Metrolla menneisyyteen 1

Tällaisia asioita mietin: onko Alvarinaukio edelleen veden vaivaama keväisin (kuten muistelin eräässä Mutta ennen muuta -kirjan kielikouristumassa) ja ehkä näin märässä marraskuussakin, kun madot nousevat linttaantumaan kallioisen kaupungin kivisimmille jalkakäytäville kaukana kaikesta näkyvästä mullasta.

Ajatus, että tunneli on rakennettu minulle, jotta voisin maanalisesta pullahtaa juhlallisesti Otaniemen kamaralle, tuntuu tänään loistavaan lohdulliselta. Nostalginen kostofantasia, osa n – totisesti, kahdeskymmenesviides vuosikurssi ja aivan uusi näkökulma! Ikävä kyllä minun on kirjoitettava tästä kaikesta hyvin subjektiivisesti, vaikka – kuten niin moni – yhdistänkin Otaniemeen objektiivisuuden elähdyttävän lupauksen. Tällä kampusparadoksilla on muitakin aspekteja: miksi niin monet mieltävät kaikkien noiden nuorta väkeä kokoavien instituutioiden suojissa itsensä tai toiset epäsosiaalisiksi ja vieraantuneiksi?

Silmä osuu Kampin metrolaiturin viittataideteokseen. Hauho ja Alahärmä osoittavat samaan suuntaan. Joudunko selostuksessani väkisinkin palaamaan Härmään asti? Siis suuntaan, josta alun perin etsiydyin punatiilikampukselle? Lauttasaaren metroasemalla modernistis–nostalgisten riippuvalaisinten parvi keinahtaa kevyesti metron saapuessa. Näen kaksi askeettisempaa varianttia samasta tunnelmasta ennen kuin seison Aalto-yliopiston aseman kolmioidun corten-teräslaattakaton alla. Näin nimetty metroasema tuntuu menetykseltä, sillä metonyymisesti moneen venyvä paikannimi on minulle myös alueen instituutioiden tutuin ja läheisin nimi. Oi Otaniemi, kaikesta otaannuttavuudestasi huolimatta olet minulle rakas ja toivon, että voisit avautua maailmalle ja nopeammille liikenneyhteyksille omana itsenäsi!

Uloskäynnin sijainti yllättää uloskävijän. Uusi mammuttimainen Väre-rakennus metrokeskuksineen toden totta katkaisee koko vanhan Otaniementien. Perspektiivi on uusi, ehkä jopa unenomaisempi kuin osasin odottaa.

Äkkivilkaisulta japanilaiselta vaikuttava nuori nainen puristaa hyppysissään kahta neliömäistä mustapintaista huonekalulevyä, ehkä pöydänkantta. Kahden levyn pinkka näyttää painavalta kuin kivi; nainen kantaa sitä vaivalloisesti pitkin kävelytietä, antaa kulman välillä levätä maassa. En kehtaa tarjota apuani. Levynainen pujahtaa sisään kirjaston sivuovesta. Kyltti sen vieressä mainostaa kahvilaa – sopii minulle.

Sisällä tärkeät opiskelijat opiskelevat tärkeitä asioita. Minua jo hieman ahdistaa. Informaation määrä ylittää kielellä tavoitettavan. Kuka kuvittelen olevani?! Ah, pieni ego isossa säännöllisesti siivotussa talossa.

Seinäjoki, kuvaus

Iäkäs^* setäni ja hänen huomattavasti nuorempi vaimonsa asuivat Seinäjoella Kaartotien suorassa päässä ankaran puhdaslinjaisessa valkoisessa talossa linjakkaan valko-sini-punaisen paloaseman (jonka letkutorni on nyttemmin pilattu lapekatolla) vieressä. En koskaan tullut kiinnittäneeksi huomiota siihen, että nämä kaksi rakennusta ovat niin lähellä toisiaan; ne olivat irrallisia kappaleita lakeudella. Tulimme kylään aina autolla, sikäli kuin muistan. Eilen kävelin hetken mielijohteesta ohi ja hämmästyin kadunvarren järjestystä.

Setäni asunnossa oli 60-luvun betoniminimalismille tyypillinen autotallimainen olohuone, jonka seiniä koristivat raskaskehyksiset paimenpoikataulut. Asuminen oli vakaata ja siistiä. Esineet pysyivat vakaasti paikoillaan. Kirjahyllyssä oli Päätaloa, porraskäytävässä voimakas synteettisen materiaalin tuoksu, pihassa tummanpuhuvia pensasistutuksia, pohjakerros ja ulko-ovi puolittain maan alla kuin bunkkerissa.

––

^*Jos setäni eläisi yhä, hän olisi 103 104-vuotias. 

[Muistin syntymävuoden väärin; jouluaattona saatoin tarkistin sen hautakivestä.]

Rohkeus muuttaa ympäristöään

Viisaus, kuinka. Rohkeus, että. 

Uskallus vaihtaa jalkansa sijaa,

rohkeus muuttaa kokemaansa,

ympärillä olevaa, näkemäänsä.

Olisinko näiden seinien vanki,

Seinäjoki

Olen paikkaihminen, ja siedän huonosti muutoksia. Kissa, te sanotte. Pohjanmaa, sanon minä, ja väitän, etten tunne sitä tarpeeksi hyvin muistaakseni. Arvaamaton joukko tiloja, joista joistakuista täytyisi olla kotoisin. Inspiraatio on sitä, että vaeltelee lapsuuden maisemissa tuulettamassa ummehtuneita aivojen osia. Hetkittäin tunnen oloni vapautuneeksi. Murrosikä, jota saatan nyt seurata sivusta, on unohtamisen aikaa: raivostuttavan ja hellyttävän kömpelö nuoriso parveilee jäykästi ja hilluu pikaruokaloissa.

Seinäjoki on tummaa vaskea, valkoista ja pitkiä vaakalinjoja: onneksi aivan uusin arkkitehtuuri kunnioittaa jälleen paikan henkeä, lakeuden tuimakatsantoista modernismia, jonka viivoihin imeydyn tietämättä, löydänkö takaisin.

Asuin Seinäjoella kaksivuotiaasta suunnilleen siihen asti kuin täytin kuusi, ja myöhemminkin vierailin kaupungissa varsin säännöllisesti. Kuljen Koulukatua etelään ja hellin tunnearvon sirpaleita: paikoillakin on sukunäkönsä, laveampi ja monijuonteisempi kuin ihmisillä; juuri tähän paikkaan liittyy merkityksiä, joista teillä ei ole aavistustakaan! Onko tällainen tunne väärentämätön keski-iän merkki? Kaiken voi väärentää.

Miten rakentaa välitön?

Hetkittäin tajuan, miten paljon paremmin voisin kirjoittaa, paljon tietoisemmin. Periaatteessa. Lukijana, kriitikkona... jonakuna, jonka työ on vaikutelmien keräämistä jo kirjoitetusta, voisin havaita samanaikaisesti tekstin ja kaiken, mikä on havaittavissa sen takana.

Kirjoittaminen on outoa touhua, ikään kuin mutkikkaiden kulissien ja telineiden pystyttämistä sille, mikä on – tai minkä pitäisi näyttäytyä jonain, mikä on – aina jo, koko ajan, valmis ja todellinen. Ilmeinen. Visuaalinen ajattelu hajottaa kielen syntagmat, aivan kuin se rapauttaa musiikin abstraktiksi, ajattomaksi struktuuriksi ja mitoiksi. Tällaiselle hajoamiselle alttiissa maailmassani on paljon luontevampaa puhua – niin että toinen kuulee: silloin sanat eivät jää häilymään näkökenttään, katseella sivuutettaviksi tai tuijottamaan takaisin.

Kulttuuri on kumma juttu: kaikki raataminen, kaikki harhapolut, jotka tarvitaan, jotta jokin ilmeinen ja itsestään selvä ilmenisi edes kerran suunnilleen oikein. Mutta jos se ilmenee kerran, se voi ilmetä toistuvasti, ja tämä idea houkuttelee myös ainutkertaisuuden rakastajaa.

Ilmenevä ilmenee nyt tai tuskin koskaan, ja minua ahdistaa kroonisesti avoimena pysyvä, epämääräinen kysymys, joka koskee sitä, miten tekoni, siis harkitut, ei-spontaanit ratkaisuni, vaikuttavat siihen, mikä ilmenee tai minkä tulisi ilmetä välittömästi joko nyt heti tai jossain tulevassa hetkessä.

Ilmeinen on elämä...

Bloggausta hankaloittava tila

Joka kadunkulmassa kävi myrsky kimppuun. Nyt istun suojassa.

Käänteitä arkkitehdiksi

Anti-intellektuaalisuus ei ole pragmaattisuutta vaan statusviestintää, karkea mutta tehokas puolustuskeino tilanteessa, jossa uteliaisuus on uhka.

Teorian ja käytännön asettaminen vastakkain on politiikkaa, yksinkertaistaen; sen kytkös käytännöllisten ratkaisujen ja teoreettisten väittämien tiedollis-taidolliseen sisältöön on vähintäänkin löyhä.

Omalta kannaltani arkkitehtien ammattikulttuurin ongelma ei ole käsityön korostaminen, ei insinöörihenkisyys (taiteilijan näkökulmasta) eikä mikään sellainen, vaikka luonnehtisinkin itseäni teoreettiseksi haihattelijaksi. Ainut ongelma on tärkeily. Sem ei tarvitse olla suuri ongelma; siitä voi olla välittämättä, ainakin sen surkuhupaisimmista muodoista; mutta nuorena kallistin korvani yleistä vaikeutta ja vakavuutta julistaville äänille niin, että menetin itseluottamukseni. Olin liian hämmentynyt tajutakseni, ettei mikään oma tai kypsä näkemys, jota minulle tarjotaan kuin kissalle narusta vedettävää lelua, ole mikään oma tai kypsä näkemys.

Kypsä on se, minkä tekee, oma se, minkä vasta aavistaa; se ei ole koskaan oma.

Se, mikä näyttäytyy loputtoman vaikeana, on jo helppoa.

Omiin taitoihinsa voi eksyä.

Toiminta on helppoa, koska se on toimintaa.

Vertailu keskinkertaistaa, koska se on vertailua.

Vertaa sitä, mitä pelkäät ihmisissä, siihen, mitä ihailet. Vain edellinen täytyy voittaa.

---

Tämä on kahdessadas merkintä talla partikulaarisella palstalla. Harkitsen madaltavani kirjoittamiskynnystä ainakin tilapäisesti, etten tuhraa kallista aikaa tekstien ylikypsyttelyyn.

Aalto-korkea tulee

Annan kiusaukselle periksi ja apinoin erästä verrattoman Räsäsen hieman kyseenalaiselta tuntuvista tavoista: julkaisen toisen blogin kommenttipalstalle kirjoittamani tekstin uudelleen omalla verkkosarallani. Asetan tekstinpätkän tähän muistutukseksi, jotten vain lopettaisi tematiikan käsittelyä tähän, kun pää on nyt auki ja kuparinen rikki, henki päässyt pullosta ja taudit lippaasta...

Kommenttini Järveläiselle menee osin ohi alkuperäisen aiheen:

---

Musta tuntuu (hyvin subjektiivisella, elegisesti huokaavalla tasolla), että ajatteleminen edellyttää ajattelun arvostettavuuden illuusiota: on haikeaa ja valitettavaa, kun se murenee – ja kuinka helposti se voi mureta!

Aallon nimi on siis tuotu mukaan ajalta, jolloin arkkitehdit meillä ja muualla saattoivat patsastella suurina teknillis-yhteiskunnallis-taiteellisina synteetikkoina. Eivät pahemmin kehtaa enää: maailmassa, joka juhlii innovaatioita ja synergiaa, ei ole tilaa renessanssi-ihmisfantasioille. Niinpä ne ovat jääneet samanlaiseksi nostalgiaksi kuin teekkarien juomalaulut, ammattikunnan sisäisten maljapuheiden tasolle. Jotain on pesuveden mukana valahtanut pois: Alvaria innoittaneiden humanististen visioiden päivittäminen nykyaikaan ei ole onnistunut; ja jos olemme realisteja, se ei varmasti onnistu innovaatioyliopistossakaan. Mutta entä jos emme ole...

Rakentamisella ei ole enää samanlaista kokoavaa merkitystä kuin sotien välisenä aikana tai jälleenrakennuskaudella. Jälkiteollisena aikana kaikki solidi ja paikkaan sidottu näyttäytyy kivikautisena esiteknologiana, ja nykyinen korkeakoulupolitiikka antaa tälle megatrendille täyden siunauksensa. Rakentamisen ja rakentavuuden idea olisi rakennettava alusta, oma välitön elinympäristömme otettava nykyistä vakavamman monialaisen tarkastelun kohteeksi, mutta onnistuuko tällainen voimien uudelleen kokoaminen huippuyliopiston tuulissa?

---

P.S.: Aalto-instituutti (vrt. Sibelius-akatemia) olisi ensituntumalta hallitumpi nimi. (Sellainen on tosin olemassa Torinossa. Maassamme vaikuttaa jo Aalto-akatemia, tosin hoono soomi -muodossa.)

Toimitila

Olen viime aikoina ajatellut useasti SDP:n puoluetoimistoa Siltasaaressa, sen valloittavaa seitsenkymmenlukulaista ruskeutta, sen tymäkkää pronssireliefiä, joka Damokleen giljotiinina vartoo altansa astuvia.

Jos Paavo Lipponen tai Antti Kalliomäki olisi rakennus, hän näyttäisi tältä.

Viimeinen modernisti

Uutinen parin viikon takaa: teräsbetonivaari Oscar Niemeyer on nyt satavuotias.

[Lisäys 10. 1. 2008: Kriittinen artikkeli vanhan arkkitehdin aikaansaannoksista.]

Totuus arkkitehtuurista

Olen tyytymätön sanojen kykyyn tulla luo pyydettäessä. Niin kuin tämä huonekaan ei käänny ympäri kun vaadin. Muistan ilmansuunnat hyvin, ja tieto niistä vahvistaa ympäristöni pysyvyyttä. Ja vaikka näkisin kivitalon täysin uudessa valossa tai uudesta, arvaamattomasta ja kiusallisesta perspektiivistä, ymmärrykseni sen pysyvyydestä vain vahvistuisi. Arkkitehtuurikeskustelu on turhauttavaa, koska emme voi puhua kestävimpienkään monumenttien substanssista, vaan joudumme tyytymään siihen valoon, jossa kulloinkin näemme ne. Pienoismallin edessä on verrattain helppo leikkiä objektiivista, mutta todellisuudessa on aina kiinnityksiä ja kovennuksia, joihin epämääräisimmänkin auktoriteetin kelpaa tukeutua. Ei tarvitse olla maaorja ollakseen sidottu maahan.

---

Vain löyhästi liittyviä lisähuomioita:

Vaatimattomuudesta on uskomattoman vaikea luopua toisten hyväksi. Uskovankin on.

Uhrimoraali todella pelottaa minua. Todella.

Arkkitehti seikkailee

   Piirsin s-kirjaimet alhaalta ylöspäin.

Syysuutta

     Tieto, jota ei julkaista, on valtaa.
           – Jari Tervo, Parnasso 4/2007

Niinpä niin, jo vain elämä voittaa levottoman seesteisessä syyskuussa, kun etenkin akateemisessa maailmassa ja sen liepeillä saa jälleen seurata ihmisten levittäytymistä niin uusille ja kuin vanhoillekin elonalueille. Aimo osa viiteryhmästäni hakeutuu juuri nyt Facebookiin hyvä veli -verkostojaan esittelemään – hävyttömät! Samaan aikaan punoo kansainvälinen pääoma omia loputtomia faceless book -verkkojaan ja Transsendentaalinen Manninen, koneellinen rukoilija, julkaisee verkkopalstallaan taas – kovaa kuvaparistoa.

---

Olen tutkiskellut mahdollisuuksiani jatkaa arkkitehtuurin opintoja. Ne vaikuttavat oikein hyviltä. Viime yrittämästä on kulunut tarpeeksi aikaa. Vähin erin kertymään herennyt elämänkokemukseni näyttää viittaavan siihen, ettei varsinainen lahjakkuusrakenteeni olisikaan täysin kelvoton alalle. Katson nyttemmin todistetuksi, että olin kymmenen vuotta sitten paitsi monin tavoin epäkypsä myös turhan yksinäinen ja yksinkertaisesti masentunut: useimmat ongelmani, kuten hämmentyneisyys, päämäärättömyys, alemmuuden ja ulkopuolisuuden tunne, pikkuasioihin takertuminen, kuvallisen ilmaisuni määrätty haikeus, alavireisyys ja "rembrandtlaisuus" (josta en tietenkään aio kokonaan luopua), ideoitteni hajanaisuus ja varovaisuus, taipumukseni tarrautua noihin ideoihin epätoivon vimmalla, epäkäytännöllisyydestäkin iso osa (lukija voi itsekin keksiä lisää ongelmia), kaikki nämä ovat hyvin aseteltavissa depression sateenvarjon alle. Häilyvänpuoleinen temperamenttini saattaa tuottaa yhä ongelmia, mutta tuskin ylikäymättömiä. Kyllä vain minäkin alalta tilani raivaan...

Noina lamavuosina professoritkin saattoivat huomata hetkittäin surkuhupaisan melankolisen laahustukseni, mutta juuri kenelläkään kohtaamallani ihmisellä ei ollut keinoa ohittaa älyllistyksiäni (joista jaksoin kiinnostua, kunnes sotkeuduin niissäkin, ja kun niissä sotkeutuu, on aika yksin), nähdä kokonaiskuvaa ja osoittaa tietä ulos. Sellainen ei ole perusarkkitehdin osaamisen rajoissa.

Syksyllä -96 tai -97 näytin muuatta murheellista, mihinkään etenemätöntä harjoitustyösuttuani eräälle yhdyskuntasuunnittelun assistentille. Hän esitti toiveen, että jättäisin työni hetkeksi ja menisin kotiin tyttöystävän luokse. Asuin Otaniemessä (osin A-osastolla, osin Teekkarikylässä) eikä elämässäni ollut muuta nimellistä sisältöä kuin uuvuttava, sotkuinen ja epätoivoinen suhteeni rakennustaiteeseen. Se, että minulla muka voisi olla tyttöystävä, oli hädin tuskin kuvittelukykyni rajoissa: sellainen elämä oli kerta kaikkiaan toisenlaisia ihmisiä varten – eikö assari, itsekin huomiota herättämätön, syrjäänvetäytyvä ja alakuloinen mies, kyennyt pitkän elämänkokemuksensa valossa näkemään tätä?

Muistan keskustelleeni paljon, useinkin miltei pakonomaisesti, ensin monien, monien perustutkinto-opiskelijoiden kanssa, sitten yhä enenevässä määrin jatko-opiskelijoiden, joiden seurassa koin voivani vapaammin uppoutua alan perusteisiin. Maratonkeskustelut olivat stimuloivia, mutta kovertamistamme ongelmaluolastoista oli paha kivuta ulos: olin niissä kotonani.

Vaikka opintoviikkoja kertyikin sieltä täältä ihan mukavasti, jo toisen vuoden laajat kurssit jäivät kesken, kaikki, jos oikein muistan [muistan onneksi väärin, huomautus 7. 9. klo 9.34]. Ongelmani alkoivat jo ensimmäisenä vuonna, jo ensimmäisten opiskelupäivien aikana, vaikka selviydyinkin ensimmäisen vuoden opinnostani kohtuullisen hyvin ja vaikka noilta ajoilta on ainakin yksi mieluisa muisto onnistumisesta. Aikomukseni on suorittaa tulevana lukuvuonna noista pakollisista peruskursseista kursseista kaksi (harkitsen tosin kolmattakin) ja lunastaa takaisin paikkani ammattiyhteisössä. Vetoapua on tiedossa, mikä on loistavaa.

Opintojeni ohessa aion pohtia ja käsitellä kirjallisesti kaikkea mahdollista, myös arkkitehtuuriteemoja. Tuskinpa teillä on mitään sitä vastaan, jos käytän pääasiallisena julkaisukanavanani tätä blogia?

Suomalaisen blogosfäärin kaiketi painokkainta arkkitehtuurikirjoitusta löytyy Anni Vartolan blogista. Myös Arne Nevanlinna bloggaa!

Tulee palata

Olen kehittänyt häiriön, joka saattaa ensituntumalta oudoksuttaa mutta joka seuraa varmasti useimmille tuttuja latuja: Kirjoitusrutiinini höltyminen on heikentänyt keskittymiskykyäni odotuksiini nähden, ja kun pitäisi kirjoittaa eikä vain miettiä omiaan, ajatus suurin piirtein lakkaa kulkemasta. Alan takellella mielessäni.

Kadehdin teitä, jotka osaatte kirjoittaa ongelmitta.

En tätä nykyä erityisemmin jännitä erityisiä sosiaalisia tilanteita, mutta kirjoittamisen avaamaa yleistä tilannetta jännitän, ja siksi kehittelen taas uusia konsteja, joihin turvautua turhautumisen sijaan. Oppia ennalta ohjaamaan tarkkaavaisuuttaan ja muistiaan, siinä on haastetta – oppia tekemään tämä kaikki itse! En ole vielä täysin selvinnyt siitä, kun pullahdin koulusta ulos.

Itsekuri on parhaimmillaan ennakoivaa, ennalta vaikuttavaa; ei pakottavaa ja väkivaltaista vaan jatkuvasti puitteita luovaa. On toimittava tänään niin, että voi huomennakin toimia siten kuin on koko ajan tahtonut.

Mutta olen yhä hieman kuin lapsi, joka rauhoittuu, kun joku aikuinen kiinnittää hänen huomionsa lentokoneeseen taivaalla (kas kummaa, sellaisen ääni kuuluu kuin tilauksesta juuri kun kirjoitan tätä muistivihkoon; ehdin jo valita lentokone-esimerkin ennen kuin kiinnitan huomion pikku potkurin ääneen, enkä ole varma, onko se ollut kuuluvissa jo hetkeä aiemmin) tai johonkin kysymykseen, joka pullahtaessaan esiin sattumanvaraisessa tilanteessa voi silti tuntua erinomaisen akuutilta. Monet teoreettiset kysymykset ovat tällaisia – on vaikea sanoa, erottuvatko perenniaalisina pidetyt filosofiset kysymykset niiden joukosta mitenkään olennaisella tavalla. Samojen kysymysten, joista keskustelen innokkaasti ystävieni kanssa, oma-aloitteinen avaaminen (blogissahan se kävisi) tuntuu yllättävän tuskalliselta.

Päätin taas suunnata paikkaan, josta katsoen maisema näyttää avautuvan kuin ensimmäistä kertaa, vaikka pääsalista tuskin näkee ulos. Alle kuusivuotiaana kokemani Seinäjoen kirjaston kiehtovuus näyttää vain kertautuvan kertautumistaan. Aallon piirtämään pieneen rakennukseen on tallentunut jotain minulle ajalta ennen toisten määräämiä hintoja ja haluja. On hämmästyttävää, miten suhteettoman suuren subjektiivisen arvon jotkin pienet, monestikin paikkaan sidotut, vaikutelmat saavat oman henkilöhistorian pimentoihin jäävissä psyykkisissä prosesseissa. Jos näiden kokemusten takana ei olisi mitään sallaisia laatuja, jotka toiset voivat tunnistaa (kuten arkkitehtuuri ja kirjojen välittämä taju), yksinäisyydelläni ei olisi rajoja.

Metatutkimussuunnitelma

Ryhdyin tallettelemaan kovalevylleni erilaisia potentiaalisesti kiinnostavia opinnäytteitä tarkoituksenani kartoittaa alustavasti, (1) mitä yhteistä on niissä aiheissa, joiden tutkimiseen kykenisin kohdentamaan antaumukseni, (2) mitä oman kiinnostukseni kannalta relevantteja eroja on eri alojen nykyisissä tutkimuskäytännöissä ja (3) mitä loppujen lopuksi voisin tuoda muilta aloilta arkkitehtuurin tutkimisen ja harjoittamisen tueksi – käytännöin syistä joudun pitämään arkkitehtuuria tässä vaiheessa omimpana alanani. On mahdollista, että koko projekti on haihattelua, ja joka tapauksessa kyse on paluusta kymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen, mutta eteenpäin ei pääse, jos ei uskalla pitää silmiään auki.

Tuntisinpa vielä enemmän ihmisiä, jotka ovat perillä sellaisista mahdollisuuksista, joita itse en näe tai joihin en osaa kompleksieni takia tarttua.

Kenties tarvitsen vastavoimia. Jonkun joka valittaa... Kritiikkiä ja pilkkaakin, joka pakottaisi individuaatioprosessia eteenpäin. Kenties haaveeni, jousta kirjoitan vasta kautta rantain, ansaitsevat jonain päivänä tulla nälvityiksi Tietoisuuden vapautus -blogissa. Kenties käytän liikaa sanaa "kenties"... tai "ehkä", mutta jälkimmäiseen voi onneksi aina lisätä tietäväisen etuliitteen "-pä".

Unessa (toissaöisessä – unen ja valveen välinen etäisyys saa viivyttelemään unien kuvaamisessa) muuan rouva totesi, etten osaa piirtää. Järkytyin ja loukkaannuin. En ollut koskaan kuullut moista. Tuli näyttämisen tarve. Ei ole hyvä, jos taidosta tulee niin pyhä, ettei sitä rohkene itsekään kehittää.

Veistoksellisen talon seinälle on noussut

Katsoin uudestaan Turun pääkirjaston kotisivulla olevaa valokuvaa. Kuinka usein valvontakamerasta tuleekaan noin erottuva yksityiskohta?

Auran kautta rantain

Toissa sunnuntaina ehdin hetken olla hyvässä kirjoitusvireessä, mutta sitten karkasin äkisti Pohjanmaalle ja lopulta päädyin Turkuun. Sikäli kuin muistan, vanhassa pääkaupungissa paistoi aurinko ja oli satamatta viimeksi vuonna 1996, jolloin Ruisrockissa jymisi Neil Young. Jos ei toisaalta sää suostukaan, niin ihmiset suosivat: viime torstaina sain harvinaisen kunnian osallistua blogien ja kaunokirjallisuuden luonnetta käsitelleeseen keskustelutilaisuuteen Kirjakahvilassa, joka sijaitsee Brinkkalan talossa eli siinä, jonka parvekkeelta julistetaan joulurauha. Talo lähitienoineen näyttää siltä, että se olisi vajonnut ajan saatossa. Muistan vieraanvaraisen isäntämme Teppo Koposen selittäneen, että joen tuntumassa aiotaan suorittaa paalutustöitä, koska vanhat puupaalut ovat lahonneet; tietoni paaluttamisesta ovat vähintäänkin huterat, mutta rohkenen arvella, että Brinkkala tuskin tuosta enää nousee.

On liikuttavaa löytää uusia paikkoja, joissa voi kokea alustavaa yhteenkuuluvuutta uusien ihmisten kanssa. Toispaikkakuntaisen opiskelijaelämän tunnelmassa oli jotain juuri oikealla tavalla haikeanlaatuista, bloggaajakollegat olivat mainiota väkeä. Ja se uusi kirjasto, jota hämäläisrunoilija jo kehuikin (meillä oli sattumalta sama matka), onnistui arkkitehtuurinsa rennon abstraktiuden ja tammipintojensa pidättyväisen lämmön voimin kohottautumaan kolkohkon kaupunkinsa lempeänyleväksi monumentiksi.

Tuttu kasvo Marko Survonen kirjoitti tilaisuudesta Turun Sanomiin artikkelin, joka viimeistään pakottaa myöntämään, että muuan karvanaamainen renttu oli äänessä leijonanosan ajasta. Tänä aamuna siistin vähän tuota naamaa, ikään kuin systeemi kelpuuttaisi sänkikompromissin...

Lankapuhelimen sointi tietää harvoin hyvää: alkuillan puhelinmyyjä kauppasi partahöylää. Häiritsi rauhaani mainostaakseen teiniviiksisen pojanklopin äänellä jotain kolmen ja puolen euron hintaista tuotetta! Olen harmitellut, etten ole tullut ostaneeksi Kevätpörriäistä; olen vain viittilöinyt jotain epämääräistä ja aremmista lapsista näyttänyt ilmeisesti niin pelottavalta, etteivät nämä ole uskaltaneet tarjota lehteä.

Verkostoitumisen myötä blogini mahtipontinen nimi on sivumennen sanoen alkanut näyttää aiempaa kiusallisemmalta, tuo "minä" suhteettoman suurelta. Lievä egosentrinen uhittelu tuntui anteeksiannettavammalta aikana, jolloin blogi-ilmiön ajatteleminen ei-marginaalisena kuului käytännössä ehdottomasti leikin kategoriaan. Sanomalehtien kulttuuriosastot ovat ehkä marginaalisia, mutta edustavatko ne leikkiä?

Selailin taannoin Tommi Liimatan (olen päättänyt vastedes lihavoida kaikki ei-fiktiiviset henkilönnimet, kuten kunnon kansalaisjournalistin kuuluu) sarjakuvakirjaa Masturbaatio Ranualla. Siinä esiintyy useita tragikoomisia sankareita, joista yksi kirjoittaa 800-sivuisen magnum opuksen nimeltä "Minä ja minä"...

Mitäs tässä muuta? On tehtävä kuvia. Vappudedis lähestyy uhk.

"Julkinen kohtauspaikka ja sivistyksen kehto"

Luonnehdinta kuulostaa kotoisalta. Se viittaa Unelmien keskustakirjastoon. Ohjelma alkaa Helsingin vanhalla linja-autoasemalla jo huomenna puoleltapäivin. Esillä on oikeita kirjailijoita sekä Tuomas Toivosen toimistoineen visioima pienoismalli.

Länsinaapurin pääkaupungissa ovat muuten kaupunginkirjaston suunnittelukilpailun finalistit nähtavillä Kulturhusetin aulassa.