Metrolla menneisyyteen 1

Tällaisia asioita mietin: onko Alvarinaukio edelleen veden vaivaama keväisin (kuten muistelin eräässä Mutta ennen muuta -kirjan kielikouristumassa) ja ehkä näin märässä marraskuussakin, kun madot nousevat linttaantumaan kallioisen kaupungin kivisimmille jalkakäytäville kaukana kaikesta näkyvästä mullasta.

Ajatus, että tunneli on rakennettu minulle, jotta voisin maanalisesta pullahtaa juhlallisesti Otaniemen kamaralle, tuntuu tänään loistavaan lohdulliselta. Nostalginen kostofantasia, osa n – totisesti, kahdeskymmenesviides vuosikurssi ja aivan uusi näkökulma! Ikävä kyllä minun on kirjoitettava tästä kaikesta hyvin subjektiivisesti, vaikka – kuten niin moni – yhdistänkin Otaniemeen objektiivisuuden elähdyttävän lupauksen. Tällä kampusparadoksilla on muitakin aspekteja: miksi niin monet mieltävät kaikkien noiden nuorta väkeä kokoavien instituutioiden suojissa itsensä tai toiset epäsosiaalisiksi ja vieraantuneiksi?

Silmä osuu Kampin metrolaiturin viittataideteokseen. Hauho ja Alahärmä osoittavat samaan suuntaan. Joudunko selostuksessani väkisinkin palaamaan Härmään asti? Siis suuntaan, josta alun perin etsiydyin punatiilikampukselle? Lauttasaaren metroasemalla modernistis–nostalgisten riippuvalaisinten parvi keinahtaa kevyesti metron saapuessa. Näen kaksi askeettisempaa varianttia samasta tunnelmasta ennen kuin seison Aalto-yliopiston aseman kolmioidun corten-teräslaattakaton alla. Näin nimetty metroasema tuntuu menetykseltä, sillä metonyymisesti moneen venyvä paikannimi on minulle myös alueen instituutioiden tutuin ja läheisin nimi. Oi Otaniemi, kaikesta otaannuttavuudestasi huolimatta olet minulle rakas ja toivon, että voisit avautua maailmalle ja nopeammille liikenneyhteyksille omana itsenäsi!

Uloskäynnin sijainti yllättää uloskävijän. Uusi mammuttimainen Väre-rakennus metrokeskuksineen toden totta katkaisee koko vanhan Otaniementien. Perspektiivi on uusi, ehkä jopa unenomaisempi kuin osasin odottaa.

Äkkivilkaisulta japanilaiselta vaikuttava nuori nainen puristaa hyppysissään kahta neliömäistä mustapintaista huonekalulevyä, ehkä pöydänkantta. Kahden levyn pinkka näyttää painavalta kuin kivi; nainen kantaa sitä vaivalloisesti pitkin kävelytietä, antaa kulman välillä levätä maassa. En kehtaa tarjota apuani. Levynainen pujahtaa sisään kirjaston sivuovesta. Kyltti sen vieressä mainostaa kahvilaa – sopii minulle.

Sisällä tärkeät opiskelijat opiskelevat tärkeitä asioita. Minua jo hieman ahdistaa. Informaation määrä ylittää kielellä tavoitettavan. Kuka kuvittelen olevani?! Ah, pieni ego isossa säännöllisesti siivotussa talossa.