Metrolla menneisyyteen 1

Tällaisia asioita mietin: onko Alvarinaukio edelleen veden vaivaama keväisin (kuten muistelin eräässä Mutta ennen muuta -kirjan kielikouristumassa) ja ehkä näin märässä marraskuussakin, kun madot nousevat linttaantumaan kallioisen kaupungin kivisimmille jalkakäytäville kaukana kaikesta näkyvästä mullasta.

Ajatus, että tunneli on rakennettu minulle, jotta voisin maanalisesta pullahtaa juhlallisesti Otaniemen kamaralle, tuntuu tänään loistavaan lohdulliselta. Nostalginen kostofantasia, osa n – totisesti, kahdeskymmenesviides vuosikurssi ja aivan uusi näkökulma! Ikävä kyllä minun on kirjoitettava tästä kaikesta hyvin subjektiivisesti, vaikka – kuten niin moni – yhdistänkin Otaniemeen objektiivisuuden elähdyttävän lupauksen. Tällä kampusparadoksilla on muitakin aspekteja: miksi niin monet mieltävät kaikkien noiden nuorta väkeä kokoavien instituutioiden suojissa itsensä tai toiset epäsosiaalisiksi ja vieraantuneiksi?

Silmä osuu Kampin metrolaiturin viittataideteokseen. Hauho ja Alahärmä osoittavat samaan suuntaan. Joudunko selostuksessani väkisinkin palaamaan Härmään asti? Siis suuntaan, josta alun perin etsiydyin punatiilikampukselle? Lauttasaaren metroasemalla modernistis–nostalgisten riippuvalaisinten parvi keinahtaa kevyesti metron saapuessa. Näen kaksi askeettisempaa varianttia samasta tunnelmasta ennen kuin seison Aalto-yliopiston aseman kolmioidun corten-teräslaattakaton alla. Näin nimetty metroasema tuntuu menetykseltä, sillä metonyymisesti moneen venyvä paikannimi on minulle myös alueen instituutioiden tutuin ja läheisin nimi. Oi Otaniemi, kaikesta otaannuttavuudestasi huolimatta olet minulle rakas ja toivon, että voisit avautua maailmalle ja nopeammille liikenneyhteyksille omana itsenäsi!

Uloskäynnin sijainti yllättää uloskävijän. Uusi mammuttimainen Väre-rakennus metrokeskuksineen toden totta katkaisee koko vanhan Otaniementien. Perspektiivi on uusi, ehkä jopa unenomaisempi kuin osasin odottaa.

Äkkivilkaisulta japanilaiselta vaikuttava nuori nainen puristaa hyppysissään kahta neliömäistä mustapintaista huonekalulevyä, ehkä pöydänkantta. Kahden levyn pinkka näyttää painavalta kuin kivi; nainen kantaa sitä vaivalloisesti pitkin kävelytietä, antaa kulman välillä levätä maassa. En kehtaa tarjota apuani. Levynainen pujahtaa sisään kirjaston sivuovesta. Kyltti sen vieressä mainostaa kahvilaa – sopii minulle.

Sisällä tärkeät opiskelijat opiskelevat tärkeitä asioita. Minua jo hieman ahdistaa. Informaation määrä ylittää kielellä tavoitettavan. Kuka kuvittelen olevani?! Ah, pieni ego isossa säännöllisesti siivotussa talossa.

Yhteenveto tähänastisesta

Suurimmat seikkailuni ovat olleet lillukanvarsissa rämpimistä. Toisaalta lillukka on raikas, vaatimattomuuden kaunistama marja, jonka sato on pieni mutta satokausi pitkä.

Muistiiinpanot, jotka unohdin julkaista tiistaina

Mitä jos väittäisin, että Facebook kasvattaa vastuullisempaan viestintään kuin toimittajakoulu. Mitä jos väittäisin, että ennen vanhaan journalistitkin uskoivat kirjoittavansa jälkipolville. Mitä tapahtuisi, jos…

Illalla inspiroivin tihkusade miesmuistiin. Pimeän lämmin kepeä suihku. Ja sininen viiva loistaa taas kaupungin yllä.

Runoiluni uhkaa vaihtaa vapaalle: haluaisin vain sanoittaa pitkän blues-improvisaation (no, äh, eihän se silloin olisi improvisaatio, jos teksti kirjoitetaan valmiiksi alkusta loppuun), jossa alun diibadaaba-nonsensen jälkeen alkavat toistua lauseet "taas on kadulla vettä", "taas on kadulla jäätä", "taas on kadulla lunta" jne. Boogie, abubabu, beibe, dägä.

Pienen alun yö

Tämä on uuden blogini sadas merkintä. Jos keksisinkin jotain sanottavaa, mieleni tekisi mieluummin kuiskata se takanani olevalle (siellä ei ole ketään) kuin kirjoittaa julki. Tänään on eittämättä ollut koko tähänastisen vuoden jäätävin, jumittavin, pimein ja martain päivä, enkä ole ainut, joka on kokenut näin. Päätin, että tämä on sopiva paikka koettaa jakaa tämä kokemus, sopiva yhteys luoda yhteys. Mitä ikinä yritänkin sanoa tässä tilassa, kääntyy äkkiä valitteluksi tästä kankeasta kielestä, päättöminä kiemurtelevista lauseista, jotka eivät tavoita omaa häntäänsä. Kaikki tulee yllättäen eteen, niin kuin kauppareissulla kadonnut musta hanska, joka kesken harhailevan etsinnän ikään kuin tipahtaa näkökenttään vihannestiskin päältä. Koetan nauttia C-vitamiinia, pitää mieleni ja ruumiini ravittuina, vaikka huvittaisi niin kovin harvakseltaan. Ja aamulla rullaan futonin reippaasti sivuun ja voimistelen.

Luokkatunnisteruno

syksy taivas Tampere
taudit unet valo

Syysuutta

     Tieto, jota ei julkaista, on valtaa.
           – Jari Tervo, Parnasso 4/2007

Niinpä niin, jo vain elämä voittaa levottoman seesteisessä syyskuussa, kun etenkin akateemisessa maailmassa ja sen liepeillä saa jälleen seurata ihmisten levittäytymistä niin uusille ja kuin vanhoillekin elonalueille. Aimo osa viiteryhmästäni hakeutuu juuri nyt Facebookiin hyvä veli -verkostojaan esittelemään – hävyttömät! Samaan aikaan punoo kansainvälinen pääoma omia loputtomia faceless book -verkkojaan ja Transsendentaalinen Manninen, koneellinen rukoilija, julkaisee verkkopalstallaan taas – kovaa kuvaparistoa.

---

Olen tutkiskellut mahdollisuuksiani jatkaa arkkitehtuurin opintoja. Ne vaikuttavat oikein hyviltä. Viime yrittämästä on kulunut tarpeeksi aikaa. Vähin erin kertymään herennyt elämänkokemukseni näyttää viittaavan siihen, ettei varsinainen lahjakkuusrakenteeni olisikaan täysin kelvoton alalle. Katson nyttemmin todistetuksi, että olin kymmenen vuotta sitten paitsi monin tavoin epäkypsä myös turhan yksinäinen ja yksinkertaisesti masentunut: useimmat ongelmani, kuten hämmentyneisyys, päämäärättömyys, alemmuuden ja ulkopuolisuuden tunne, pikkuasioihin takertuminen, kuvallisen ilmaisuni määrätty haikeus, alavireisyys ja "rembrandtlaisuus" (josta en tietenkään aio kokonaan luopua), ideoitteni hajanaisuus ja varovaisuus, taipumukseni tarrautua noihin ideoihin epätoivon vimmalla, epäkäytännöllisyydestäkin iso osa (lukija voi itsekin keksiä lisää ongelmia), kaikki nämä ovat hyvin aseteltavissa depression sateenvarjon alle. Häilyvänpuoleinen temperamenttini saattaa tuottaa yhä ongelmia, mutta tuskin ylikäymättömiä. Kyllä vain minäkin alalta tilani raivaan...

Noina lamavuosina professoritkin saattoivat huomata hetkittäin surkuhupaisan melankolisen laahustukseni, mutta juuri kenelläkään kohtaamallani ihmisellä ei ollut keinoa ohittaa älyllistyksiäni (joista jaksoin kiinnostua, kunnes sotkeuduin niissäkin, ja kun niissä sotkeutuu, on aika yksin), nähdä kokonaiskuvaa ja osoittaa tietä ulos. Sellainen ei ole perusarkkitehdin osaamisen rajoissa.

Syksyllä -96 tai -97 näytin muuatta murheellista, mihinkään etenemätöntä harjoitustyösuttuani eräälle yhdyskuntasuunnittelun assistentille. Hän esitti toiveen, että jättäisin työni hetkeksi ja menisin kotiin tyttöystävän luokse. Asuin Otaniemessä (osin A-osastolla, osin Teekkarikylässä) eikä elämässäni ollut muuta nimellistä sisältöä kuin uuvuttava, sotkuinen ja epätoivoinen suhteeni rakennustaiteeseen. Se, että minulla muka voisi olla tyttöystävä, oli hädin tuskin kuvittelukykyni rajoissa: sellainen elämä oli kerta kaikkiaan toisenlaisia ihmisiä varten – eikö assari, itsekin huomiota herättämätön, syrjäänvetäytyvä ja alakuloinen mies, kyennyt pitkän elämänkokemuksensa valossa näkemään tätä?

Muistan keskustelleeni paljon, useinkin miltei pakonomaisesti, ensin monien, monien perustutkinto-opiskelijoiden kanssa, sitten yhä enenevässä määrin jatko-opiskelijoiden, joiden seurassa koin voivani vapaammin uppoutua alan perusteisiin. Maratonkeskustelut olivat stimuloivia, mutta kovertamistamme ongelmaluolastoista oli paha kivuta ulos: olin niissä kotonani.

Vaikka opintoviikkoja kertyikin sieltä täältä ihan mukavasti, jo toisen vuoden laajat kurssit jäivät kesken, kaikki, jos oikein muistan [muistan onneksi väärin, huomautus 7. 9. klo 9.34]. Ongelmani alkoivat jo ensimmäisenä vuonna, jo ensimmäisten opiskelupäivien aikana, vaikka selviydyinkin ensimmäisen vuoden opinnostani kohtuullisen hyvin ja vaikka noilta ajoilta on ainakin yksi mieluisa muisto onnistumisesta. Aikomukseni on suorittaa tulevana lukuvuonna noista pakollisista peruskursseista kursseista kaksi (harkitsen tosin kolmattakin) ja lunastaa takaisin paikkani ammattiyhteisössä. Vetoapua on tiedossa, mikä on loistavaa.

Opintojeni ohessa aion pohtia ja käsitellä kirjallisesti kaikkea mahdollista, myös arkkitehtuuriteemoja. Tuskinpa teillä on mitään sitä vastaan, jos käytän pääasiallisena julkaisukanavanani tätä blogia?

Suomalaisen blogosfäärin kaiketi painokkainta arkkitehtuurikirjoitusta löytyy Anni Vartolan blogista. Myös Arne Nevanlinna bloggaa!