Raunioni, rahaunioni

Ajattelen, en ansaitse.

Pienen ajatuksen kyllä, ehkä.

Minkä saa, sitä ei voi antaa. Tietoisuus, tietoisesti.

Sanojani!

Ajattelen, en siis harkitse etukäteen.

Hallinnan ala, ontto, romahtava. Itsestään selvä.

Roomahtava.

Harkinnan kaupunki ajatusten raunioilla. Epätoivon näkymä.

Niin on nuori sydämeni, kivi on jälleen kivi, ei ajatus, ei tämä.

Makunsa kaikella, minkä minä mahdan. Mukaudun kirpeän lävitse.

Systeemi harkitsee meissä.

Myönnän tappioni sen edessä että mietin. Haen apurahaa, kai, sitten.

Mutta mihin?

Mitä tähän piti kirjoittaa?

Kaikkihan ajattelevat koko ajan. Romaanihenkilöt tanssivat raunioilla.

(Kaikkihan ahattelevat.)

Tehtäväsi oli paljastua.

Tajunnan lievä kolotus

Säännöllisyys jakautuu: periaate ja aistimus.

Ja teon tapainen, minusta ja sinusta.

Miltä suorakulmaisuus tuntuu. Miten tämä osoitetaan geometriassa. Klassisessa ja modernissa.

Katson kelloa, sinua. Musiikki soi. Eivät ne ole symmetriaryhmien formaaleja ominaisuuksia, jotka minuun vaikuttavat, sikäli kuin ymmärrän.

Olisi intelligiibeliä, jos olisi. Olen kiipelissä.

Koska on jaloa ja kunniakasta ymmärtää väärin.

Pietistisiä etäisyyksiä

Uskon minäkin perisyntiin, ja juuri siksi olen kehno moralisti.

Epätäydellisyys velvoittaa armoon.

Näin voi todeta uskomatta Jumalaan, vai onko tämä toteamus jo uskontunnustus?

Ettei Jumala voisi kuin armahtaa; on se perin reformoitu jumala. Kuolevaiselle hän ei muuta mahda.

Jos usko tarkoittaa, ettei ihmisellä ole sananvaltaa, mitä he oikein saarnaavat?

Eivät turhaan lausu vaan toimivat suoraan.

Armo käy oikeudesta, kun oikeus käy ymmärryksen yli.

Jolla on korvat, olkoon vastaaja.

Isämme näkökulmasta emme ole oikeustoimikelpoisia.