elää, ja tunteita, joissa ei ehdi.
Lapsuuteni uskonnollisen ilmapiirin kielteisin vaikutus lienee se, että kasvoin neuroottisesti pelkäämään omia ajatuksiani. Ei minua tarvinnut pelotella, olin vain altis vaikutteille. Osasin varoa sitä, mitä kypsään aikuisikään ehtineet nähteni varoivat. En ehkä ole ainut, joka on pitänyt pikkuvanhuuttani viehättävänä, mutta asialla lienee surullinenkin puolensa. Muistutan paljossa isääni ja sitä, mitä hänestä on kerrottu. Isäni ei halunnut eikä hänen juuri tarvinnut puuttua siihen, mitä tein tai mihin pyrin, koska olin perinyt hänen herkkyytensä. Välillämme oli etäisyyksiä kuten leveä sukupolvien kuilu muttei kai erillisyyttä minun kannaltani. Lopulta hän pikemmin haihtui (kuin uni, joissa hän elää yhä) kuin kuoli…
Mietin Helsinkiä. Kruununhaassa on toisinaan merkillinen, eksyttäviä muistijälkiä jättävä valo. Ei liene tarkoitus, että kirjoittamalla saisi siitä otteen. Tarkoittajaa ei ole, on korkeintaan kartoittaja.
Maailmaa ei voi ajatella valmiiksi. Siksi minua hieman puistattaa silkka ajatuskin pitkän fiktio- tai asiaproosan kirjoittamisesta. En halua narrata lukijaa narratiiviin, en kaapata hänen ajatuskulkujaan; haluan pikemminkin katalysoida hänessä heureka-tiloja, jotka rikkovat lukurauhan. Enkä tahdo tehdä tätä laskelmoidusti vaan spontaanista halustani jakaa jotain mieleni levottomuudesta ja levottomuuteni mielestä. Tässä tehtävässä ei inspiraatiota voi korvata.
Sen merkitys kasvaa mutta se kasvaa yötä kohti. Yhä epätoivoisemmin se yrittää hoitaa unen virkaa unettomassa maailmassa.
Luen unessa monenlaisia kirjoja. Olen lainannut ne kirjastosta. Luen kotona (vanhempani ovat yhä elossa), luen kirjastossa, jonka hyllyt on osittain peitetty vanerilla sisäskeittaustarkoituksiin. Luen esseeteoksen, jossa kommentoidaan huvittuneesti aiemmin lukemaani esseeteosta ja etenkin sen alkupään tekstiä, jonka nimi on suunnilleen ”Yksinkertainen tekoälyelokuvan tekijänoikeusmalli”.
_________________________________
Olen siirtänyt itseilmaisuani liiaksi sosiaaliseen mediaan. Jyrki Pellinen on oikeassa: semmoinen luo estoja. Kokemus puhuu, sepä juuri, muttei missä tai miten tahansa. Minun on palattava muistikirjoihin, tällaisiin julkisiin ja tietenkin yksityisempiin, on palautettava kirjoittamiselle sen omaehtoisuus, sen alkuperäisin velattomuus, jonka aavistan vielä vaivoin ja unen rajamailla.
(Minun on palattava siihen kokemukseen, että olen vähän hölmö, jotta voin edes kysyä tai aavistella syitä.)
Tänä pääsiäisenä saamme juhlia kirkollisen ja maallisen kalenterin harvinaista samanvaiheisuutta ja sopusointua.
Vierähtäisipä kivi sydämeltäni.
