Sumupakkanen kuuraa kuuraa
puhtaaksi sillä lumi on enkeli
ja jää veden ylempi sääty
aatelisto, vaateparsi joka verhoaa
maan takaliston pyöreäksi kauniiksi
ihmisen mielestä
ihmisestä huolimatta
silmissä
ripsen jäätyminen hätäännyttää
hetken
lasiaiskellujat liehuvat
valaistut sumupilvet vaikuttavat
revontulilta
mutta eivät ole!
maailmalliset sähkövalot, kosteus
panssaroidut petäjät
surupuut morsiuspuut
hopeakäätyiset koivut
helmipuut, puuttuva kuu
ja yön yksinäinen sammal.
Miltä tuo hämärä maisema tuntuisi, näyttäisi, jos se olisikin radan toisella puolen ja matkan suunta päinvastainen?
Mutta entä jos romanttisen viihteen kuluttajat näkevät rakkauden jotenkin samalla tavoin kuin väkivaltaviihteen kuluttajat sodan?
eli
Helppohan heviä on soittaa
Mies olkoon mies, tietäköön mitä haluaa ja aseinsinööri olkoon paraatiesimerkki: Helvettejä on paljon helpompi kuvitella ja suunnitella kuin taivaita. Sotaa, väkivaltaa, kauhua, joukkotuhoa, kidutusjärjestelmiä, tappajarobotteja, psykopaattilääkäreitä ja ihmisteurastamoja on niin helppo kuvitella, että kaikenlainen väkivaltaviihde on rankimmillaankin vain halpaa stripteasea, joskus melko älykästä, useimmiten naurettavaa tai – niin kuin aseiden mainostaminen – pelottavan lapsellista. Väkivaltafantasiat ovat niin banaaleja ja helppoja, että sillä, mikä on muka liian kauheaa kuviteltavaksi tai kuvattavaksi sanoin, ei ole käytännössä mitään merkitystä. Helvetillä pelotelleet saarnaajat ovat tienneet tämän aina, mutta alentumalla pyhittämään kärsimyksen raadollisen kiihottavuuden he ovat samalla luoneet edellytyksiä vulgaarieskatologiselle mystiikalle, joka kaihoaa transsendentaalista, ylimaallisesti oikeutettua tuhoa ja vihaa.
Rakkautta on vaikea kuvitella.
Julkaisen tämän huvittuakseni, koska olen alakuloinen. Kuva on toiselta päivältä lokakuuta.
Tähän mennessä onnistuneimman afraliani raapustin erääseen kirjaan, jonka annoin lahjaksi. Saatan vielä palata aiheeseen. Siinä on jopa lievää taiteellista kiinnostavuutta, vaikken tällä hetkellä juuri luota kiinnostumisfunktioitteni toimivuuteen. Valvoin aamuun asti ja nukuin päivällä. Ei näin, aivan niin. Kirkasvalolampun osuus asiaan on epäselvä. Unohduin näpertämään, odottamaan kirkkaita ja selviä ideoita. Ne eivät vain ilmene.
Maat rantoineen ovat epämääräisiä räiskäleitä, mutta sellaisiinkin muotoihin voi kiintyä. Mantereitten etupuoli on Atlantille päin, paitsi sirokoipisen Etelä-Amerikan.
Lukekaa Tommipommi toista!
Olin talviunessa. Näin monia unia, jotka unohdin heti heräämisen hetkellä. Jotain muistan kuitenkin: islantilaisesta keittiöstä. Valvetilassa oletan, että saarella on totuttu syömään yksinkertaista, suolaista ruokaa: kaikki raaka-aineet ovat kalliita, paitsi kala, joka on tuoretta ympäri vuoden. Mutta uneni islantilainen ruokakulttuuri tukeutuu syvällä kellarikapakoiden kattoholvien varjossa tummanpuhuviin, makeisiin aineksiin: suklaaseen, lakritsiin ja hunajaan, tervaan, kuivattuihin hedelmiin ja mausteisiin. Ja ennen kaikkea vereen.
Tämä on uuden blogini sadas merkintä. Jos keksisinkin jotain sanottavaa, mieleni tekisi mieluummin kuiskata se takanani olevalle (siellä ei ole ketään) kuin kirjoittaa julki. Tänään on eittämättä ollut koko tähänastisen vuoden jäätävin, jumittavin, pimein ja martain päivä, enkä ole ainut, joka on kokenut näin. Päätin, että tämä on sopiva paikka koettaa jakaa tämä kokemus, sopiva yhteys luoda yhteys. Mitä ikinä yritänkin sanoa tässä tilassa, kääntyy äkkiä valitteluksi tästä kankeasta kielestä, päättöminä kiemurtelevista lauseista, jotka eivät tavoita omaa häntäänsä. Kaikki tulee yllättäen eteen, niin kuin kauppareissulla kadonnut musta hanska, joka kesken harhailevan etsinnän ikään kuin tipahtaa näkökenttään vihannestiskin päältä. Koetan nauttia C-vitamiinia, pitää mieleni ja ruumiini ravittuina, vaikka huvittaisi niin kovin harvakseltaan. Ja aamulla rullaan futonin reippaasti sivuun ja voimistelen.
