Liika-ajatuksista

En pitkästy helposti. En koskaan menettänyt kykyä keksiä omat leikkini vaan ryhdyin tilaisuuden tullen jalostamaan sitä.

Onko mahdollista, että yksinkertaisesti ajattelen likaa ja että minun oli vaikea sopeutua yliopistomaailmaan, koska akatemia (90-luvulla) oli minulle kuin kova huume?*

Ihailin ihmisiä, joiden uskoin ajattelevan vielä enemmän ja paremmin, ja tietenkin ihmettelin heidän sopeutumisvaikeuksiaan vielä enemmän kuin omiani. Vastentahtoisesti – ja ajan saatossa yhä pelokkaammin ja kärsivämmin – ihailin ja kadehdin myös pinnallisilta vaikuttaneita menestyjiä ja fanaattisen oloisia oman tiensä kulkijoita. Näiden kahden ihmistyypin eroa en individualistiseen sukupolveen individualistisessa ympäristössä kasvaneena outsiderina osannut hahmottaa likimainkaan riittävän selvästi: heidän identiteettinsä ja toimintamallinsa näyttäytyivät vuosi vuodelta hirviömäisempinä ja ylevämpinä, ja minusta itsestäni tuli yhä itseohjautuvampi, mahdoton ohjata, pinnalta kesy, sisältä sittenkin villi.

Toiset rentoutuivat alkoholin, liikunnan, joogan, ties minkä avulla. Minä olin niin kovassa ajattelukoukussa, etten halunnut rentoutua millään muulla kuin ajatuksen voimalla. Oman omaehtoisen havaintoni, oman sisäsyntyisen ajatukseni voimalla.

_____

*Oman risukkoisen ajattelijantieni Daavid Huume, jonka lupaama vapaus dogmaattisesta unesta osoittautui kalliimmaksi kuin kuvittelin.

Metrolla menneisyyteen 1

Tällaisia asioita mietin: onko Alvarinaukio edelleen veden vaivaama keväisin (kuten muistelin eräässä Mutta ennen muuta -kirjan kielikouristumassa) ja ehkä näin märässä marraskuussakin, kun madot nousevat linttaantumaan kallioisen kaupungin kivisimmille jalkakäytäville kaukana kaikesta näkyvästä mullasta.

Ajatus, että tunneli on rakennettu minulle, jotta voisin maanalisesta pullahtaa juhlallisesti Otaniemen kamaralle, tuntuu tänään loistavaan lohdulliselta. Nostalginen kostofantasia, osa n – totisesti, kahdeskymmenesviides vuosikurssi ja aivan uusi näkökulma! Ikävä kyllä minun on kirjoitettava tästä kaikesta hyvin subjektiivisesti, vaikka – kuten niin moni – yhdistänkin Otaniemeen objektiivisuuden elähdyttävän lupauksen. Tällä kampusparadoksilla on muitakin aspekteja: miksi niin monet mieltävät kaikkien noiden nuorta väkeä kokoavien instituutioiden suojissa itsensä tai toiset epäsosiaalisiksi ja vieraantuneiksi?

Silmä osuu Kampin metrolaiturin viittataideteokseen. Hauho ja Alahärmä osoittavat samaan suuntaan. Joudunko selostuksessani väkisinkin palaamaan Härmään asti? Siis suuntaan, josta alun perin etsiydyin punatiilikampukselle? Lauttasaaren metroasemalla modernistis–nostalgisten riippuvalaisinten parvi keinahtaa kevyesti metron saapuessa. Näen kaksi askeettisempaa varianttia samasta tunnelmasta ennen kuin seison Aalto-yliopiston aseman kolmioidun corten-teräslaattakaton alla. Näin nimetty metroasema tuntuu menetykseltä, sillä metonyymisesti moneen venyvä paikannimi on minulle myös alueen instituutioiden tutuin ja läheisin nimi. Oi Otaniemi, kaikesta otaannuttavuudestasi huolimatta olet minulle rakas ja toivon, että voisit avautua maailmalle ja nopeammille liikenneyhteyksille omana itsenäsi!

Uloskäynnin sijainti yllättää uloskävijän. Uusi mammuttimainen Väre-rakennus metrokeskuksineen toden totta katkaisee koko vanhan Otaniementien. Perspektiivi on uusi, ehkä jopa unenomaisempi kuin osasin odottaa.

Äkkivilkaisulta japanilaiselta vaikuttava nuori nainen puristaa hyppysissään kahta neliömäistä mustapintaista huonekalulevyä, ehkä pöydänkantta. Kahden levyn pinkka näyttää painavalta kuin kivi; nainen kantaa sitä vaivalloisesti pitkin kävelytietä, antaa kulman välillä levätä maassa. En kehtaa tarjota apuani. Levynainen pujahtaa sisään kirjaston sivuovesta. Kyltti sen vieressä mainostaa kahvilaa – sopii minulle.

Sisällä tärkeät opiskelijat opiskelevat tärkeitä asioita. Minua jo hieman ahdistaa. Informaation määrä ylittää kielellä tavoitettavan. Kuka kuvittelen olevani?! Ah, pieni ego isossa säännöllisesti siivotussa talossa.

Aalto-korkea tulee

Annan kiusaukselle periksi ja apinoin erästä verrattoman Räsäsen hieman kyseenalaiselta tuntuvista tavoista: julkaisen toisen blogin kommenttipalstalle kirjoittamani tekstin uudelleen omalla verkkosarallani. Asetan tekstinpätkän tähän muistutukseksi, jotten vain lopettaisi tematiikan käsittelyä tähän, kun pää on nyt auki ja kuparinen rikki, henki päässyt pullosta ja taudit lippaasta...

Kommenttini Järveläiselle menee osin ohi alkuperäisen aiheen:

---

Musta tuntuu (hyvin subjektiivisella, elegisesti huokaavalla tasolla), että ajatteleminen edellyttää ajattelun arvostettavuuden illuusiota: on haikeaa ja valitettavaa, kun se murenee – ja kuinka helposti se voi mureta!

Aallon nimi on siis tuotu mukaan ajalta, jolloin arkkitehdit meillä ja muualla saattoivat patsastella suurina teknillis-yhteiskunnallis-taiteellisina synteetikkoina. Eivät pahemmin kehtaa enää: maailmassa, joka juhlii innovaatioita ja synergiaa, ei ole tilaa renessanssi-ihmisfantasioille. Niinpä ne ovat jääneet samanlaiseksi nostalgiaksi kuin teekkarien juomalaulut, ammattikunnan sisäisten maljapuheiden tasolle. Jotain on pesuveden mukana valahtanut pois: Alvaria innoittaneiden humanististen visioiden päivittäminen nykyaikaan ei ole onnistunut; ja jos olemme realisteja, se ei varmasti onnistu innovaatioyliopistossakaan. Mutta entä jos emme ole...

Rakentamisella ei ole enää samanlaista kokoavaa merkitystä kuin sotien välisenä aikana tai jälleenrakennuskaudella. Jälkiteollisena aikana kaikki solidi ja paikkaan sidottu näyttäytyy kivikautisena esiteknologiana, ja nykyinen korkeakoulupolitiikka antaa tälle megatrendille täyden siunauksensa. Rakentamisen ja rakentavuuden idea olisi rakennettava alusta, oma välitön elinympäristömme otettava nykyistä vakavamman monialaisen tarkastelun kohteeksi, mutta onnistuuko tällainen voimien uudelleen kokoaminen huippuyliopiston tuulissa?

---

P.S.: Aalto-instituutti (vrt. Sibelius-akatemia) olisi ensituntumalta hallitumpi nimi. (Sellainen on tosin olemassa Torinossa. Maassamme vaikuttaa jo Aalto-akatemia, tosin hoono soomi -muodossa.)