31.12.08

Praesepe

Tapaninyönä, tuolloin valottomalla vastarannalla, näin taivaalla Seimen, jota en tuntenut; epäilin komeetaksi.

(jollaisia saisi taas näkyä, komeettoja, niin kuin 90-luvulla, jonka huippukohdiksi ne taisivat jäädä)

Yritän vielä saada aikaan merkinnän tai pari ennen nollakymmenluvun vihoviimeistä ajastaikaa, mutta nyt olen raukea ja todella helpottunut: sain vuoden välttämättömimmän hoidetuksi.

(enkä viittaa tässä tähän merkintään)



Turhamaisuuttani korjailin jälkikäteen hieman lukijajoulukorttini layoutia.

23.12.08



(Joulukortin taustakudos ei ole mikä tahansa, vaan sellainen, jonka yllä vietettiin iloista joululaulujuhlaa.)

22.12.08

Sopeutumia

Kuinka kauan olin kävellyt noilla kengillä hieman työläästi, huomaamatta, että oikea kantalappu, lähes sentin vahvuinen, on pudonnut? Vasta koron alle juuttuvat soranjyväset ja lievä kiusaantuminen niiden aiheuttaman narinan kaiusta katukuilussa saivat minut vilkaisemaan kengän pohjaa, jonka kyllä tiesin kuluneeksi.

Kun esineet kuluvat ja hajoavat, koetan joko ratkaista ongelman itse tai jätän sen sikseen. En usko nykysuutareihin: eivät ne voi olla oikeita – pelkkiä avaimia kaupittelevia pikasuutareita kaikki.... En luota takuisiin, vakuutuksiin, en ylipäätään kirjallisiin sopimuksiin, jotka mahdollistavat juristeriana ja byrokratiana tunnetun organisoidun kiristyksen. Etenkään silloin, kun itselläni on jokin tärkeä (sellainen, jonka tärkeyttä joudun uskottelemaan itselleni riippumatta siitä, kuinka tärkeä se on) projekti kesken, en mielelläni luovuta yhtäkään ongelmistani (kuten rikkinäistä kenkää) itseäni ammattimaisempien henkilöiden käsiin. Henkisesti helpompaa on sopeutua, mukautua, perääntyä siihen, minkä uskottelee olevan tärkeää, kunnes tärkeys hiljalleen hapertuu ja osoittautuu arvottomaksi ikuisuuden näkökulmasta.

Yöllä olisin aktiivisempi ja ajattelisin positiivisemmin kuin nyt, nauraisin neurooseilleni ja ennakkoluuloilleni vapautuneesti. Kun vuorokausi vuorokaudelta on kiskonut ympärilleen mustaa suojapussia, pallon alapuoli on lopulta revennyt: parempi mies, uusi vapaa tajunta, herää yöllä, pursuaa ideoita, kirjoittaa, lukee keskittyneesti muutaman tunnin, nukkuu vielä muutaman tunnin ja herää tahkean harmaaseen iltapäivään.

Hetken kestää sydäntalven päivää, ja sekin vähä näyttäytyy vain kaupallisten intressien valossa. Yöllä olen hetken verran itsenäinen ihminen, unelta lainassa. Silloin otan ennakkoa joulunpyhiltä, joita rakastan niin kuin vain ehdottominta rauhaa, sellaista, joka on sekä juhla- että työrauhaa – yhtä aikaa.

20.12.08

PSYK

Tapahtui eilen iltapäivällä:

Vilkkaan ostoskadun varteen on pysäköity musta Lancia Y10 (onko autoille todella joskus annettu tuollaisia mallinimiä?) Auto on tyhjä mutta sen sirosta korista kajahtaa radioääni, joka osuu ohikulkijan korvaan: "Kun suomalaiset, lähinnä Mikael Brygger..."

Ääni raportoi tiukasta sananvaihdosta, jota suomalaiset olivat käyneet venäläisten kanssa. Tapahtumien tarkka kulku jää epäselväksi, koska jatkan matkaani pysähtymättä kuuntelemaan. Sattumus huvittaa – en ole paranoiaan taipuvainen niin kuin Ne Toiset* – mutta lievää huolestumista on vaikea vaistää: mikä outo skandaalien liemi odottaa rehtinä, kohteliaana ja marginaalisena tunnettua runoilijaa heti itärajan takana?



*Kun kuulin paljasjalkaisten ystävieni keskustelevan nuoruudestaan Suomalaisessa yhteiskoulussa (SYK), aloin miettiä, millainen sivistyksen ahjo olisi Perussuomalainen yhteiskoulu (PSYK), joka kaiketi perustettaisiin nykyisen Eiran aikuislukion tilalle.



Terveisiä lempeästä rinnakkaistodellisuudesta, Tampereelta. Niin kuin piikitön siili olen delfiini hopeisessa pussissa.

18.12.08

Paras suomalainen filosofiablogi juuri nyt

Filosofi valittaa laajoin kaarin mutta kirkkaasti, eikä tämä kirkkaus onneksi pohjaudu sellaisiin depressiivisen epätoivon tai agonistisen arroganssin äärimmäisyyksiin, jotka polttavat lukijan sielun karrelle. Blogin nimi osoittautuu tavanomaista "itseironista" kursailunäytettä paljon hienostuneemmin ironiseksi: tekstejä lukiessa ei tule mieleenkään pelätä, että uhittelut, valittelut ja muut akuutin alemmuuskompleksin sotkuisen-sympaattisen ilmentymät varastaisivat shown itse asiasisällöltä, joka on kiihkottomasti ja kärsivällisesti rakennettua kriittis-analyyttistä esseistiikkaa, tyyliltään melko akateemista mutta samalla vilpittömältä ja omaehtoiselta maistuvaa. Kuvitus ja muut lisät ovat juuri sopivasti viileän kontemplatiivisia. Vaikka tekstin perusvire on pessimistinen, ainakin tämä lukija palaa omalle palstalleen kulttuuriuskossaan aavistuksen verran vahvistuneena.

"Olisinpa nuortunut nuorempana." Ei muuta valittamista.

14.12.08

Epätie

Epätieteellistä on lukea ajatuksia.

Psykologia, filosofia, astrologia. Huonosti varustettujen kirjakauppojen pahin roska on myös puhtainta realismia, itse kylmä tosiasia.

(jota ei tarvitse avata eikä lukea)
(jollaisiin, turha kai mainita, meidän oletetaan sopeutuneen hyvin)

Tieto, huuhaa ja fiktio yhdessä rintamassa merkitysten välittämistä vastaan.

Kuolleeksi tekeytyminen on tekijän ammattitaitoa.

7.12.08

Aika lailla kohdaten

Edellinen merkintä piirsi aikajanalle läiskän, jossa aloin hämärin ja hyperbolisin sanankääntein käsitellä ajankohtaisaiheiden taiteellista tai taidefilosofista mieltä. Tarkoitukseni ei ollut siis mitätöidä journalistisia intressejä, mutta katson, että niiden ja luovan työn välillä on tietty ristiriita. On syytä huomata, että rajanteko taiteen (esim. kirjallisuuden) ja journalismin välillä on monella tavoin pulmallista:

Sosiaalisena touhuna ja "toimittamisena" taiteen on vaikea väistää sille asetetun ajankohtaisen tai -tasaisen sisällön vaatimusta: kilpailu ja julkisuus voimistavat tätä painetta, pyrkimys realismiin samaten voimistaa sitä (kenpä saisi aikaiseksi suuren aikalaisromaanin!) kuten myös yritys ottaa kantaa tai ylittää nykyhetki – onhan maailman jama tunnettava, jotta sen voi voittaa...

Suuri vaara on, että kaikki työtä tukemaan tarkoitetut viittaukset todellisuuteen (tietenkin myös historialliset) osoittautuvat yhden ja saman spektaakkelibrändätyn ajan paremmaksi tai huonommaksi seuraamiseksi – jo etukäteen, mutta sehän kuuluu työn nöyrään kuvaan tänä aikana: voimme nähdä, miten ajankohtaisuuden periaate tukee myötäapatiana tunnettua solidaarisuuden muotoa, tuota realististen piirien vaalimaa perinnettä. Yritämme saada ajasta otteen, kamppailemme, tulemme nöyryytetyiksi hienovaraisin tavoin ja seuraavassa hetkessä olemme kyräileviä, inhorealistisia, aikansa eläneitä konservatiiveja. Omanko aikamme elimme? Vai kenen?

Tieteen tekemisen suhde ajankohtaisuuteen ei ole juuri vähempää problemaattinen. Teoreettinen näkökulma asettuu ajan ulkopuolelle, joten se tarvitsee liittolaisekseen teknologian pärjätäkseen neuvottelussa aikaa edustavien tahojen kanssa.

Me modernit olemme alistuneet siihen, että historian kehittyvä ruohonleikkuri ajaa yhä useammin ylitsemme, tasaistaa ja päivittää ihanteemme joka kerta entistä huomaamattomammin ja lempeämmin nipsaisten. Tätä on kehitys, yleinen ja yksilön.

Ideat projisoidaan ikuisuuteen


Päivänkohtainen on (itsenäisyyspäivä oli), mutta ajankohtaista ei ole. Ajan on hetki ja kesto, kuten päivä, ei kohta. Kohta on kellossa, kalenterissa, kertomuksissa; ajankohtaista ei ole.

Paitsi ehkä jonain mikä tarttuu tullen mennen.

Jumala loi maailman seitsemässä päivässä. Ihmiselle se on painajaismainen, loputon projekti.

3.12.08

Miten rakentaa välitön?

Hetkittäin tajuan, miten paljon paremmin voisin kirjoittaa, paljon tietoisemmin. Periaatteessa. Lukijana, kriitikkona... jonakuna, jonka työ on vaikutelmien keräämistä jo kirjoitetusta, voisin havaita samanaikaisesti tekstin ja kaiken, mikä on havaittavissa sen takana.

Kirjoittaminen on outoa touhua, ikään kuin mutkikkaiden kulissien ja telineiden pystyttämistä sille, mikä on – tai minkä pitäisi näyttäytyä jonain, mikä on – aina jo, koko ajan, valmis ja todellinen. Ilmeinen. Visuaalinen ajattelu hajottaa kielen syntagmat, aivan kuin se rapauttaa musiikin abstraktiksi, ajattomaksi struktuuriksi ja mitoiksi. Tällaiselle hajoamiselle alttiissa maailmassani on paljon luontevampaa puhua – niin että toinen kuulee: silloin sanat eivät jää häilymään näkökenttään, katseella sivuutettaviksi tai tuijottamaan takaisin.

Kulttuuri on kumma juttu: kaikki raataminen, kaikki harhapolut, jotka tarvitaan, jotta jokin ilmeinen ja itsestään selvä ilmenisi edes kerran suunnilleen oikein. Mutta jos se ilmenee kerran, se voi ilmetä toistuvasti, ja tämä idea houkuttelee myös ainutkertaisuuden rakastajaa.

Ilmenevä ilmenee nyt tai tuskin koskaan, ja minua ahdistaa kroonisesti avoimena pysyvä, epämääräinen kysymys, joka koskee sitä, miten tekoni, siis harkitut, ei-spontaanit ratkaisuni, vaikuttavat siihen, mikä ilmenee tai minkä tulisi ilmetä välittömästi joko nyt heti tai jossain tulevassa hetkessä.

Ilmeinen on elämä...

30.11.08

Väärin kuultu, luettu

Olin kuulevinani sanat "hengen laskeutumisvalinta", mutta tarkemmin kuunnellen havaitsin heidän puhuvan espanjaa, jota osaan kehnosti.

"Selloon" olikin "sen luo", suomeksi.

Proosarunossa "kirous" oli yllätyksetön "kiitos".

21.11.08

Lohdullinen univormu

Tietokoneeni kovalevyn tila muistuttaa aivojeni tilaa: paljon asioita limittäin ja väärissä paikoissa. Epäjärjestys viittaa monien järjestysten mahdollisuuteen; jokin usko tarvitaan, että voi tavoittaa niistä edes yhden. Kieli on suunnattoman tehokas lajitteluohjelma, kunhan sitä käyttää ja nimenomaan vapaasti: sananvapaus tarkoittaa vapautta luoda järjestystä tavalla, joka on ihmiselle luontainen. Sen typistäminen tyhmentää meitä.

Kun aloitin tämän palstan pitämisen, halusin oppia kirjoittamaan. Kaunistelin pyrkimystäni: tosiasiassa osasin paremmin kuin uskalsin. Olin niin arka, etten kuitenkaan voinut peitellä pelkuruuttani, siksi aloin uskaltaa haluta uskaltaa ja siksi yritän yhä tavoitella jotain, mihin rohkeuteni ei vielä riitä. Tukahtumatonta elämänilmaisua... Mutta koska tahdon, että löydän mahdollisimman tarkat ja toimivat sanat, en voi pitää niitä vain oman elämäni ääninä. Miksi en hyväksyisi tätä? Kieli on lohdullinen univormu! En halua lakata luottamasta siihen.

Tämä luottamukseni lienee ollut ja on ehkä yhäkin lujempi kuin olen luullutkaan: tiedostanko oikeastaan mitään siitä, miten laveat ja ylettömät odotukseni ovat? (Eittämättä leimallista on, että koetin takertua filosofiaan...) Olen yhä hämmentynyt runoilijoiden osoittamasta sympatiasta.



(Editoin tätä kokonaisen tunnin.)

10.11.08

Bloggausta hankaloittava tila




Joka kadunkulmassa kävi myrsky kimppuun. Nyt istun suojassa.

5.11.08

Barack siteerasi Samia

utuin seuraamaan USA:n vaaleja turhankin innokkaasti, ja päähäni juuttui soimaan soul, oikea soul – ensin sitä edusti Curtis Mayfieldin (Don't Worry) If There's A Hell Below We're All Going To Go, mutta tänään on toinen ääni kellossa...

Soikoon se, päivän laulu:






Näin siis menetti blogini niin sanoakseni videoneitsyytensä – in a little tent, onko hienommin fraseerattua säettä kuultu?

On nähty ennenkuulumattoman ylikansallinen poliittinen ilmiö. Kaikki varmasti muistavat vuoden 2000 kohuvaalit, mutta muistaako kukaan, kuka oli Al Goren varapresidenttiehdokkaana?

28.10.08

Käänteitä arkkitehdiksi

Anti-intellektuaalisuus ei ole pragmaattisuutta vaan statusviestintää, karkea mutta tehokas puolustuskeino tilanteessa, jossa uteliaisuus on uhka.

Teorian ja käytännön asettaminen vastakkain on politiikkaa, yksinkertaistaen; sen kytkös käytännöllisten ratkaisujen ja teoreettisten väittämien tiedollis-taidolliseen sisältöön on vähintäänkin löyhä.

Omalta kannaltani arkkitehtien ammattikulttuurin ongelma ei ole käsityön korostaminen, ei insinöörihenkisyys (taiteilijan näkökulmasta) eikä mikään sellainen, vaikka luonnehtisinkin itseäni teoreettiseksi haihattelijaksi. Ainut ongelma on tärkeily. Sem ei tarvitse olla suuri ongelma; siitä voi olla välittämättä, ainakin sen surkuhupaisimmista muodoista; mutta nuorena kallistin korvani yleistä vaikeutta ja vakavuutta julistaville äänille niin, että menetin itseluottamukseni. Olin liian hämmentynyt tajutakseni, ettei mikään oma tai kypsä näkemys, jota minulle tarjotaan kuin kissalle narusta vedettävää lelua, ole mikään oma tai kypsä näkemys.

Kypsä on se, minkä tekee, oma se, minkä vasta aavistaa; se ei ole koskaan oma.

Se, mikä näyttäytyy loputtoman vaikeana, on jo helppoa.

Omiin taitoihinsa voi eksyä.

Toiminta on helppoa, koska se on toimintaa.

Vertailu keskinkertaistaa, koska se on vertailua.

Vertaa sitä, mitä pelkäät ihmisissä, siihen, mitä ihailet. Vain edellinen täytyy voittaa.




Tämä on kahdessadas merkintä talla partikulaarisella palstalla. Harkitsen madaltavani kirjoittamiskynnystä ainakin tilapäisesti, etten tuhraa kallista aikaa tekstien ylikypsyttelyyn.

22.10.08

Jokainen matka vaatii selityksen


Maantietä pitkin
on hienointa Tommipommia.

Elämä on vaikeaa, ja huiputukseen on ryhdyttävä itse siinä toivossa, ettei huijaa ketään.

Näin voisi jatkaa toiseen varttumisesta

Tulematta moderniksi jäisi kiveksi
vajoaisi pinnasta: masennuksessa on syvempi
järki ja tunne, ylpeys.

Elämänhäpeä, kun ajat
eivät ole aina olleet samat, kuten olisi pitänyt olla.

Ihmisen vaatimuksen täyttää etupäässä timantti.

Päähäsi tulee pohjaton kaivos.

Toivo liittyy epätoivoon, epätoivo toivoon, mainos kuolemaan, kuolema mainokseen; se on vetoketju, jonka häpäisijä avaa ja jonka runoilija koettaa sulkea; tämä on kiusallisuuden tie.

Toistan, jotta tämä olisi runo: mainos ja kuolema, taivas ja helvetti. Niiden niveltyminen toisiinsa on näytettävä. Ettei todellisuus ole välissä vaan ympärillä; että on kauhistus lausua "arki", jottei turhaan lausuisi.

17.10.08

Liittyy

Syksyn koleuteen liittyy outo tunne, että pitäisi hävetä olemassaoloaan, ojan penkalla, marjametsässä, suunnistamassa. Muuten sen kestäisi kyllä. Vasta jälkeenpäin tajuaa pysähtyneensä järkyttyneenä joskus, pysähtyy, sen tajuaa sitten.

Kun söin uuniperuna-annoksen, aloin miettiä, missä olin viimeksi nauttinut vastaavan, useitakin. Tonnikalatäytteellä, se oli tapa: muistin, miltä peruna näytti ja maistui, mutta ravintolaa ympärillä ei ollut. Tai ehkä oli kyläkauppa, sen haalea vaakalaudoitus. Mutta se ei ole ollut toiminnassa kahteenkymmeneen vuoteen. Miten se tähän liittyi. Nyt puhuttaisiin parin vuoden takaisista.

Kun kuva liittyy toiseen, se on pikemmin runo kuin kuvataidetta.

Jos kaikki liittyy kaikkeen, mikään ei liity.

7.10.08

Etäisessä lainavalossa, omalla painolla

Istun tässä etsimässä painavaa ajatusta. Paavo Haavikko on kuollut. Kun olin nuori, ilahduin tiedosta, että Haavikko olikin elossa ja kirjoitti yhä. Pelkän nimen perusteella hän ei kuulostanut aikalaisrunoilijalta, mutta hän oli nuorempi kuin isäni. Painava, vakava nimi assosioitui pikemminkin Jaakko Haavioon, V. A. Koskenniemeen, siihen konservatiiviseen, mitä hyllystämme löytyi: kullattuselkämyksisiä sotienjälkeisiä kokoelmia, joissa oli sotia edeltäneitä runoja; mennyttä aikaa, nuorena vanhenneita ellei kuolleita tekijöitä. Ja olihan Haavikko aikansa vanhimpia sieluja, nimensä kuuloinen, sitä raskaamman roolin vetäjä mitä kepeämpi itse. Näin olen ymmärtänyt.

Nytkä olisi korkea aika pyristellä irti painavuudesta? Jotain väistämätöntä siinä on, tässä maassa ja ilmapiirissä. Tiheä kappale. Miten siitä pääsisi helposti ohi, jos sen lähestyminenkin on näin työlästä? Elävät kamppailevat samoja kamppailuja kuin ne kuolleet, joiden kirjoja luetaan.

Niin kauan kuin Haavikko on ajankohtainen, hänelle on vaikea kuvitella seuraajaa. Näin kauan on kauan.

Lukiossa äidinkielen tunnilla luettiin Paavo Haavikon ylioppilasaine, se oli hämmästyttävä, huvittava, pelottava itsetietoisuudessaan, jollaista emme kuvitelleet voivamme löytää. Se oli, jos muistan, proosaruno, vanha mutta radikaali, ja me seurasimme siinä kuuta tai kuu seurasi meitä. Muistan lähinnä tunnelman, aiheen ja monikon ensimmäisen persoonan. Lyyrisessä nenäkkyydessään ja luokittelemattomuudessaan epäaine hyppäsi vasten epävarmoja abinkasvojamme. Pelotti, varmasti. Opettajamme, mainio, ilkikurinen, hihitti. Runoilija oli suvereeni ja kulki ohi, karkasi kuineen, mutta me saatoimme oppia alkeet painovoimasta, kuvaannollisessa esityksessä. Etäisyydet, joilla tuo voima nousee esiin – miten hän tavoitti ne?

26.9.08

Unen turvin

Luvassa: luova jakso. Miksi pelkään tarinoita, mutta ihailen unia? Our lives, larger than our lifeboats. Oudon kaukaa kylläkin. Äärimmäisen luova päivä kukaties. Kaikin tavoin. Uni on aktiivista lepoa. Uni on jatkuvaa heräämistä. Se, jolle unet ovat epäjärjestystä, ei ymmärrä järjestyksestä mitään. Tai ymmärryksestä. Mennä pitkälleen ja nähdä merkitysten tihkuvan, tajuta näkevänsä: tämä on oman pään etuoikeus. Mennä itseensä, joka ei ole tyhjä pelastusvene heilumassa reelingin yllä. Mennä itseensä, joka toinen voi olla, joka ole toisten. Nähdä hävyttömän kauniita unia, unisilmin kaikkia meitä, jotta joka helvetin hetki ihminen olisi se, mitä kaipaa ja kuka, olisi jo! Ei se, mitä pelkää. Olisi ilman eri käskyä, ilman eri kieltoa, olisi jo silloin kun tutut ja tuntemattomat näkyvät hennosti toistensa läpi, itsensä.

19.9.08

Doksanhaaroista

On olemassa poliittinen mielipide, moraalinen mielipide, eettinen mielipide... tai vakaumus kai pikemminkin. Kaikki vaikuttavat eri tasoilla ja ehdoilla. Ehkä on olemassa metafyysinenkin mielipide. Uskonnollinen mielipide on jokapäiväistä todellisuutta.

Tarkkailuasemista

Sukuhaarassani polvesta seuraavaan on 40 vuotta tai enemmänkin. Eikä se tahdo riittää, kun tuntuu siltä, että täytyisi kasvaa ja kapinoida kahden sukupolven edestä. Kirittävää jää joka kierroksen jälkeen yhä enemmän. Mutta maailman ihmetteleminen on hauskaa.



Kohoavan polven kollega Tampereelta on nyt Kattoratsastaja (harvennetuin kirjaimin). Harjavallanpitäjän virkakausi alkaa komeasti.

5.9.08

Vaatii

Vaatii kohtuullista itseluottamusta päästä yliopistosta läpi uteliaana, itsenäisenä ja kaunattomana. Vaatii kohtuullista itseluottamusta kirjoittaa omalla nimellään. Vaatii kohtuullista itseluottamusta kirjoittaa nimimerkillä. Vaatii kohtuullista itseluottamusta unohtaa ikäkausinormit. Vaatii kohtuullista itseluottamusta olla häpeämättä nuoruuttaan. Vaatii kohtuullista itseluottamusta olla häpeämättä keski-ikäisyyttään. Vaatii kohtuullista itseluottamusta olla häpeämättä vanhuuttaan. Vaatii kohtuullista itseluottamusta tehdä toisin kuin muut tekemättä tästä numeroa. Vaatii kohtuullista itseluottamusta tehdä samoin kuin muut tekemättä tästäkään numeroa. Vaatii kohtuullista itseluottamusta julkaista näin hiomattomia lauseita!

3.9.08

Keskustakirjasto ja valtion tontti

Olenko ainut, jonka päähän ei tahdo mahtua, että valtiovallan mandaatilla on edes periaatteessa mahdollista harjoittaa lyhytnäköistä kiinteistökeinottelua eduskuntatalon edustalla, valtakunnan arvoikkaimmaksi usein mainostetulla alueella, jonka kaavoitustilanne on edelleen de facto (jos ei ehkä de jure) auki ja epätyydyttävällä tolalla?

Toiston väistämättömyydestä

Nämä ovat toimeliaita päiviä. Pitääkseni yritän pitää oman toimintani rakenteen ja puitteet mahdollisimman yksinkertaisina – tai palauttaa ne sellaisiksi, jos mahdollista.

Eräs tapa vaalia pelin yksinkertaisuutta on sallia toisto ja luopua jatkuvan siirtymän illuusiosta. Kun ajattelen, ajattelen, paha kurki sentään, samoja asioita yhä uudelleen ja uusiksi, ja näiden samojen, tunnistettavien ainesten pukeminen joka kerta uusiin vaatteisiin tarkoittaa kovin työlästä ja tarpetonta harhaanjohto-operaatiota. Turhamaiset detaljit pirstovat tilan. Jos blogatessani mietin koko ajan, mistä olen jo ehtinyt kirjoittaa ja mistä olen aikonut kirjoittaa kuvitteellisessa esseessäni X, jonka ainekset sijaitsevat melkein yhtä kuvitteellisessa pöytälaatikossa Y, en saa ikinä valmiiksi sitäkään vähää, minkä kykenen pitämään työn alla tässä ja nyt. Toimiva teos (kyllä, blogimerkintä on pieni teos) ei synny pidättelemällä. Olisi uskallettava toistaa sekä mennyttä että tulevaa. Uutta arkkitehtuuria ei keksitä joka maanantai, sanoi joku todella nimekäs arkkitehti, en kuitenkaan enää muista kuka.

En myöskään muista, kuka klassikko pahoitteli, ettei ehdi kirjoittaa yksinkertaisesti.

Vanha kiusallinen tapani on miettiä miettimisteni puitteita ja puutteita jatkuvasti ja kertautuen. Kuin runoilija puitaan ikään. Ikään kuin yrittäisin olla samaan aikaan todella pedantisti akateeminen että todella anarkistinen; tällainen ei nähtävästi toimi, ei kerta kaikkiaan toimi. Minun on nähtävästi valittava mahdollisimman sosiaalinen ja pragmaattinen tie juuri siksi, että olen pohjimmaisten ihanteitteni tasolla jotain täysin päinvastaista: tragikoominen absolutisti, platonisti, universalisti, perfektionisti, matemaattisten viimekätisyyksien ankara kaihoaja.

Sarjamuoto on bloggaamiselle luontainen, mutta toistuvien elementtien on tässä lajityypissä (joka on erittäin vapaa) parempi olla tahattomia kuin pakotettuja tai "tuotteen" pintaan "brändättyjä": elementtisaumoja jäljittelevät urat käsinrapatussa julkisivussa herättävät nykyään lähinnä säälivää päivittelyä, vaikka (ja juuri siksi että) mekaanista toistoa jäljittelevä käsityö osoittautui tässäkin tapauksessa käytännön massatuotantoa kauniimmaksi.

Jokaisen taiteilijan päämäärä on päästä vaiheeseen, jossa voi seurata omaa tietään eli jäljitellä itseään. Se on iloinen, tyydyttävä vaihe, mutta sitä ei pidä suotta jouduttaa. Siihen ajautuu aina jotain tietä, kun pätevyyden rajat tulevat vastaan eli keinot jäljitellä toisia loppuvat.

Kaikki opillinen, käsitteellinen ja institutionaalinen hämärtyy noilla rajoilla. Ne pelottavat; niistä puhuminen pelottaa ja on vaikeaa. Pätevinkin on niillä yksin. Kulttuurimme rajoituksia vastaan meillä on asettaa vain heikot itsemme, ellemme ole tosiuskovaisia, jollaisia on luullakseni vähän.

Luulen kuitenkin, että omalla kohdallani nuo rajat ovat kauempana kuin olen ahdistuksissani kuvitellut. Olen pelännyt ja ehkä toivonutkin toiston lopullisuutta, vaikka olisin voinut kokea suorittavani vain osaharjoitteita.


Kaikki älyllinen työ muuttaa onnistuessaan pelin sääntöjä – siksi säännöt pettävät; siksi niihin (sääntöihin tai älykköihin) ei pidä luottaa koskaan täysin.

13.8.08

Kuva-ajatuksia


Poliittiseksi voi tulla puhumalla epähuomiossa poliittisia.




















Onko säälittävämpää kuin epäonnistua konservatiivisuudessa?

















Jos tekisin tilaa, millaista tilaa tekisin?
Tai teen.

Fragmentteja kahdenneltatoista

Kaikki nuoret odottavat, mutta heillä
on paljon vastaan otettavaa.

Juoda kahvia ikkunaisessa ravintolassa, se on miltei kuin junassa istuisi, etenkin kun taustalla soi nopea jazz, 1900-luvun utopia.

Ei meidän tarvitsisi viitata mihinkään, mihin emme itse halua mennä.

Kahviloiden, olisinpa voinut viettää nuoruuteni niin. Halpa nostalgia tulevaisuuden korvikkeena.

Havainto on merkittävä, koska se on havainto.

5.8.08

Kynäinho

Tahtoisin uppoutua kirjoittamiseen, mutta välineet ahdistavat, jos muu ei. Nolottaa kertoa, siis oikeastaan nolottaa jo tiedostaa, että kirjoitan mieluiten kynällä paperille, täysin epäajanmukaisesti, täysin epäakateemisesti. Alan jo epäillä omaa älyäni, kun joudun toteamaan tämän... järjestä puhumattakaan... Miehen, kuten tiedätte, täytyy hallita tekniikoita, muuten se ei ole mitään; ja kun ei ole mitään, kirjoittaminen käy työstä mutta palkitsee vain siten, että tyhjyys hetkeksi lavenee avaruudeksi, jonka toiseen laitaan ei ole toivoa päästä...

1.8.08

Improosaa

Olen onnellinen, kynästä virtaa paperille värillistä nestettä. Näitä nautintoja ei tietokone anna. Voisin kuvitella tulevani riippuvaiseksi kynän käytöstä, mutten näppäimistön. Siispä ajattelen ja tutkin maailmaa siten kuin se on luontevaa, vuodattaen. Kun se onnistuu, arvaamattomuuden lumo on odotettavissa – kunhan sitä ei jää odottamaan.

Hively on aina painallusta hienovaraisempi, käsialan analoginen signaali kytkeytyy takaisin kirjoittajan aivoihin ja tuottaa muotoja, kuvien muunnelmia. Kynä on taikakalu kuten vaikkapa savuke: kun itsesuggestio on tarpeeksi voimakas, psykoaktiivisen komponentin osuus jää yhdentekeväksi. Kun tartun kynään julkisella paikalla, käyn kohta hitaaksi ja haaveelliseksi, alan tuijotella kaukaisuuteen. En ole koskaan polttanut, mutta arvelen, että tupakointivälineillä on monia kiinnostavia fenomenologisia kytköksiä sekä kirjoittamiseen että puhumiseen. Vain merkityksen kiehkurat puuttuvat: väri jää keuhkoihin, sormiin ja seiniin. Kovin syvämietteinen kynä voisi olla piippu, jonka terään muste virtaisi pesässä palavista tervapitoisista lehdistä.

Unohdin osittaisen auringonpimennyksen, mutta kenties ne hetket, joina keskipäivä tuntui hieman pimeältä, eivät johtuneet pelkästään pilvistä.

Kynä kädessä tuottaa koomisia yrityksiä taistella entropiaa vastaan samaan aikaan, kun musta neste valuu paperille. Apuun tekee mieli kutsua kaikki järjen aseet ja älyn ihmeet. Apuun minkä puolesta?

Auringonkin energiavarannot ehtyvät hitaasti mutta varmasti. Karadzic näyttää ikäistään vanhemmalta, kuten näytti jo 90-luvulla; syitä en tiedä, mutta oletan julmurienkin kärsivän.

Kirjoittaminen ei ole mikään tietoinen toimi, paitsi jos se on muistiin merkitsemistä tai ohjeistamista. Nesteen vuodattaminen on outo, summittainen uhri, jonka kuvittelen – kun yllätän itseni kysymyksellä – ehkäisevän ties mitä verenvuodatusta ja henkistä balkanisaatiota. Itsesuggestio, sellaiseksi tunnustettu, vaikka kenties paremminkin nimetty, kuitenkin keskeneräinen ja hauras, ehkäisee meitä manipuloimasta toisiamme ja vanhenemasta liian aikaisin.

Nyt alkoi sade. Irrationalismini perustuu pitkään harkintaan, rationalististen taikasanojen tyhmentävän vaikutuksen tiedostamiseen, omien ja toisten heikkouksien aavisteluun, arveluun, etteivät ne mitkään ole ylitettävissä noin vain. Käteni punoo juonia pienistä liikkeistä; juonet voidaan luokitella jo etukäteen, mutta niiden yksityiskohdat ovat arvaamattomat kuin rakkaudessa tai.

Olen lakannut pitämästä itseäni pelkurina; kohta lakkaan pitämästä itseäni idealistina. Entä sitten?

Niin kuin lapsi, tosi ja teatraalinen...

Kirjoittamisella on rauhoittava vaikutus, mutta päihteenomainen tapani käyttää sitä edellyttää tiettyä sielu-uskoa, uskoa epävirallisiin ja illegitiimeihin yhteyksiin ihmisten välillä. Se irrottaa läheisistä ja tuo lähelle jotkut sellaiset kaukaiset, joiden kanssa ei ikinä uskonut kuuluvansa yhteen. Älyn viettelykset, jotka tulevat etäisinä ja vieraina esiintyvissä hahmoissa, kytkeytyvät yhä uudelleen takaisin siihen, mik' on tutuinta, tavallisinta ja lämpimintä ja juuri sellaisena kaikkein arvoituksellisinta. Puhe kutoisi ihmiset yhteen, elleivät he löytäisi etuaan niin nopeasti ja täyttyisi velvollisuuksista.

Taiteellinen elämä olisi jatkuvaa ojentautumista siihen, mitä emme juuri nyt tiedä tai tiedosta. Luovuus on uskon tämänpuoleinen mahdollisuus...




"Jumala on jazz", kirjoitti Tuomas Nevanlinna kirjoitti taannoin (minkä päivän lehdessä hänen kolumninsa onkaan) Helsingin Sanomissa. Lausahdusta ehdittiin siteerata jo iltapäivälehdessäkin (saman konsernin tai toisen), ja tämän päivän Hesarissa oli Kari Enqvistin advocatus diaboli -henkinen vastine, joka jäi toki lähinnä ohipuhumisen koomisten mahdollisuuksien näytteeksi. Arvostan kommunikaatiovaikeuksia, mutta seuraan Nevanlinnaa ainakin siihen asti, että katson oman tekstini tulevan sitä lähemmäksi uskonasioita (uskomusasioiden sijaan), mitä improvisatorisempaa se on.

22.7.08

Äänestä ääneen...

Kriisi antoi tunnustusta ääneenajattelusta. Hyvä niin, koska en ole tahtonut keksiä muutakaan: systemaattisempi toimintamalli tarkoittaisi kahta pahempaa teeskentelyn temppelien rakentamista – ilman purkamista, ilman ääneen ajattelua... Arvostan ja ihannoinkin joitain instituutioita – luonnontieteitä! – mutta niiden nimissä en tietenkään voi puhua. Ei ole mukavaa havaita, ettei itsellä ole minkäänlaista sanomaa, joka ylittäisi ajattelun tässä ja nyt; eikä ole mukavaa havaita, ettei muutoin voi ollakaan. Kunpa tietäisin, miten omasta ajattelusta voisi päästä sen verran yli, että saavuttaisi edes auttavan ammatillisen roolipuhunnan taidon: sellaisesta voisi olla hyötyä työelämässä. Mutta aina kun olen koettanut kirjoittaa, olen törmäillyt omiin ajatuksiini kuin oviin, jotka avautuvat yliopistojen loputtomiin kapeisiin käytäviin.

Mitä jos tämä olisi romaanin aloitus? Harjaantuneelle lukijalle ei jäisi epäselväksi, että tässä puhuu epäluotettava kertoja. Loppukäänne paljastaisi muillekin, että kaikki tapahtui toisin.

(Välihuom.)

Vasta elämänkokemuksen myötä on etiikasta kirjoittaminen alkanut hiljalleen tuntua luontevalta. Kyse on rappiosta, mutta väistämättömästä.

Sukupolvi sukupolvelta elämänkokemuksen hankkiminen käy silti työläämmäksi. Meille se lienee käynyt jo mahdottomaksi.

Eräänlaisesta häveliäisyydestä 1

Toisin kuin usein luullaan, on helpompaa elää hyvin ja sovussa toisten kanssa kuin opettaa toisia elämään oikein. Mutta meille turhamaisille on helppo uskotella, että vain jälkimmäinen on aikuisen arvon mukaista; että aikuisen on pidettävä edes joitakuita toisia valistettavina lapsina, jottei hän itse vaikuta selkärangattomalta ja vastuuttomalta. Mitään häpyä ei todellakaan ole; ei mitään rajaa sille, millaisia identiteettejä meille voidaan kaupitella!

On helppo nähdä, miten patriarkaalinen ajattelu on pervertoitunut, ja helposti herää pelko: onko samoin käynyt muillekin ihanteille; onko meillä mitään toivoa kasvusta, kasvusta miksikään muuksi kuin kyynis-nihilistisiksi valeauktoriteeteiksi, jotka yrittävät uskoa (ja uskotella) aikuistuneensa eli saavuttaneensa kaiken reaalimaailmassa mahdollisen autonomian opittuaan vihdoin pettämään itseään ja toisia tietoisesti ja pää pystyssä? Jokin tuossa projekti(o)ssa uhkaa aina mennä pieleen; ja jos jossain on selvästi toivoa, niin juuri tässä epäonnistumisessa!

Niin kauan kuin idealismi ei sovi aikuisen miehen arvolle, on turha valittaa siitä, ettei kukaan ottaa vastuuta mistään. Itse uskon itseeni täsmälleen sen verran kuin minulla on ihanteita; ja kyllä niitä on, järjettömästi niitä on... Niihin vain liittyy eräs käyttöä vaikeuttava ehto: en voi nimittää niitä omikseni, sillä jos voisin pitää niitä hallussani, ne eivät olisi ihanteita vaan "mun juttuja". Toisaalta Jumalaankin on kautta aikain liitetty omistusliitteitä. Nämä käytännöt muodostuivat nykyistä vähemmän individualistisina aikoina, joten meidän voi olla vaikea ymmärtää niitä.

Ihanteessa ja uskossa ja toivossa ja rakkaudessa on jotain väistämättä regressiivistä: kaipuuta, puutetta, riittämättömyyttä. Estävätkö kristilliset hyveet siis ihmisiä ottamasta vastuuta omasta elämästään, kuten patriisimme saattavat epäillä kirkkaimpina hetkinään? On selvää, ettei modernissa kulttuurissa ole missään tarjolla ongelmatonta kompromissia antiikin ja kristinuskon välille, ja siksi viimeistään lastemme hyve on aina jo rappiolla.

15.7.08

Kourissa tuntuva kutina

Olen ehtinyt tähän asti ymmärtämättä ja tulematta ajatelleeksi, mikä ajatuksissa on niin viettelevää. Mikä niissä älyn ylettömyyksissä (joista en voi sanoa tietäväni paljoakaan) on niin sytyttävää? Miksi tavallinen terve järki ei enää maistu? Miksi rakastamme haihatuksia enemmän kuin omaa etuamme? Miksi ilo on niin riivatun irti realiteeteista, ellei vahingoniloa ja viinaa lasketa? Miksi meille taivaanrannanmaalareillekin riittää seuraa; miksi haaveet menevät täydestä kuin väärä raha ja sitä sutjakammin, mitä vähemmän niissä on konkretiaa? Miksi minussa on tämä mystinen vika? Miksi en kykene aidosti häpeämään sitä vaan lasken leikkiä ja luikuttelen vain?

Opportunisti ei kiusaannu. Meillä muilla on asenne kuin jokin vamma, jolle ei ole kiellettyä nauraa.

Näkymätöntä kättä ei voi purra eikä kiittää. Luomamme jumalat eivät vastaa rukouksiin, mutta profeettoja sikiää, kukin omalle maalleen. Vanha testamentti kirjoitetaan uudestaan miljoonatta kertaa. Ensi kerralla vähemmän paatosta, ok?

Insinööriproosan tuolle puolen

Mietin, miten olisi mahdollista pysytellä tiukasti ei-yhteiskunnallisena. Ainakin kirjailijana olisi mahdotonta sanoutua irti yhteisestä leikistä: edes keskeislyriikka ei voi irrota taustastaan kuin hetken hurman ajaksi. Moderni sanataide ei voi vetäytyä puhtaaseen itseriittoiseen konventionaalisuuteen, ja siten se väistämättä ottaa jonkin kannan sosiaaliseen kontekstiinsa. Eikä se analyyttisimmilläänkään voi olla puhdasta luonnontiedettä.

Vaan entä jos se olisi kiinnostavalla tavalla epäpuhdasta. Kuvittele romaani, joka kertoo luonnonilmiöistä, matemaattisista struktuureista tai vaikka kielitieteellisistä käsitteistä. Rakenteellisella tasolla siinä olisi tarina, draamaakin, mutta se olisi kirjoitettu kielellä, jossa ilmenisi pyrkimys purkaa ja minimoida kaikenlainen elollistaminen ja metaforisuus. Kyseessä olisi tietenkin äärimmäinen vieraannuttamismenetelmä – ja sellaisena valitettavasti yhteiskunnallinen.

Olisi todella outoa, jos kukaan 1900-luvun kokeilijoista ei olisi ehtinyt yrittää jotain tällaista. Kirjallisuusihmiset, onko tietoa?

14.7.08

9.7.08

Fragmentti elämästä ja kirjallisuudesta

Elämäni pitäisi kirjoittaa, jotta ehtisin kunnolla eläytyä siihen. Mutta en ehdi.

Sadeko on syynä siihen, etten osaa juuri nyt sanoa enempää. Kesä pitäisi kieltää, ilmat jotka vaikuttavat mielialoihin, mielentiloihin, mielihaluihin, unen laatuun, uniin. Aamulla joko alkaa ajatella tai ei. Tätä on joko pidettävä työnä tai ei. Kesän turvissa on joko vapaa tai ei. Oman psyyken rakenneosat ihmetyttävät lakkaamatta, niiden suhteet toisiinsa.

8.7.08

Väärinymmärretyt olemisemme

Olen tottunut pitämään ulkoista arvokkuutta sisäiseen verrattuna melko arvottomana. Jollain tapaa olen hämmästynyt ja hämilläni siitä, miten aikalaisiani kiinnostaa nin paljon enemmän se, millaisia elämäntapoja he noudattavat tai mihin viiteryhmään kuuluvat, kuin se, millaisia he pohjimmiltaan ovat. He saattavat olla ankaria itseään ja toisiaan kohtaan, mutta heidän ankaruutensa on pinnallista.

Nämä huomiot vaikuttavat julkilausuttuina varmasti sekä tekopyhiltä että dekadenteilta, sikäli kuin tällaiset mainesanat ovat enää käypiä.

Myönnän kärsineeni essentialismistani, ja essentialistinen minäkäsitys itse näyttää syntyvän kärsimyksestä, pelosta, että on paha tai hullu tai homo tai muulla tavoin tabuksi luettava: ja tälla tavoin haavoittuneen ihmisen on vaikea eläytyä ja sopeutua yhteiskuntaan ja sen roolipeleihin ja -malleihin, koska hän osaa olla jotain vain olemuksellisesti muttei koskaan tilapäisesti. Onko hän sääty-yhteiskunnan idealistinen jäänne, vai onko kyse jostain yleisemmästä, jostain primitiivisemmästä?

Eikö ego (samoin kuin yhteiskunnallinen rooli) ole aina jotenkin kömpelö kompromissi kahden eli olemistavan (ser y estar) välillä?

7.7.08

Solipsistisia sormiharjoituksia 1

"Alkuräjähdys tapahtui minun vuokseni." Hullu, naurettava ajatus, lauseena mauton, mutta siihen kytkeytyy joitain vaikeasti kiistettäviä uskonnollis-metafyysisiä vääjäämättömyyksiä. Keskityn tällä kertaa metafyysiseen puoleen.

(1) Ilman otaksuttua alkuräjähdystä en kaiketi olisi olemassa. (2) Kartesiolaisittain päätellen olen kiistatta olemassa, tai – riippumatta siitä, missä mielessä olen olemassa itselleni – ainakin tämä jokin, minkä toiset a posteriori osoittavat minuksi, on eittämättä syntynyt ja edelleen mahdollistaa tietoisuuden. (2b) Tietoisuus on tietyssä ratkaisevassa mielessä väistämättä ainakin minun tietoisuuteni: se ei voi olla ensisijaisesti naapurin Matin (ilman että naapurin Matti olen minä: voidaan ehkä kuvata poikkeustapaus, jossa ihmistä voidaan nimittää itsensä naapuriksi), eikä naapurin Matti voi olla tietoinen minun puolestani. (3) Voidaan todeta, että tietoisuuden on välttämättä oltava olemassa, jotta maailman merkitys tai tarkoitus todellistuisi, koska merkitykset ja tarkoitukset ylipäätään ovat olemassa vain tietoisuudelle.

Ergo minun on oltava olemassa, jotta alkuräjähdyksellä ylipäätään voisi olla tarkoitus. Voit vapaasti ajatella näin omasta puolestasi.

5.7.08

Hämäräkysymyksiä

Mitä kuuluu sisäisen luontomme monimuotoisuudelle? Mitä siitä voidaan sanoa? Kehittyykö se yhä? Vai onko syytä epäillä, että jokin peruuttamaton häviämisprosessi on käynnissä?

Onko kulttuurissa sellaisena kuin sen tunnemme kyse enää epätoivoisista suojeluohjelmista?

Hallussa

Tieto on ainakin näennäistä valtaa: asiat ovat kuten sanon.

Kuinka voi vaatia ketään olemaan vakavissaan, kun kaikki haluavat olla oikeassa?

Tahto olla oikeassa on vähemmän viaton kuin tahtoisi olla.

4.7.08

Kasvatin

Sellaista piruparkaa ei olekaan, joka ei ilmoittaisi kasvaneensa sellaiseksi kuin on.

Kauheista lapsista tulee kauheita aikuisia, jotka kerskailevat kasvullaan ja kaupittelevat kauheita kasvatusoppejaan.

Heistä on kunniakkaampaa viitata lauseella "maailma on paha" itseensä kuin toisiin.

Ajattelematon lapsi ei pelkää vahingoittavansa toisia, niin kuin ei sekään, joka esiintyy Aikuisena.

Pelkäämme, että meitä kohdellaan kuin lapsia. Sellaista pahantahtoisuutta, jota tämä pelko voisi elättää ja joka voisi elättää tätä pelkoa, en oikein uskalla ajatella.

2.7.08

Historia ja fiktio

(Kirjattu Korjaamolla teekupposen ja Vähäsen Kakadun ääressä.)


Kenties pelkät mahdollisuudet ovat todellisia sankareita.

Historia kertaa tekijän ja kirjoittajan heikkoudet.



Fiktio on tuntemattomien ihmisten epävarmaa ja -todellista elämää. Se muistuttaa kuolemaa enemmän kuin omamme, omaamme.

Fiktio on kammottavaa. Tahtoisin kirjoittaa sitä, mutten halua. Haluaisin, mutten tahdo. Pelkään, etten kykene, mutta mahdollinen kykyni herättää minussa kauhua.

On kaksi kauhun lähdettä: se, että pystymme kuvittelemaan, ja se, että emme pysty.



Puu on liian raskas miehen kantaa. Maa tekee sen.



Sitä, että vanki kirjoittaa, ei pidetä luovuttamisena eikä mielettömyytenä.

30.6.08

Koostun pienistä peloista 1

Avuttomuus on tunnustettava tällaisina aamuina, joina se on tunnustettava. Ei voi mitään, vaikka tunnustus näyttäytyisi pelkkänä sanankäänteenä, sievistellen esillepantuna runomatskuna (tosin kenties epäilyksiä herättävän kömpelönä). Jos halutaan tunnustaa sielun rumuus, onko tunnustuksen oltava ruma, jotta lukija vakuuttuu? Mutta tuota en aikonut tehdä, halusin vain kiinnittää huomiota avuttomuuteen ja pelkoon, joiden havaitsen asettuvan itseni ympärille: ne ovat siis jollain tavoin itseäni suurempia asioita, jos kohta pienen ihmisen ympärille puristuneina aika pieniä.

Myötähäpeä on tunne, jolta taiteilijat pääsääntöisesti pyrkivät säästämään yleisönsä.

Myötähäpeä on harvoin katharttinen kokemus. Se saisi olla sitä useammin, jos voin puhua puolestani. Olen valinnut helpomman tien, hitaasti vieroittanut itseni tuosta ilmeisen vahingollisesta tunteesta.

Nyt lepään ja luen jotain. Koetan olla mahdollisimman vakaasti sitä mieltä, että minun lukijana pitää valita luettavakseni jotain, mikä kääntyy haavassa pikemmin avaimena kuin veitsenä.

18.6.08

Tyylikysymyksiä

Pakottaako tyyli sisällön tiettyyn muottiin vai jokin, mikä on tyylin takana? Jos aforistisista kiteytyksistäni tulee synkkiä, vanhentuneita, kansallisia omakuvia, esittävätkö ne tällöin minua vai sitä kieltä, joka täällä yleensäkin puhuu? Mitä mieltä on esittää tällaisia ylimalkaisia kysymyksiä – etenkään kaiken filosofiassa jauhetun jälkeen?

Ensimmäinen kieli on vaikein. Se on äidin kieli, ja isän.



Lisäys klo 2.24: Kieleen eksymisen hätä ei ole teoreettinen.

Esittymisestä

Olen aika ahdistunut juuri nyt, sen joudun myöntämään, kun en keksi muutakaan sanottavaa.

Haluaisin luopua tarpeesta todistella ja etsiä oikeutusta, sillä tuo tarve tuhoaa kaiken, muuttaa ylevimmät pyrkimykseni alhaisiksi kompromisseiksi, käsin koskematta. Tuo tarve rikkoo jokaisen lauseen, jokaisen suhteen, jokaisen identiteetin se muuttaa mahdottomaksi ja ylimaalliseksi ihanteeksi. Tuo tarve tulee kaiken eteen, lisää loputtomasti edellytyksiä, etuliitteitä, esiasteita. Se pakottaa etsimään epätoivoisesti edeltävää ja unohtamaan jäljessä tulevan. Se saa uppoutumisen tuntumaan hukkumiselta. En tarkkaan tiedä, mikä se on, enkä enää jaksa pohtia. Jotain sille olisi tehtävä. Se tulee kaiken, kaikkien eteen.

17.6.08

Murros

Vastaflow

              ...eli "akanflow"

Tänä aamuna nousin oikealla jalalla: ajattelin ensiksi maailmankaikkeutta. Siinä kaikki, mitä meillä on jaettavana toistemme kanssa, vaikka olemme näin olemattomia.

Olen yliherkkä kesälle: jokainen hetki pysäyttää, vaikka pitäisi olla flow-tilassa. Suomalainen kaikki on raskasta ja velvoittavaa, etenkin positiivinen. Olen allerginen flow-tilalle, tuolle Mihály Csíkszentmihályin käsitteelle, ja toin tämän seikan esille eilisessä keskustelutilaisuudessa. Sanoin ottavan kyynikon rooliin. Tahdoin vain aukoa päätäni lievästi, mutta lieväksi hämmastyksekseni saatoin todella vaikuttaa kyynikolta.

Olen naiivin yliherkkä konsulttipsykologialle, joka suosittelee ihmisille merkityksellisyyden kokemuksia mutta on samaan aikaan perusluonteeltaan (omasta mielestäni) selkeästi välineellistävää ja nihilististä. Yksilön kokemus on irrotettu saarekkeeksi, jota tarkastellaan ulkoapäin näennäistieteellisin käsittein mutta tieteellisestä kontekstista irrotetusti. Kaikki lähtee muka yksilön sisältä muttei oikeasti mistään, ei siis mistään abstraktin hyödyn ulkopuolisesta. Syvähenkisinkin mielekkyyskokemus on suoritus tai tuotteistettava oire...

Olen valmis menemään pitkälle pessimistisessä kritiikissäni, koska olen merkitysoptimisti ja eräänlainen idealisti. Eivätkö todelliset huippukokemukset ole liian rankkoja, liian todellisia, jotta niitä voisi mielekkäästi mainostaa kokemuksina? Eivätkö onnellisuuspotentiaaliin kohdistuvan hyväksikäytön vaarat ole vielä kertaluokkaa suurempia kuin mielihyvään kohdistuvan? Kell' onni on...

...se onnen jakakoon. Osana maailmankaikkeutta, jonka pieneltä osaltaan oirehtii meissä!

4.6.08

Halkaistuissa lenineissä versova kasvu

Lenin-puisto Helsingin Alppilassa on yksi kaupungin kauneimmista, mutta harva löytää sinne. Viimesyksyinen patsashanke sai aikaan vesilasissamme pienen mutta lupaavan myrskyn: nykytaide, kuten tiedämme, imee voimansa ristiriidoista, hämmennyksestä ja kiistellyista aiheista, eikä venäläinen vallankumousjohtaja näytä vielä – tuhansien ja taas tuhansien patsaiden jälkeen – siirtyneen kokonaan menneeseen aikaan. Vladimir Iljitš on esimerkki siitä, miten historia voi henkilöityä ja yksittäisestä politikosta tulla omaa lihaansa kovempien ja kivisempien realiteettien symboli, joka tosin nykyään edustaa kaikkea muuta kuin juuri sitä järkkymätöntä eheyttä, jonka Lenin-henkilökultin pystyttäjät halusivat esittää tämän kuoleman myötä täydellistyneenä. Millainen sotkuinen sattumien ja hätäisten päätösten summa neuvostovaltion perustajan vaikutus Suomenkin historiaan onkaan! Noita asioita sopii miettiä puiden siimeksessä, jossa kaupungin melu hukkuu tekopuron solinaan. Kannatan vilpittömästi sellaisia historiallisia "muistolehtoja", jossa tärkeilystä ja ontosta monumentaalisuudesta on vihdoin onnistuttu vapautumaan. Lienee selvää, että tavanomaisen neukkumuistokivipään pystyttäminen puistoon olisi epäluovalla tavalla anakronistinen, provokatiivisuudessaan tyhjä ja ironisuudessaan liian laiska ja väsähtänyt ele, jossa itse veistoksesta tulisi täysin epäolennainen. Puistoon mahdollisesti sijoitettavan teoksen tulisi itsessään olla keskustelupuheenvuoro ja sellaisena mahdollisimman kestävästi kiinnostava. Uskaltaisin toivoa sellaista – ja jopa ehdottaa: Miksemme esimerkiksi määrätietoisesti halkaisisi kovapäistä Leniniä ja tekisi halkeamasta sellaista, joka (haikean ironisen) toiveikkaasti kasvaa kukkia, sammalia, kenties puitakin?

Medioitunut kansa

Se, millä tavoin nimimerkit käyttävät vapauttaan, kertoo kaiken ajattelun ehdoista.

Emme suin surminkaan menetä kasvojamme. Luovutamme ne vapaaehtoisesti.

Piileskelijät ovat silmänpalvojia. Pahan silmän.

Näkökulmia ahtaisiin rakoihin 2

Aforismi on se vähä, mitä kykenen aktiivisesti uskomaan tietyllä hetkellä, sanallistettuna niin hyvin kuin pystyn. Mitä tämä aktiivinen usko on?

Joskus innostun kiteytyksestäni; joskus se on kaikki, mitä pystyn juuri ja juuri emotionaaliselta takeltelultani sanomaan. "Rakkaus on pyhä." Kun aloin teini-ikäisenä tuhertaa lyhyitä muistiinpanoja ties mihin paperilappuihin, tuo oli yksi ensimmäisistä ja ainut, jonka muistan: sen tarkoitus ei ollut olla omaperäinen, ei tietenkään, päinvastoin, mutta se haltioitumisen ja hämmennyksen sekoitus, joka tuli ilmaistuksi noilla sanoilla, on helppo palauttaa mieleen. Kun olin kirjoittanut lauseen, koin sen heti kovin tekopyhäksi ja kiusalliseksi eleeksi. Enkä päässyt vapaaksi lemmentuskastani, vaan seuraavat viisitoista vuotta elin neuroottis-romanttisessa selibaatissa, ankaria mutta aikansa ja paikkansa kadottaneita ajatuksia ja arvostuksia elätellen.

Aktivisuuteni on yksityisiä eleitä, peilailua. Aforismi on lauseista turhamaisin. Se ottaa itsensä älyttömän vakavasti.

1.6.08

Näkökulmia ahtaisiin rakoihin 1

Kuten olet saattanut huomata, harrastan melko avoimesti aforistiikkaa ja aforismien rustailua. Sellainen ei voi jatkua kovin pitkään, vai mitä luulet: pelkään, että haen lyhyestä muodosta väärää, petollista turvallisuuden tunnetta, jonka seurauksena on vain ajatusprosessien näivettyminen, yleinen hämäryys ja ahdistus.

Inspiraation hetket ovat lyhytaikaisia nousevia virtauksia ajatusprosesseissa, jotka tempoilevat edestakaisin kylminä ja tyytymättöminä, sikäli kuin eivät jähmety paikoilleen. Aforismi on yritys vangita tuo kohottava puuska, luoda positiivinen käänteiskuva itse oivalluksesta, keskeytyksestä, jonka aikana näkökulma vaihtuu. Tämä tuntuu toivottomalta. Kiteyttämällä ei oivalluksen kokemusta voi jälkikäteen rekonstruoida: sen ydin on tyhjä, pieni helpottava liikahdus siinä, mikä on jännittynyttä, liikkumatonta ja kätkettyä.

Parhaat hetket valuvat käsistä, kun niiden muistoon koettaa takertua, sillä sentimentaalisuus peittää sen, mikä vallitsee. Liikkuessaan silmä on hetkellisesti sokea.

30.5.08

Viestivä pelkää

Jokainen viestivä ihminen pelkää, että hänen sosiaaliselle maailmalle alttiiksi asettautumisensa epäonnistuu ja tuottaa vain menetettyjä mahdollisuuksia. Tämä on yksi vahvimmista viestivää yhteisöä yhteen sitovista voimista. Yhteisön viestintää säätelee alttiiksi asettautumisesta juontuva etiikka: jokainen ihminen tietää voivansa menettää hänelle ominaiset ihanteensa, arvonsa ja arvostuksensa kohdatessaan sosiaalisen maailmansa.
– Jukka-Pekka Puro, Minä viestii, Eetos, Turku 2007


Selailen yllä siteeraamaani kirjaa. Siinä on jotain hyvin kaunista ja vetoavaa; aivan vastaavaan en ole törmännyt koskaan aiemmin. Pidättyväisen, surumielisen paatoksen säestämä eksistenssifilosofinen näkökulma viestinnän teoriaan on kontekstissaan yllättävä mutta herättää ainakin itsessäni välittömän, voimakkaan tuttuuden kokemuksen. Sen perusteella, mitä olen aikojen saatossa oppinut oman osallistumiseni ja itseilmaisuni edellytyksistä, tohtori Puro vaikuttaa luotettavalta oppaalta. Muutoin en vielä osa arvioida teosta: mistä löytäisin oikeat kriteerit?

Aalto-korkea tulee

Annan kiusaukselle periksi ja apinoin erästä verrattoman Räsäsen hieman kyseenalaiselta tuntuvista tavoista: julkaisen toisen blogin kommenttipalstalle kirjoittamani tekstin uudelleen omalla verkkosarallani. Asetan tekstinpätkän tähän muistutukseksi, jotten vain lopettaisi tematiikan käsittelyä tähän, kun pää on nyt auki ja kuparinen rikki, henki päässyt pullosta ja taudit lippaasta...

Kommenttini Järveläiselle menee osin ohi alkuperäisen aiheen:



Musta tuntuu (hyvin subjektiivisella, elegisesti huokaavalla tasolla), että ajatteleminen edellyttää ajattelun arvostettavuuden illuusiota: on haikeaa ja valitettavaa, kun se murenee – ja kuinka helposti se voi mureta!

Aallon nimi on siis tuotu mukaan ajalta, jolloin arkkitehdit meillä ja muualla saattoivat patsastella suurina teknillis-yhteiskunnallis-taiteellisina synteetikkoina. Eivät pahemmin kehtaa enää: maailmassa, joka juhlii innovaatioita ja synergiaa, ei ole tilaa renessanssi-ihmisfantasioille. Niinpä ne ovat jääneet samanlaiseksi nostalgiaksi kuin teekkarien juomalaulut, ammattikunnan sisäisten maljapuheiden tasolle. Jotain on pesuveden mukana valahtanut pois: Alvaria innoittaneiden humanististen visioiden päivittäminen nykyaikaan ei ole onnistunut; ja jos olemme realisteja, se ei varmasti onnistu innovaatioyliopistossakaan. Mutta entä jos emme ole...

Rakentamisella ei ole enää samanlaista kokoavaa merkitystä kuin sotien välisenä aikana tai jälleenrakennuskaudella. Jälkiteollisena aikana kaikki solidi ja paikkaan sidottu näyttäytyy kivikautisena esiteknologiana, ja nykyinen korkeakoulupolitiikka antaa tälle megatrendille täyden siunauksensa. Rakentamisen ja rakentavuuden idea olisi rakennettava alusta, oma välitön elinympäristömme otettava nykyistä vakavamman monialaisen tarkastelun kohteeksi, mutta onnistuuko tällainen voimien uudelleen kokoaminen huippuyliopiston tuulissa?



P.S.: Aalto-instituutti (vrt. Sibelius-akatemia) olisi ensituntumalta hallitumpi nimi. (Sellainen on tosin olemassa Torinossa. Maassamme vaikuttaa jo Aalto-akatemia, tosin hoono soomi -muodossa.)

29.5.08

Järki voittaa, on totuuden aika 2


Efemeerinen bagatelli flanöörin muistivihosta 27. 5.:

Mikä tekee kauniin tytön hymystä kaiken ilon arvoisen? Ei sitä voi tietää, on vain koettava. Aina voi keksiä järkisyyn, aivojen pitämisen notkeina, jotta niitä voi käyttää...

27.5.08

Aisti- ja lainvoima

En jaksanut kirjoittaa koko yötä, mikä oli ihan järkevää. Väsyin yllättävän nopeasti ja tulin levottomaksi. Levottomuus on häitsi tämän päivän toimia. Tilannetta ei helpottanut se, että valmiiksi alentuneen ruokahalun houkuttelemana päädyin juomaan liikaa kahvia ja teetä. Kun mieli on innoittunut, kofeiinihumala on miellyttävä olotila: ajatus ja astunta rullaa, ah, hellästi haluan kuopia sinua maa...

Mutta huvista saa maksaa. Voinnissani ja keskittymiskyvyssäni ei juuri nyt ole kehumista. Koetan silti saattaa lukukelpoiseksi erään aiemmin luonnostelemani merkinnäntyngän:



Oi te pieneen ja yhä pienentyneeseen lukijapiirini kuuluvat, arvostan uskollisuuttanne ja uskon teihin. Koska en voi enkä haluakaan päästä eroon tämän blogin omakohtaisuudesta, marginaalisuudesta ja pienimuotoisuudesta, julkaisutahdin tihentämiselle ei pitäisi olla suuria esteitä!

Pienentyy mun ympär' aihepiiri... Olennaisten kokemusteni en oleta olevan edes ilmaistavissa. Epäilen, etten voi ikinä jakaa lapsuuteni vahvimpia merkityksiä kenenkään kanssa, mutta toivon kovasti, ettei aikuistuminen edellytä alistumista tällaiselle kohtalolle. On harha luulla, että nämä kokemukset olisivat järkyttäviä. Sitä ne eivät ole ainakaan millään julkisuudessa tunnistettavalla tavalla. Ne ovat pikemminkin kirkkaimpia tuttuuden kokemuksia, jotka erottuvat muista erityisellä erityisyydellään – ja yksityisyydellään – ja sellaisina ne vaikuttavat sanelevan muiden kokemusten mahdollisuusehdot.

Lapsuudessa on luullakseni aina jotain sovittamatonta, onnessa vielä enemmän kuin onnettomuudessa.

-92


Toiset asiat ovat nyt todellisia kuin vuonna -92. Havaittua muutosta kutsutaan elämäksi.

Se oli vielä aikaa, jolloin Finlandia-palkitut kirjoista uskoi voivansa saada kunniavartion kansakunnan kaapin päälle. Ne olivat viisaita ja vakavia, mutta tämänkin saatoin omin silmin varmentaa vasta myöhemmin. Kirjat siis olivat, ajoista en tiedä. Ei meitä erityisesti houkuteltu lukemaan.

Tai elämään.

Vuonna 1992 Finlandia-palkinnosta päätti viimeistä kertaa raati, ja kuten tiedämme, voittaneet teokset olivat tuolloin pääsääntöisesti muita kuin romaaneja: Leena Krohnin Matemaattisia olioita tai jaettuja unia (1992), Arto Mellerin Elävien kirjoissa (1991), Markku Envallin Samurai nukkuu (1989), Gösta Ågrenin Jär (1988)... – muistan ajatelleeni, että "Täälä" olisi uskottavampi suomennos kuin tämä Tääl (1989), johon suuressa näsäviisaudessani muistin tutustua vasta äskettäin. Caj Westerberg suomentaa kauniisti (ehdotan silti ja juuri siksi vielä makusteltavaksi sanaa "tiäl") ja Ågrenin lyyriset mietteet, proosaa painavammat, ovat suurenmoisia: uskon, että alkukielisinä tekstit ovat paras mahdollinen tarttumapinta ruotsinkieliseen runouteen, sikälikin kuin Ågren on kotoisin vain vähän matkaa alavirtaan omilta juuriltani ja kasvuseuduiltani, Etelä-Pohjanmaan pohjoisosien näkymättömästä toiskielisestä rinnakkaistodellisuudesta.

Vanhempani eivät osanneet artikuloida tuon todellisuuden pysyvyyksiä ja muutoksia, ja minusta kasvoi hassunkurinen ihmettelijä.

Pohjanmaalla risteilee kaikkialla näkymättömiä rajoja, inhimillisyydessään ihmistä vahvempaa tahmeaa seittiä. Varmuuksia ja pelkoja. Siellä on kaikki, mihin itse uskon heikkoina hetkinäni, vaikken jaksa uskoa enkä kai haluaisikaan sikäläisten uskovan minuun. Maaperä säilöö kaiken, kliseisimpiä romanttisia runoilijankohtaloita myöten. Säilyttävyydessään se pysyy immuunina jopa omalle koomisuudelleen ja rappiolleen. Samaan aikaa tuttujen ja vierastakin vieraampien kylien raiteilla aistii kotoisin- ja toisinolon monisukupolvisen jännitteen. Sitä ei tavoita Helsinki-nimisessä kompromississa, jossa nuoruuteni tiukat solmut purkautuvat masentavan löysiksi vyyhdeiksi.

Palatakseni vuoteen -92, josta lähdin: löysin tuonaikaisen taskukalenterini, Suomen Yhdyspankin viikkomuistion 25.11.1991–16.5.1993. Alkulehdillä sekä muistiinpano- ja puhelinmuistio-osioissa on siellä täällä sekavahkoja lyijykynämerkintöjä, jotka käsittelevät mm. arkkitehtuurin ja totuuden perimmäistä luonnetta sekä käsitteen käsitettä. Aloittelin tuolloin opintojani.

Äärimmäiset tai sellaisilta vaikuttaneet ontologiset ja epistemologiset kannat ahdistivat minua silloin niin kuin myöhemminkin; nykyään tunnen jotenkin menneeni halpaan, uhranneeni liikaa ajatuksia liian karrikoidulle filosofialle. Varsin naiiveilta kysymyksenasetteluni näyttävät nyt, hyvä niin, mutta tämä tuntuu kaikessa summittaisuudessaan edelleen oivaltavalta:

"Usein väittäessämme jotain itse asiassa määrittelemme käsitteemme, niiden väliset suhteet.

Inhimillisiä, abstrakteja kysymyksiä pohtiessamme emme vain esitä todellisuutta vaan luomme totuutta."

Ja tässä puhuu väärentämätön nuoruus:
"eksistentiaalinen vieraudentunne eksistentiaalista vieraudentunnetta / antroposentrismiä kohtaan"

Tuossa asenteessa on jotain, mitä voi jo nostalgisesti kadehtia: minulla oli tuolloin ilmeisen mukavaa omassa vinohymyisessä epämukavuudessani ja ulkopuolisuudessani. Sittemmin olen pahan kerran sivilisoitunut. Matin teksteistä saatan hetkittäin tunnistaa vastaavan perustavanlaatuisen vastarinnan paremmin säilyneenä ja kehittyneempänä.

19. toukokuuta Härmässä paistoi lännestä monumentaalinen preeria-aurinko, idästä kohosi pilvirintaman jyrkänne ja useat talot olivat vaaleansinisiä kuin Venäjällä miltei. Pääskyt. Olen vanhempi kuin kaikki eläimet täällä, tulin ajatelleeksi.



Lisäys 27. 5. klo 14: puhuvat Kemppisenkin palstalla eteläisen Pohjanmaan rajoista, huomasin vasta. Tuon seudun eksotiikkaa ei ilmeisesti syvinkään juurtuneisuus vähennä.

26.5.08

Kevätromanttinen kurkun koristus

Käväisin ulkona. Ilta on kaunista kauniimpi. Taltioin näkymän takaraivooni ja projisoin sen ruudulle. Näin voin kirjoittaa koko yön. Näin on tehtävä ajoittain, silloin kun paperi näyttää avautuvan ulkoilmaan, muistoihin ja tulevaan; silloin kun tietää aistikokemuksen milloin vain kykenevän saattamaan naurunalaiseksi kaiken matalamielisyyden; silloin kun kauneus on selvästi jotain muuta kuin kirjoittajan omien virtuoosisuoritusten kuristava velvoite; silloin kun Korkein hoitaa hyvyyden eikä meitä varsinaisesti tarvita vaan voimme näyttää niin hyödyttömiltä kuin haluamme. Mutta koska tämän maailman jomotus ei kuitenkaan lakkaa, saattaa paratiisillisimpien hetkien juhlinta edellyttää kirjoitusta yön läpi.

On harmillista, etten osaa tehdä musiikkia. Elokuvakin katoaa otteestani kuin maailma, mutta oikeat sanat loisivat välillemme välittömän oikeuden valon. Loisivat?? Luovatko luvatonta yksinäisyyttä? Ilta hämärtyy ja jokin otteesta katoaa, kun on aluksi päättänyt ajatella itsensä, ehkä lukijankin, onnelliseksi tietyllä tavalla. Onko ajattelu se, mikä ajaa mielialoja ylös ja alas, vai onko kyseessä vain epätoivoinen yritys älyllistää oudot voimat, sellaiset, joita aito aitosuomalainen mies päivittelee naisissa ja venäläisissä eikä ikinä tunnusta itsessään, ellei ole vahingossa vieraantunut?

25.5.08

Järki voittaa, on totuuden aika

Iltakahdeksalta ikkunoiden heijastusten pystyrivi Hämeentien ja Käenkujan kulmassa, samassa seinässä, jossa vielä jokin aika siten kohosi Altian sininen neonviinapullo, antaa näytteen kiinalaisesta kalligrafiasta. Valoläikistä keskimmäinen muistuttaa merkkiä mu, harmonia.

Xing eli tähti on kuulemma siellä myös.

Mitä merkitsee merkitä ellei tätä?

15.5.08

Ennen unia

Vaikuttaa siltä, että jokainen yritykseni Sanoa Jotain Tärkeää paljastaa näkemysteni idealistisen, koomisella tavalla epäkäytännöllisen ankaruuden. Suhtaudun tähän paljastumiseen kiusaantuneen huvittuneesti, niin kuin olisin kätkenyt koko jutun itseltänikin (ja miksen kätkisi, syyt ovat ymmärrettävät). Tietyssä mielessä vahvinta idealismia tai intellektualismia on sellainen, joka ei nimeä perimmäisiä ihanteitaan. Olen kai mystikko, koska en haluaisi hämärtää asioita niin kuin jokainen liian sujuva, liikarealistinen, liikasovinnainen, liikasosiaalinen puheakti hämärtää... ja siksi kirjoitan hämärästi, häveliäisyydestä, jonka en totisesti toivo redusoituvan itsetunto-ongelmaksi, vaikka myönnänkin, että johdonmukaisinta olisi yksinkertaisesti pidättyä tekemästä numeroa omasta asenteestaan ja siitä, millaisena se toisille näyttäytyy. Mutta koska tämä on mahdotonta, on turvauduttava tyyliin, tietoiseen tyyliin, vaikka se on on ahdistava ja liki mahdoton väylä...

11.5.08

Piip

Eittämättä on kiistämätöntä, että esimerkiksi kesän 2006 blogimerkintäni ovat rennompia kuin nämä nykyiset. Minkä ihmeen fiktiivisen instituution olen ehtinyt pykätä pönäkkyyteni pönkäksi tässä välissä? (No, Pienistön ainakin.)

Mikä lintu, noin sivumennen, ääntelee laskevan rytmisen säkeen "n-tsi tä-e-ä-e-ä"?

Piipahdus ei riitä eränkäynniksi

Kärjistäen: kun päätän kirjoittaa vapautuneesti ja kevyesti, muodosta tulee ällistyttävän tiukka ja raskas, ja kun koetan luoda muodon, en saa aikaan mitään. Kirjoittaminen on suuri paradoksi, johon ei liene muuta ratkaisua kuin kirjoittaminen. Kirjoittamisen vaikeus on lähinnä sitä, ettei kirjoita – joten miksi emme vain yksinkertaisesti kirjoittaisi? Tästä kysymyksestä Internet on tehnyt aiempaa polttavamman. Moni jättänee kirjoittamatta, kun näkee toisten tekevän samoin ja kuvittelee, että muilla (auktoriteeteilla, ystävillä, omilla vanhemmilla...) on hiljaisuuteensa hyvä syy. Syyt, joiden olen kuvitetellut koskevan itseäni, paljastuvat lähemmin tarkasteltuina järjestään huonoiksi ja omaan elämääni kuulumattomiksi. Sosiaalisen fantasian typerryttävä voima on ...typerryttävä. Verukkeiden alle kätkeytyy monta kerrosta sisäisiä, omaa ajattelua, elämänkäsitystä, taidekäsitystä, minäkuvaa koskevia hankaluuksia: ajatellaanpa kirjoittamista esimerkiksi jonain, mikä pakottaa hyväksymään ajatukseni (ja tietyssä mielessä itsensä) hetken tuotteena, hyväksymään ne jonain vähempänä ja jonain enempänä kuin se, mikä tarjoutuu todellisuutena toisten puheessa; näin on käynyt minulle. Kenties koko ongelma voidaan mahduttaa intraseption käsitteeseen, mutta se ei saa tilaisuutta ratketa, ellei sen kanssa elä; aivan niin kuin kirjoittamisen ongelma sementoituu ja kuolee, ellei kirjoita. Laiminlyöntien lasku lankeaa jälkipolville!

Sivistyksen, josta moni kantaa huolta, ei tarvitse olla kirjoittamista kummempaa. Sivistyksen arvostusta voi pitää yllä vain arvostamalla sivistystä. Sivistyksen arvostaminen on sivistystä, sivistyksen ostaminen sen ulkoista tukemista. Rahalla on valtaa, mutta vallalla on merkitystä vain suhteessa merkitykseen, jonka syy ja perusta on aina jokin muu.

10.5.08

Piipahdus hulluuden erällä

Olen päättänyt hyväksyä sen, että näissä kirjoituksissa on kyse suhteellisen yksityisistä oikuista ja erikoisuuksista sekä vähittäisistä yrityksistä tutkia niiden oikeutettavuutta ja kantavuutta; oppimisesta siis enemmän kuin opettamisesta. Liiallisen itsekritiikkini turhimman tärkeyden aion kanavoida asiallisempiin yhteyksiin, Vakavaan Kirjoittamiseen; tämä tässä ympärillä, kuten näette, on kevyttä ja huoletonta pakinatekstiä.

Kun olen toisten seurassa, itsekontrollini perusta on valppaus, ja kurittomimmillanikin jollain tavoin reagoin tilanteeseen. Sitä vastoin yksin oleminen, tilanne, jossa tilanne on tauonnut, muistuttaa eränkävijän tai kullanetsijän osaa: hänen on palattava ihmisten ilmoille vahvistaakseen valtauksensa, punnitakseen kultansa, puheensa ja järkensä. Parkkiintuneimmallekin jäärälle (ja sellaiselle kenties aivan erityisesti) tässä on jotain nöyryyttävää. Olen sikäli lujaa tekoa, että jo lapsena käännyin omiin oloihini vetäytyväksi, mutta jokaista yksinäistä hetkeä varjostaa nykyäänkin pieni epäilys, että siinä on mieltä vain pienelle harhailevalle mielelleni; että siinä on jotain traagisesti ja peruuttamattomasti yksinäistä ja ylenkatsottua, liikaa liika-avointa puhetta, joka on tuomittu äänettömäksi rukoukseksi. Ja kun tämä pelko vaivaa, omaan puheeseensa suhtautuu – kaiken tempoilun ja hermoilun alla – äärimmäisen vakavasti, ja sanomisen pakko näyttäytyy samana kuin sen mahdottomuus.

4.5.08

Mielipölytys

Luin tänään otsikon Hesarin musiikkipalstalta: "Kirkas koira pyyhkii mielen pölyt." Kirkas koira! Siinä olisi hyvä bändin nimi, totesi J. No niinpä olisi!

Kaikki mukaan: yhdytään yhtyeeksi, perustetaan Kirkas koira! Suksee on taattu, koska osalle faneista riittää luonnollisesti pelkkä hyvä nimi. Itse en osaa soittaa.

2.5.08

Kaikki pääsee Kallioon

Vapunaaton iltamyöhä Torkkelin onnellisella mäellä salli tehdä kirjahyllystä löydön: Antti Kylliäisen Kaikki pääsevät taivaaseen, jota en uskaltanut lukea kymmenen vuotta sitten, jolloin se ilmestyi herättäen kalabaliikkia ja riekuntaa. Koska kirja on tiivis, kapeapalstainen ja tyyliltään koruttoman selkeä, ehdin lukea sen melkein kokonaan muun seurustelun lomassa – olin lukiessani totta kai hieman poissaoleva, mitä pahoittelen. Koska en ihaan ehtinyt loppuun, en kerro enempää, mutta tahdon lyhyen virren loppukevennykseksi muistuttaa, että teos inspiroi myös suomalaisen TV-viihteen historian kaiketi verrattomimman, viiltävimmän punchlinen (sarja ei ollut Studio Julmahuvi, kuten ehdin jo monelle selittää, vaan kansanhuvin tuoretta verta edustava Ketonen & Myllyrinne: katso koko sketsi).

27.4.08

Tämäniltaiset seitsemän

1.
Kuningas sanoo: "Kuolema´n´Rangaistus on teille annettu, jotta olisitte kiitollisia elämästänne; elämä, jotta tietäisitte kuolevanne." Kuningas yrittää luopua kruunustaan mutta epäonnistuu. Näytelmä järkyttää, säälittää ja naurattaa. Katsojat koettavat piiloutua naamioiden taakse.

2.
Jos runo sopii roolihahmon tai näyttelijän suuhun, se on turhan pieni.

3.
Vain harhassa on turvassa. Lasi viskiä kahtena peräkkäisenä iltana edistää runoutta mutta syö henkilökohtaista-palstalle aikomaani raittiuden vakaumusta...

4.
Pakkomielteen ilo on siinä, että sitä pitää itseään suurempana. Se on ainut suuri passiivinen ilo.

5.
Jotta siis olisitte kiinnostuneita elämästänne.

6.
Periaate on ihmisen lähin vastine.

7.
Eräänlaisena syynä siihen, etten kirjoita kirjoista, on sama kuumeisesti vääristynyt kristillisyys, joka tekee kiroilusta ja rakastamisesta niin vaikeaa: kieltämättä luen ja vaikutunkin, mutten välittäisi lausua Tekijän nimeä.

26.4.08

Kevät

On hyvä havaita varpusten pomppivan
tarkkailla
kottaraisen rakennetta
koivunoksalle laskostuvana
mustana tähtenä.

Linnuilla, nuorisolla
ujolla auringolla
linnuilla, ruohoa viistävällä
                        viistävällä, ylistävällä
                                         vastavalolla

On minuun määrätty vaikutus.

28.3.08

Kertarutiini

Hyvä valokuva kunnioittaa katsetta. Kuvaa niin kuin katsot, näet. Katsoisit, näkisit.

27.3.08

Odotusmerkintä

Kuvat latautuvat muistikortilta hitaasti ja työläästi; liha-aivot vaativat samaan aikaan toimintaa, maksimaalista ilmaisua sille, mikä pysyy kun elää. Yli viisisataa kuvaa, jotka ovat tähän asti piilotelleet kameran sisällä, alkuvuoden sato. Jännittävää! Pelkäsin hetken verran kadottaneeni hyvin palvelleen valokuvauskojeeni. En arvannut tuon kassin sivutaskun syvyyttä, johon sen pudotin ja unohdin.

24.3.08

Ikään kuin

Lukevat, lukemattomat ystävät! Vuosina kuusi ja seitsemän järjestin "kaksi kuuta joulusta" -juhlat. Tänä vuonna perinne katkesi: nyt on jo kulunut kolme. Niinpä vuoden kahdeksan epäviralliset kaksi kuuta lasketaan kiinalaisesta uudesta vuodesta: 4. 4. perjantaina haikailen haihtuvaa nuoruutta, ja silloin siis olette tervetulleita illalla kello kuusi.

Ottakaa rohkeasti yhteyttä ja ilmoittakaa tulostanne.

21.3.08

Pitkänperjantain vastainen yö

Ehdin hetken empiä tienristeyksessä,
mennäkö katsomaan jokea kuuta, puusiltaa.
Sen kansi pingottui ja kaiteet
olivat kovin matalalla.
Kun kävelin yli, miina laukesi,
jää paukahti puusillan alla
ja
kuu
hajosi
pirstoiksi
sen pintaan.

18.3.08

Sisältöä tuottavasta elämästä

Unissani arkkitehtoniset, typografiset ja kirjalliset ainekset käyvät eroottisesti sävyttynyttä leikkiään, josta aamulla en muista paljoakaan. Hyviä merkkejä nuo ovat: maailma pursuaa merkkejä, muotoja, merkityksiäkin niin kuin ehkä lapsena viimeksi. Ehkä: nostalgisessa epätoivossani ryöstöviljelin lapsuuteni maat moneen kertaan jo aikoja sitten; pikkuvanhuus patinoi ja epäusko syövytti muiston muiston perään. Silti kaikkein voimakkaampiin merkityskokemuksiin liittyy tunne, että olen joskus kokenut jotain samanlaista tai ainakin samalla tavalla intensiivistä. Uusista asioista viehättyminenkin etsii mallinsa varhaisilta vuosilta, jolloin en ollut kypsä mutten myöskään tietoisesti teeskennellyt sellaista. Kuva itsestäni nelivuotiaana edustaa minulle juuri sitä, mitä haluaisin olla ja mihin tunnen selittämättömästi pystyväni jälleen. Joissain vaikeasti nimettävissä asioissa olen saattanut pysähtyä nelivuotiaan tasolle näiksi huolestuttaviksi kolmeksi vuosikymmeneksi. Olen teeskennellyt kypsää, äh, en jaksaisi enää; olen kypsä.

Joskus, niin kuvittelen, maailmani oli täynnä kuvia, mutta sitten järkytykset, joiden luonne on arvoitus, rikkoivat ne. Jäljelle jäi fragmentteja, kuten eräs isommasta erkaneva tienpätkä, lähinnä mutainen traktoripolun kaarre tai jokin sentapainen, jota lepikko varjosti ja joka saattoi sijaita Lapualla tai unessa ja liittyä joihinkin hengellisiin kesäjuhliin. Tämä surullinen melkein-maisema (aitoviertemme iankaikkista Düsseldorfin koulukuntaa) ja huoneeni nurkka katonrajassa olivat aiheet, joista yritin tehdä taulun – naurettavan, lattean, epätoivoisen luonnoksen, jota en itsekään ymmärtänyt – piirustus- ja maalauskurssilla joskus kauan sitten, kun opiskelin arkkitehtuuria vakavissani ja loukkaantuneena ja olin ainakin taiteelliselta kannalta epäilemättä masentunut.

Useasti olen tuijottanut seinää ja miettinyt päätäni puhki.

--
Anteeksi pitkä kirjoitustauko: vaihdettuani sivupohjani tyylikkäämpään olen saanut kompastella kohonneeseen kirjoittamiskynnykseen.

2.3.08

Havaintoja

Vaivoin pysyvään lumeen tatuoivat oudot kehäkuvionsa konepeltien sisäpuoliset vahvikkeet. Kotokadulla harhailee kaniinia suurempi pitkäkorvainen eläin.

27.2.08

Keskenhakuisuus

Tukisanalistaan jää
säkeistys, joka säestää
sekä estää,
kun yritän äestää
siitä proosatekstiä.

Umpihanki

Elämä ei voi olla helpompaa kuin eksperttiys, eikä kirjallisuuskaan voi olla, missään suunnassa, ei missään suunnassa poikamainen kulttuuritoimittaja Leena Krohn on liian vaikea Minusta Krohn kirjoittaa pikemmin vanhahtavasti – ja on siten altis vähättelylle – kuin alkuunkaan vaikeasti pienempi riski voisivat kirjoittaa vaikeaa kirjallisuutta varsin vaikeaa Suomessa on hirveän vähän tilaa sellaiselle on raivattava tie Umpihanki on vuosi vuodelta upottavampi. Turha luulla, että pää pysyisi pinnalla. oli varmaan Kanadasta tunneleita monimetrisiin kinoksiin ei olisi mikään ongelma olisi vain suomalainen ongelma ulkoavaruuteen ulottuva umpihanki voi nousta ylöspäin nähnyt siellä huhtikuun alussa suunnattomia kinoksia ja lumikasoja enää raunioita vaahtokarkkeja lentää lumen valtaamien alueiden yli helikopterilla ja kuvata

22.2.08

Mietelmien päivä

Ajattelen uniani enemmän, elän vähemmän.


En pidä säännöistä mutta haluan olla paras. Kilpailu korvaa kurin.


Kateus on huijatuksi tulemista.


Koko lapsuus muuttuu uneksi, joka tahtoo toteutua.


Kun olin lapsi, opin säännöt leikiten. Sitten ne loppuivat.


Laki pirstoutui. Ei, se en ollut minä.

Vähäinen yksityiskohtaus

Koka olen nyt viimeksi koettanut kirjoittaa aiempaa vakavammin, en ole välittänyt julkaista täällä mitään. Miksikö, en tiedä, mutta itsekritiikkini tiet ovat huonosti tutkitut, koska niitä tutkimaan ei ole pääsyä juuri muilla...

Kun kirjoitan vakavasti, lopputulos on pedantti ja hämärä: selvästi pidän julkisesta kerälle käpertymisestä; en tiedä miksi, mutta kenties samasta syystä kuin kissat. Eläköön maanalainen kissa-armeija!

6.2.08

Mandariinien salat





iina, siinä vasta vieras kieli. Kaikki on melkein niin toisin kuin kuvitella saattaa: äänteet, merkit, ajatuksetkin joiltain osin. Kielioppi on äärimmäisen analyyttinen, diskreetti ja karu, mutta kielenoppijan hahmotuskyky joutuu koetteille: kuinka tunnistaa oikein kukin koodin osanen ja kuinka lukea merkitysrakenne niiden kombinaatioista?

Klassisessa kiinalaisessa kalligrafiassa voi nähdä kasvoja ja muuta hassua, mutta nähdä joka koukerossa oikea merkki, kas, tuossapa vasta taito – ja osoitus inhimillisen symbolifunktion voimasta ja mahdollisuuksista. Yksittäinen merkki ei ole mikä tahansa neliömäinen rykelmä tikkuja ristissä vaan myös liikesarja, tietyssä järjestyksessä piirrettyjen viivojen rytminen hahmo.

Onnellista rotan vuotta!

Katkelma sähköpostiviestistä, jota en ilmeisesti koskaan saanut valmiiksi

Kun kuulen tai kuvittelen tällaisia vaatimuksia, minussa herää uhma: Miksi selkeä ero tulisi tehdä, jos selkeää eroa ei ole? Jos et ole teoreettisen toiminnan päämäärien suhteen puhdas idealisti vaan esim. ajattelet, että tutkimuksen tulisi on "vakavasti otettavaa", niin eikö olisi selkeämpää puhua teorian ja käytännön eron sijasta ammatillisen ja ei-ammatillisen erosta. Onhan ammatillinen intellektuaalinen toiminta useinkin ei-ammatillista käytännöllisempää sikäli, että se on aina jonkinlaiseen päämäärärationaalisuuteen ja pragmaattiseen järjestykseen sitoutunutta.



Vanhan rikkinäisen tietokoneeni (1997-2003) kiintolevy olisi aika pelastaa. Sille on tallentunut kokemuksia, joista voisin ottaa opikseni. Toivottavasti jotain riittäisi jaettavaksikin. Nyt käsilläni on vain fragmentteja, epäonnistuneen tiedonsiirtoyrityksen tuloksia.

30.1.08

Mikä on toteutuva

Omituisuuteni ydin on julkisen itseymmärryksen tarve.

Palaan tähän vielä useasti, mutta on ymmärrettävä, että kyseinen tarve ei niinkään kiinnity itseeni yksityishenkilönä (mitä ikinä se tarkoittaakin) kuin jaettuun polikseen ja siinä orientoitumiseen. Itseymmärryksen mieltäminen itsekeskeiseksi, yksityiseksi ja henkilökohtaiseksi pyyteeksi tuhoaa sen sekä sen tavoittelun mielekkyyden, eristää ihmisen, vahingoittaa tätä, vahingoittaa niin sielua kuin henkeäkin – lähestymiskulmani asiaan viittaa siihen, että näin on jossain määrin käynytkin, ja olen varma siitä, että ongelma ei ole pelkästään omani. Ongelman omistaminen on sopimuskysymys, ja tässä sielumme on privaatti, riistetty.

Elinkeinot, esiintymismahdollisuudet eivät nähdäkseni tyydytä tätä tarvetta.

Tulkitsen Maslow'n tarvehierarkiaa siten, että huipulta avautuvat resurssivarannot ovat aineettomia ja jaettuja, kiistat ja niukkuuden ylittäviä, vaikka atomistisesta mallista tämä ei suoraan näy. Tämä kuitenkin riittäisi muun muassa syyksi taiteilijoiden vasemmistoradikalismiin.

23.1.08

Toimitila

Olen viime aikoina ajatellut useasti SDP:n puoluetoimistoa Siltasaaressa, sen valloittavaa seitsenkymmenlukulaista ruskeutta, sen tymäkkää pronssireliefiä, joka Damokleen giljotiinina vartoo altansa astuvia.

Jos Paavo Lipponen tai Antti Kalliomäki olisi rakennus, hän näyttäisi tältä.

22.1.08

Monospace

Jos sivuutetaan itse näpyttelyn akti; 
oliko kirjoituskoneen jäykän tasalevyisillä,
vaikealukuisilla merkeillä positiivinen
vai negatiivinen vaikutus kirjallisuuteen?

21.1.08

Arvotuksia

Kuka pelkää huutavan päätä pensaassa?

Kuka jaksaa tyynnytellä tietämättömien raivoa?

Muuta en pyydä kuin varaa pyyteettömyyteen.

Mieltelmöinnistä

Koetan taas kirjoittaa aforistiikkaa tosissani: kauhea vastuu omasta omituisuudesta, toisin kuin runouden kontekstissa.

Taivaanrannanmaalari, sanoo vanha kansa, tuulimyllynlämmittäjä... (Kiitos J.) Kernaiten käyttäisin nimitystä metatyöntekijä: metatyö on kiinnostanut minua aina.

20.1.08

Raakakypsytys

Mutta entä jos romanttisen viihteen kuluttajat näkevät rakkauden jotenkin samalla tavoin kuin väkivaltaviihteen kuluttajat sodan?

Sivu- ja etähuomautus

Olen taas tilassa, jossa ajatukseni uhkaavat hajota maailman tuuliin, ellen kykene puristamaan niitä rikkumattomiksi, symmetrisiksi kiviksi, joiden suhdetta tuuleen en pääse näkemään.

---

Ajattele sub specie aeternitatis ja päädy kuluneeseen ilmaisuun...

19.1.08

Ns. idiokr. 3

Normaali mielipiteenmuodostus pyrkii sitoutumaan siihen tulkintaan, joka on kulloinkin tarkoituksenmukaisin. Siispä, toisin kuin viimeöisessä unessani toiveikkaasti väitettiin, riemuidioottius ei ole argumentointivirhe: emme voi edellyttää vastapuolelta valmiutta omaksua minkäänlaisia omalle positiolleen vahingollisia käsitteitä eikä merkitystasoja – muutoin kuin vahingossa (sikäli aidossa tyhmyydessä on jotain toivoa). Niinpä filosofien (keitä he ovatkin) epäkiitollinen tehtävä kaikkina aikoina on vedota lapselliseen, omaa etua tajuamattomaan uteliaisuuteen...

Ei ole hauskaa, jos joutuu turvautumaan satiiriin. En hallitse tuota lajia.

(Vrt. Käymälä: "Ei maailma ole tyhmä, se vain teeskentelee tyhmää." Mietteemme ovat viime aikoina kiertäneet samat maisemat samassa järjestyksessä, rinnakkaisilla laduilla.)

17.1.08

Ns. idiokratiasta 2

Vaikka olen tyhmäkin, ei se haittaa. Tyhmä ihminen ei ole ongelma; tyhmä ja vihamielinen on.

Niin sanotusta idiokratiasta

Estot ovat tyhmiä piruja. Jos eivät tyhmiä, niin umpimielisiä ainakin, jäykkiä, epäluuloisia. Moukka on moukka, koska hänellä on sisällään monta muuta moukkaa, painona kintuissaan, kielensä päällä.

14.1.08

Raaka raakana

eli
Helppohan heviä on soittaa

Mies olkoon mies, tietäköön mitä haluaa ja aseinsinööri olkoon paraatiesimerkki: Helvettejä on paljon helpompi kuvitella ja suunnitella kuin taivaita. Sotaa, väkivaltaa, kauhua, joukkotuhoa, kidutusjärjestelmiä, tappajarobotteja, psykopaattilääkäreitä ja ihmisteurastamoja on niin helppo kuvitella, että kaikenlainen väkivaltaviihde on rankimmillaankin vain halpaa stripteasea, joskus melko älykästä, useimmiten naurettavaa tai – niin kuin aseiden mainostaminen – pelottavan lapsellista. Väkivaltafantasiat ovat niin banaaleja ja helppoja, että sillä, mikä on muka liian kauheaa kuviteltavaksi tai kuvattavaksi sanoin, ei ole käytännössä mitään merkitystä. Helvetillä pelotelleet saarnaajat ovat tienneet tämän aina, mutta alentumalla pyhittämään kärsimyksen raadollisen kiihottavuuden he ovat samalla luoneet edellytyksiä vulgaarieskatologiselle mystiikalle, joka kaihoaa transsendentaalista, ylimaallisesti oikeutettua tuhoa ja vihaa.

Rakkautta on vaikea kuvitella.

13.1.08

Idealisti mittailee tonttia

Joko ymmärryksen maa on yhteinen tai kirjoittaminen on turhaa. Joko ymmärryksen maa on yhteinen ja valloittamaton, tai kirjoittaminen on turhaa ja haitallista.

Enempiä tutkistelematta

Taivaan värit ovat ujot. Sen alla ei välttämättä uskota taiteeseen. Savupiiput seis-ovat rivissä. Katoissa näkyy hillittyä märkyyttä, saostumia, eikä ikkunajakoja ole välttämättä koeteltu myyttisessä Toscanassa, vaikka talo olisi muurattu käsin.

Vuosi oli aloitettava angstikirjoituksella. Sekin harmittaa. Terveydessäni ja reippaudessani on ilmeisiä puutteita, jos on toisillakin, kun ajat ovat näin hyvät – paremmat kuin ihmiset, epäilee pessimisti.

Puu mustana roikottaa oksiaan talon takaa. Polkupyörän muovinen punainen lastenistuin muistuttaa näiden olentojen läsnäolosta. Käsitteet ovat yhä liikkeessä.

12.1.08

Vaihtoraha

Kävin kaupassa. Hieman harmittaa, että annoin pois aiemmin päivällä saamani kaksikymmensenttisen, joka oli hapettunut antiikkisen vihreäksi siten, että vain korkokuvioissa oli hieman kiiltoa jäljellä.

10.1.08

Raskaan sarjan astronomiaa

Tietoa Säkylän Pyhäjärvestä vuonna 1905 pyydetystä kahdenkymmenenviiden ja puolen kilon suomenennätyshauesta pidetään epävarmana, mutta nyt Turussa on punnittu maailmankaikkeuden tähän mennessä massiivisin musta aukko.

Kierros, pari synkällä radalla

Haaveilin taas hyvistä, kauniista, suurista, syvällisistä artikkeleista, mutta (oi voi) joudun palaamaan kysymykseen, milloin oikein opin tekemään vilpittömiä ja iloisia valintoja. En pysty sellaisiin, en muutoin kuin niissä kaikkein sileimmissä ajatuskäänteissä, joihin maailma ei taitu, vaikka kuinka yrittäisi. En hyväksy valintoihin vaadittavia rooleja. Sillä välin kun aivoni kuumeisesti etsivät stratotroposfääristä auktoriteettia, joka ei olisi jumalallinen eikä sikamainen vaan soveltuisi tällaisen tavallisen miehen vilpittömästi, iloisesti ja kunniallisesti kannettavaksi, yritän epätoivoisesti voittaa aikaa kumartelemalla varovasti kaikkiin suuntiin ja tarkkailemalla katseiden risteilyä risteilyä tässä peilisalissa, katseiden, joiden linjalle on paras olla osumatta, jotta hälytys ja häpäisy eivät laukea. Luulen, että tärkein syy, miksi minusta ei ole tullut mitään, on pelko, että otanpa minkä tahansa roolin, joku tulee ja paljastaa minut alkuperäisessä alastomuudessani, aivan kuin keisarin uusissa vaatteissaan, ja joudun naurunalaiseksi. Siksi mieluummin kyhjötän alasti häkkini nurkassa enkä suostu edustamaan muita kuin abstrakteimpia ja ankarimpia referenttejäni: aikaa ja väistämätöntä pronominia.

On vaikea tehdä iloisia ja vilpittömiä valintoja, kun kokemus paljastaa, ettei sitä tyyntä perspektiiviä maailmaan, jonka voi konstruoida esimerkiksi järven pinnasta kesäpäivänä, jona kaikki on luonnollista, ole enää olemassakaan, kun mukaan tulee ihmisiä – ettei ole mitään, mikä ei olisi tuon yhteisön solmuisessa ristivedossa köppäästä (ainakin potentiaalisesti) ja rolloa, ylen kummasti kuohuttavaa.

Tämä häpeä vain pakottaa ahdistuksen ulos.

On vaikea tehdä iloisia ja vilpittömiä valintoja, jos ei ole iloinen ja vilpitön. Mutta kenties tärkeämpää on, että valinnan seuraukset riittävät peittämään motiivit ja asenteet, joita kukaan ei halua nähdä. Jätettäköön sisäinen kauneus lääkäreille. Arvostan sivistyneitä ihmisiä, jotka osaavat verhota ajattelutapansa. Toivoisin voivani tulla yhdeksi heistä.