Uskonko

Luullakseni olen kristillis-agnostinen mystikko ja romanttinen skeptikko. Uskon, että erehtyväisyys on totuuksista pyhimpiä ellei pyhin, ja ainakin toivon, että sillä on jotain tekemistä armon kanssa.

Pohjattomuudesta

Tarinat juonivat asioiden pohjattomuutta vastaan – kuten kaikki menetelmät ja menettelytavat.

Kaipaan runoutta, joka edes likimain hyväksyisi pohjattomuutensa, mutta kelpaisiko se edes itselleni?

Kelpaisiko, kävisikö valkoisen paperin tarjoama illuusio pohjattomuudesta? Vielä?

Haluaisitko lukea ajatukseni vai sen, mitä tunnen?

Haluaisinko lukea ajatuksesi vai sen, mitä tunnet?

Haluaisitko, että lukisin ajatukseni vai sen, mitä tunnet?

Haluaisinko, että lukisit ajatukseni vai sen, mitä tunnen?

Sivistys ja yleistys

Koulussa juhlittiin. Eräät fuksit tai lukiolaiset (missä olimmekaan) olivat kirjoittaneet ihoonsa mielenosoituksellisia iskulauseita. Niissä toistui eri tavoin muotoiltuna kysymys, miksi sivistys on aina yleissivistystä. Jäin miettimään asiaa vielä herättyänikin Olisin halunnut tylsänä setämiehemä selittää, miten olennaista on ainakin yrittää erottaa toisistaan erityisen kokemuksen sivuuttaminen ja sen ylittäminen., jota tuohon kysynykseen vastaaminen – niin kuin sivistyskin – edellyttää, niin ikävältä kuin se saattaa kuulostaakin.

Nolottaa ajatella, että pelkään uuspartikularismia näinkin paljon. Eihän minun tarvitsisi.

Huomioita mausta

Maku ei ole vain sosiologinen ilmiö. Mikään muukaan ei toisaalta ole.

On tahdikasta käsitellä makuasioina moniakin semmoisia kysymyksiä, jotka eivät ole puhtaasti makuasioita. Tällöin ei tarvitse turvautua yksinkertaistaviin sanallistuksiin eikä kiistellä hedelmättömästi siitä, minkä olettaa olevan arvostelukykyiselle ilmeistä.

Joulurauhaa

Miten varautua nöyryytysyrityksiin

Testailun väärtejä pehmeän passiivissaggressiivisia kysymyksiä orastaviin konfliktitilanteisiin:

Voinko luottaa sinuun?

Voinko olettaa, että tarkoituksesi on hyvä?

——

Jos uskoisin kykyyni kuvitella, mitä noistakin seuraa, uskaltaisin kirjoittaa kertovaa proosaa.

Rankahkosti

Ylpeyteni kieltää minua luottamasta itseeni.

Tai ainakin henkimästä itseluottamusta.

Tällaista on olemassa ainakin luterilaisessa kulttuuripiirissä, luultavasti myös esimerkiksi Japanissa, jota en kuitenkaan tunne niin hyvin, että uskaltaisin väittää… Sekä itsen että toisten varaan laskeminen – etenkin julkinen sellainen – on riski määrätynsisen kunniantunnon kannalta. Vaatimattomuuden panssari suojaa vastaisilta nöyryytyksiltä (”nöyryyttäyksiltä”, kirjoitin ensin, kuohuttava sana). Vaikutuksen tekeminen on etuilua.

——

Tuo alkulause ei ollut ensimmäinen versio. Voisin varioida sitä monin, vaihtaa painotusta ja näkökulmaa, ja aina löytyisi uusia, niin, näkökulmia, painotuksia, aspekteja, nyansseja.

Mikä ”terve itseluottamus” ylipäätään on? Jonkinlainen sopimus, jonka yksiö allekirjoittaa pikemmin ympäristön kuin itsensä kanssa, puhuttiin miten puhuttiin.

Entä jos esimerkiksi sanoisin: ”Vakaumukseni kieltää minua luottamasta itseeni.” Kahta harvempi vakuuttuisi, nykypäivänä.

kuinka monta tuhatta nöyrtymisyritystä

Sepitetty kertomus harvoin tyydyttää uteliaisuuttani, kertoo sitä, minkä haluaisin tietää, mutta on myös asioita, joita en halua kuulla, ja siksi suhteessani kertomakirjallisuuteen ja sen tekemiseen saattaa piillä aito ongelma: miten kokisin oman elämäni niin todelliseksi, että uskaltaisin kirjoittaa fiktiota? Kertomaton kadehtii kerrottua.

Alaviite

Nelivuotiaana kerroin tarinoita. Ne olivat loputtomia ja peilasivat siten tajuntani virtaa. Viisivuotiaana opin kirjoittamaan. Näin tarinan ulkoisena objektina, outona liikakasvuna maailmassa, jonka kiinteyteen yritin tukeutua. Se ei enää ollut osa omaa virtaani, se karkasi ulottuviltani, muuttui vieraaksi ja on pysynyt vieraana siitä lähtien. Ellei sitten tämä nolostuttavan romanttinen ja kaunisteltu lapsuuskuvaus ole jo tarina tai sellaisen alku.