Aurinko paistaa verhon virkaa tekevän muoviverkon läpi. Istun junassa. Mikään tekstien tekemisessä ei muistuta ohi vilistävien kuvien synnyttämiä vaikutelmia, mutta lieneekö pahitteeksi merkitä mainittaviksi kimallus lumessa, lehdissä, heinänkorsissa ja mustikanvarvuissa sekä muut sähköisesti kiihdytetyt vastavaloilmiöt. Halavan hahtuvat. Päivön alla vanuttuneet stratocumulukset.
Tässä maailmassa on harvoja asioita matematiikan lisäksi, joihin uskon, matematiikan ja rakkauden. Kumpaankaan en ole uskaltanut uskoa kunnolla.
Kaikki kiinteä sublimoituu?
Päinvastoin kuin Protagoras ajatteli, kaikki asiat yhdessä ja erikseen ovat ihmisen mitta, ja olisi epäreilua antaa amatööreille erivapauksia.
Ajattelenko liian abstraktisti? Näin masennun, liki huomaamatta. Aamu-usva peittää auringon siinä missä Carpentarian lahden vyörypilvikin.
Kaiken työn mieli on vastata ihmisen tarpeisiin, ja kaiken muun elollisen. Yritän muistaa tämän. Työn psykologiasta ja filosofiasta ei tarvitse sanoa muuta.
Eilen oli hyvä pilvipäivä. Kun näin ensimmäisen kuvan erikoiset muodostelmat, tartuin kameraan ja kamera pysyi kourassa, katse taivaalla.
