Metrolla menneisyyteen 3
Istahdan arkkitehtiosaston yläaulan ikkunalle. Neljäs päivä Otaniemessä. Kone on ikkunaalaudalla eikä pöydällä, jotta johto yltäisi pistokkeeseen. Niinpä käännän selkäni portaikolle ja katson Alvarinaukiota, harmaita pilsiä sen yllä. Keskelle – epäilyttävän keskelle – A-osaston marmorisisäpihaa on istutettu puuntaimi. En erota kyltin teksti näin kaukaa. Ilman muistoja en olisi tunteitteni vietävissä, en nöin vieraantunut, en näin peruuttamattoman reflektiivinen. Minulla on perinne vaalittavanani, oma yksityinen perinteeni, josta olen täällä ottamassa selkoa.
Ohitin käytävällä rivin opintopsykologien ovia. Kävin kerran vuosia sitten selvittämässä huoliani eräällä heistä tai heidän edeltäjistään. Hän oli nuori, hyvin pukeutunut ja melko muodollinen eikä kyennyt tarjoamaan minulle juuri mitään. Porvarillinen identiteetti on hirvittävän hauras, mutta kirjaston ikkunoista hämärtyvään iltapäivään valuva valo vangitsee huomioni. Aaallon ja aikalaisten arkkitehtuurissa on lämpöä ja herkkää uteliaisuutta, jonka yhteensopivuus innovaatiopropagandan ja opiskelijayhteisön krooniseen juveniiliuden kanssa on tuskin lujittumaan päin. Kirjoitin Otaniemi-narratiivin inhimillistämisestä ja tarkoitin omia tunteitani. Tarkoitan tunteitani, osoitan niitä kohti, kartoitan niitä. Ne täyttävät koko näkyvän maiseman.
––
Huomaan olevani kiusallisen riippuvainen sosiaalisen median kannustusjoukoista. Kirjoitin tuolla toisaalla seuraavasti [klo 18.07]:
Vajaakäytössä oleva vanha A-osasto on kirjoittavalle persoonalleni täydellinen leikkikehä. Metro ja mustan talven pimeys tarjoavat unenomaiset kyydit paikalle ja paikalta pois. Olen levottomuuteeni nähden liki onnellinen. Akatemia ja minä elämme rauhanomaisesti rinnakkain, muttei se estä, etteikö välillämme voisi vielä leiskua purkausilmiöitä.