25.12.21

Joulurauhaa



3.12.21

Miten varautua nöyryytysyrityksiin

Testailun väärtejä pehmeän passiivissaggressiivisia kysymyksiä orastaviin konfliktitilanteisiin:


Voinko luottaa sinuun?


Voinko olettaa, että tarkoituksesi on hyvä?


——


Jos uskoisin kykyyni kuvitella, mitä noistakin seuraa, uskaltaisin kirjoittaa kertovaa proosaa.

Rankahkosti

Ylpeyteni kieltää minua luottamasta itseeni.


Tai ainakin henkimästä itseluottamusta.


Tällaista on olemassa ainakin luterilaisessa kulttuuripiirissä, luultavasti myös esimerkiksi Japanissa, jota en kuitenkaan tunne niin hyvin, että uskaltaisin väittää… Sekä itsen että toisten varaan laskeminen – etenkin julkinen sellainen – on riski määrätynsisen kunniantunnon kannalta. Vaatimattomuuden panssari suojaa vastaisilta nöyryytyksiltä (”nöyryyttäyksiltä”, kirjoitin ensin, kuohuttava sana). Vaikutuksen tekeminen on etuilua.


——

Tuo alkulause ei ollut ensimmäinen versio. Voisin varioida sitä monin, vaihtaa painotusta ja näkökulmaa, ja aina löytyisi uusia, niin, näkökulmia, painotuksia, aspekteja, nyansseja.

Mikä ”terve itseluottamus” ylipäätään on? Jonkinlainen sopimus, jonka yksiö allekirjoittaa pikemmin ympäristön kuin itsensä kanssa, puhuttiin miten puhuttiin.

Entä jos esimerkiksi sanoisin: ”Vakaumukseni kieltää minua luottamasta itseeni.” Kahta harvempi vakuuttuisi, nykypäivänä.


29.11.21

kuinka monta tuhatta nöyrtymisyritystä

Sepitetty kertomus harvoin tyydyttää uteliaisuuttani, kertoo sitä, minkä haluaisin tietää, mutta on myös asioita, joita en halua kuulla, ja siksi suhteessani kertomakirjallisuuteen ja sen tekemiseen saattaa piillä aito ongelma: miten kokisin oman elämäni niin todelliseksi, että uskaltaisin kirjoittaa fiktiota? Kertomaton kadehtii kerrottua.

23.11.21

Alaviite

Nelivuotiaana kerroin tarinoita. Ne olivat loputtomia ja peilasivat siten tajuntani virtaa. Viisivuotiaana opin kirjoittamaan. Näin tarinan ulkoisena objektina, outona liikakasvuna maailmassa, jonka kiinteyteen yritin tukeutua. Se ei enää ollut osa omaa virtaani, se karkasi ulottuviltani, muuttui vieraaksi ja on pysynyt vieraana siitä lähtien. Ellei sitten tämä nolostuttavan romanttinen ja kaunisteltu lapsuuskuvaus ole jo tarina tai sellaisen alku.

27.9.21


 

30.7.21

Epämanifesti

Eikö sinusta tunnu, että yhteiskunnallinen on pinnallista? Kuinka yhteiskunnallisia unesi ovat?

Yhteispinnallista, sano.

Jaettujen oletusten alleviivailu ei tee tekstille hyvää, oli laji mikä tahansa.

10.7.21

Rusotus

Luin vanhaa kirjaa*, kunnes univelka ja ikänäkö voittivat. Näin teräväpiirtounia muun muassa piirtämisestä. Heräsin, kun päivä alkoi sarastaa. Otin kuvan kesämaisemasta. Tein havainnon ja metahavainnon ja huomasin miettiväni romantiikan symbolien säröjä ja viattomuuden häivähtävyyttä: Kun panee huvikseen merkille, millä tavoin aamuruskon valo imartelee vaalea ihoa, ei voi kuin hätkähtää, miten lähellä hempein kepeys ja historian rikinkatku ovat toisiaan. Trauman leimaamissa troopeissa, joiden alueelle aistimukset toisinaan eksyvät, vastakkaisten affektien etäisyys ja sitä myöden liikkumatila käy olemattomaksi. Itse valokin on toki äkkiä ohi. Rusotusta on turha pysyttää.

*Zweig, Eilispäivän maailma

28.6.21

Nolo tunnustus

Olen kai aina halunnut salaa olla viaton, tahdoton, vallanhaluton, itseään korostamaton kaiken kaikkiaan harmiton ja epäsankarillisesti uhrautuva nero, jonka lahjat puhuvat puolestaan kiistattomasti ja vastaansanomattomasti. Tässä on määrätyt haasteensa.

24.6.21

Eilisiltainen

Voisin esittää, että tämä on aivan määrätynlainen melankolian laji: puuhastelemaan itsekseni puutarhassa. On keskikesä. Sää on sävyisä, pilvinen, mutta kaikki kasvava on kiihkeässä muutokset tilassa, vain pienet taimet ujostelevat juurtumisessaan.


Minä kenties jossain vastaavassa.