28.9.07

Afralia


Morffausohjelmalla tulisi tietenkin siistimpi.

Olen hieman piirrellyt ja luulen, että minun kannattaisi keskittyä tälläkin palstallani piirroksiin ja älyttömiin ideoihin. Jonkun on kannettava leikkimisvastuu; jonkun kannattaa ennemmin jalostaa rikkaruohoja kuin kilpailla ammattiviljelijöiden kanssa. Julkaistu päähänpisto on pääsääntöisesti iloisempi asia kuin julkaisematon päähänpinttymä.

25.9.07

En nimeä

Olen nauttinut kahvia ja kävelen kohti aurinkoa. Jauhan ksylitolipurkkaa. Kaipaamme valtaa toisiimme nähden, koska yksin olemme voimattomia.

Vallan tulisi elää kanssamme.

Vallonian vastavalo.

Jos pukeudun viileyden panssariin, olen niin uskottava, ettei kukaan usko eikä kukaan huomaa, että olenkin ehkä kuollut: pysyn koossa; ongelmat ilmenevät vasta liikkeelle lähdettäessä, niin kuin Calvinon romaanissa, kun haarniskoitu hevonen on kaatunut taistelussa pystyyn.

Olen taas kirjoittanut mahtipontisesti. Toisina aikoina kirjoitan toisella tavalla. Aina olisi toinen aika, mutta aivot säätelevät käyttäytymistä ja asettelevat merkkejä. Monet opintoni saattavat vanheta. Se ei olisi suuri vahinko: nuoruuden suorituksissani toistuu sama ahdistuksen tunnuskuvio, mutta vielä häiritsevämpänä, estävämpänä.

Olen ymmärtänyt elämässä useimmat asiat jotenkin väärin. Olen aina epäillyt tätä. Tarvitsen tutorin. Täydellistä luotettavuutta en edellytä.

Kirjakaupassa runoilija etsii sarjakuvaa, joka löytyy viimein. Se on huomaamattoman valkea. Poskionteloistani erittyy limaa ja poistun. Katonharjalta otsaan iskee täyteinen kuu.

Teologia kostaa väheksyjilleen

On olemassa kaksi vaikutusvaltaista koulukuntaa: toisen mukaan päämäärä on nykyhetkessä ja toisen mukaan tulevassa. Näiden lisäksi ovat nihilistit ja menneessä elävät.



Kun oman työvoiman laita on vähän niin ja näin, on syy sitäkin suurempi lukea ja suositella parempia tekstejä:
Petri Järveläinen ja vakiokommentoijansa Don Jusa kirjoittavat paljon ja hyvin. Lukekaa.

[Lisäys 27. 9. klo 20.53: Teologiaa opiskeleva Sörkan Kierkegaard on myös ehdottomasti mainittava.]

24.9.07

Voimatta 2

Tässä maailmassa on harvoja asioita matematiikan lisäksi, joihin uskon, matematiikan ja rakkauden. Kumpaankaan en ole uskaltanut uskoa kunnolla.

Kaikki kiinteä sublimoituu?

Päinvastoin kuin Protagoras ajatteli, kaikki asiat yhdessä ja erikseen ovat ihmisen mitta, ja olisi epäreilua antaa amatööreille erivapauksia.

Ajattelenko liian abstraktisti? Näin masennun, liki huomaamatta. Aamu-usva peittää auringon siinä missä Carpentarian lahden vyörypilvikin.

Kaiken työn mieli on vastata ihmisen tarpeisiin, ja kaiken muun elollisen. Yritän muistaa tämän. Työn psykologiasta ja filosofiasta ei tarvitse sanoa muuta.

23.9.07

Voimatta

Pelätä ylempää, vanhempaa, vierasta – sama vanha laki.

Vihollinen on auktoriteetti.

Vihollinen on idoli.

Pelkkä vihollisen kuva vahingoittaa meitä.

Voiko valtaa ymmärtää? Joku on aina vallassa, mutta vain hullu luulee tietävänsä, kenen tai minkä.

Minulle on opetettu, ettei saa osoittaa sormella. Olen oppinut, ettei pidä kuvitella vaikka mielikuvitus on hyvä olla.

Olen oppinut, ettei historiasta ei pidä kuvitella mitään, ettei nykyisyydestä pidä kuvitella mitään, ettei tulevaisuudesta pidä kuvitella mitään, ettei itsestä pidä kuvitella eikä naapureista. Asiat ovat miten ovat, ja niistä voidaan tietää se, mikä voidaan tietää, vuosiluvut kerrotaan kirjoissa. Tervetuloa todellisuuteen.

Miten tyydyttävää on ivata ja tulla ivatuksi todellisuuden nimissä.

Tahtoisin ymmärtää, mihin olen näin tyytymätön.

Aikuinen huutaa kaikkien nimissä. Lapsen ääni ärsyttää.

Aikuinen löytää aina auktoriteetin, jotta voi määrätä.

Auktoriteetti löytää aina aikuisen, jotta saa määrätä.

Miksi en kunnioita auktoriteettia? Koska se tarttuu kuin tauti.

Ajatuksin, sanoin ja teoin rikomme jatkuvasti itsemme ja toisten kirjoittamattomia lakeja.

Vanha kansa laskee synniksi kaiken, mistä kuolleet jäävät paitsi.

Nuorten on todistettava kykynsä pärjätä niin entisessä, nykyisessä kuin tulevassakin maailmassa.

Suomalaisittain realistinen historiallinen romaani: kuuroja, puhekyvyttömiä hahmoja, kuolleita mutta vihaisia.

Voivatko mies ja nainen esiintyä kielessänne samassa lauseessa? Voitteko vastata tähän kysymykseen? Ymmärrättekö mitä sanon?

Jos ette ymmärtänyt, miksi murjotatte kuin lapsi, kun teiltä kysytään?

Kyselyikäinen lapsi, meidän viidakkomme antropologi.

Murjottavat esi-isät, murjottavat lapset.

Fatalismi muuttaa muotoaan: ennen johtajat esiintyivät valittuina, nykyään avuttomina.

Ehkä avuttomuus on maan tapa. Uusisänmaallisuus, uusavuttomuus.

Kuka on voimattomuudessaan vakuuttavin?

Olemme historiallinen heimo. Vastustamme tutkijoiden tulkintayrityksiä.

Maa täyttyy muskeliuskaltajista. Enin rohkeus on pelkuruuden pelkoa.

Kuka ymmärtää? Kuka varoittaa ymmärtämästä? Missä tilanteessa?


                   Omistettu lempeän kiivaalle humanistille.

20.9.07

Otteestani

Kynä liukuu kauniisti peukalonhangassa. Opetelkaa tämä piirtotekniikka; kirjoittamiseen on ehkä parempiakin. Kynän kärki asettuu keskisormen ja nimettömän väliiin ja sen takaosa lepää peukalonhangassa kuin jousi viululla. Etusormi tulee tueksi keskisormen taakse ja peukalon tyvi lukitsee kynän paikoilleen. Sormet koukistuvat ja kynän kärki laskee. Pikkusormi koskettelee kämmenpohjan herkkiä alueita. Tehkää näin, se tuntuu hyvältä.

19.9.07

Teolegia

S.D.G.

ja sen jälkeen kaikki mikä kuluttaa Jumalan kunniaa, kunnianosoitusten kunniaton kirja: Jumala ottaa syyt niskoilleen ja ihminen pärjää aikansa.

Itse kunnioitus hukkuu, ainoa syy lisääntyä.



aurinko aukoo katuja

Nyt on

Vilpittömät hetkesi mahdollistavat eläytymisen. Kun kirjoittaja ei teeskentele, lukija vapautuu hetkeksi jännityksestään: "tätä olen kaivannut"; mutta kuinka kauan lukija jaksaa uskoa. Kyynisyys valtaa alaa, koska se kaiketi on tarpeen. Jos kaikki käyttävät hyväkseen, niin rehellisin on se, joka esiintyy pahantahtoisena. Peli väsyttää pian, jonkun olisi puhallettava pilliin, yhteys olisi tavoitettava ennen tuhoa, ja linjat kohisevat lakkaamatta. Romantiikka sopii lapsille ja vanhuksille, meritokratia ja konsumerismi työikäisille. Jako on selvä: joko tarkastelet ihmissuhteita täyden informaation pelinä tai alat pelätä. Intellektuellit suunnittelevat taas vallankumousta. En tiedä mitään. Joku Robert Musil tiesi jotain, minä en tai en osaa sanoa. Kuinka syvälle on kaivettava, että vakaat rakenteet alkavat löytyä. Elämän vesi? Alakuloisena ei jaksa.

17.9.07

Viivoina

Helsingin sarjakuvafestarit olivat ja menivät. Luen sarjakuvia hyvin vähän, mutten halua vähätellä inhimillisyyden manifestoitumisen mahdollisuuksia tässä taidemuodossa. Viivallinen ilmaisu kiehtoo minua, hahmottelun eri tasot. Haluaisin tehdä itse, piirtää, kertoa.

En vain osaa kertoa tarinoita. Ehkei tarvitsekaan. Enkä tekstata. Toki sekin on toisarvoista.

14.9.07

       Aivoni

yrittävät

selvitä

kallonsa

rajoissa.

12.9.07

Prepatto

Kirotut mittakaavaihmiset!
Mihin minä työnnän nämä

loputtomat

laskokset

?

11.9.07

Varaslähtö

Helsingin Sanomat, tuo suuri instituutio, jonka sivulla C5 kuolema ja väitöstilaisuus rinnastuvat toisiinsa...

10.9.07

Luokkatunnisteruno

syksy taivas Tampere
taudit unet valo

Maailman meno

Kehitämme parhaamme mukaan avoimia järjestelmiä, yhä uusia aseita entropiaa ja apatiaa vastaan. Ja silti, työn mielekkyyden takeet näyttävät vähenevän vähenemistään, uuden työn ja vanhan. Eikä kukaan tiedä, mikä on vikana.

9.9.07

Erittäin ylimalkainen viikkokatsastus

Viime päivinä on tapahtunut paljon. Olen vireä, Ideoita ja kokemuksia pulppuaa ja valuu yli: tulevan maaperä kyllästyy ravinteilla. Mutta löytyisikö illasta tai aamusta hetki, johon mahtuisi säädyllinen päiväkatsaus, viikonlopusta muutama vakaan keskittymisen tunti, johon mahtuisi kunnollinen viikkokatsaus? Mikä olisi sellainen yleiskatsauksellinen ajankohta, jossa reitit yhtyvät?

Sunnuntai kirkonmenojen aikaan? Nythän kävi niin, että nukuin:

Tein yöretken – eläkööt opiskelijahintaiset junaliput! Tampereen taika oli tallella. Pöllähdin blogitapaamispaikalle vasta hiukan ennen puoltayötä. Suunnatonta oli, niin mukavaa, kiitokset paikalle ja vielä sillä olleille. Poistuin aamun ensimmäisellä junalla.

Terjantaina olin siinä luulossa, että Blogipiirin syysseminaari olisi ollut jo tuolloin. En ollut tarkistanut päivämäärää; näin käy meille hajamielisille helposti. Kävin Harjun maisemissa ihmettelemässä ankaran coolia jazz-kahvilaa, josta puuttuivat oikeat ihmiset.... Mutta perjantai oli hyvä, intensiivinen päivä, joka sieti harharetkenikin hyvin. Tämä kaikki vaikutti retki-intoani edistävästi.

Tampereella eräät saivat päähänsä ohjastaa retkueemme Sputnik Bariin, jossa ei todellakaan soi jazz. Mökämusiikki vaikuttaa raapustusteni ilmeeseen tällä tavoin:

8.9.07

Onkeleet ratkeavat

Juhani Peltosen henkeä varoin inkarnoiden aion tarttua ja puuttua erinäisten ongelmien alkuperään: väitän, että ne ovat useasti tekemällä tehtyjä, joko itseongeltuja tai toisten onkelemia. Onkeleita on. Toisinaan ne purkautuvat, kun saa syypäästä kiinni, toisinaan ratkeavat toisin tai itsestään, käden käänteessä aivan kuin ommelmat...



Ollakseni valittavinani, teennäinen, pikkusievän muodollinen ja enemmän tai vähemmän kömpelösti suoritettu pusu on varmaan kaikille tuttu ja useimpia ärsyttävä ilmiö, mutta kysymykseni onkin tämä: mitä nimitystä siitä kuuluisi käyttää?

Vastaus on reunamerkinnöistä toisessa.

Arkkitehti seikkailee




Piirsin s-kirjaimet alhaalta ylöspäin.

6.9.07

Syysuutta


Tieto, jota ei julkaista, on valtaa.
– Jari Tervo, Parnasso 4/2007


Niinpä niin, jo vain elämä voittaa levottoman seesteisessä syyskuussa, kun etenkin akateemisessa maailmassa ja sen liepeillä saa jälleen seurata ihmisten levittäytymistä niin uusille ja kuin vanhoillekin elonalueille. Aimo osa viiteryhmästäni hakeutuu juuri nyt Facebookiin hyvä veli -verkostojaan esittelemään – hävyttömät! Samaan aikaan punoo kansainvälinen pääoma omia loputtomia faceless book -verkkojaan ja Transsendentaalinen Manninen, koneellinen rukoilija, julkaisee verkkopalstallaan taas – kovaa kuvaparistoa.



Olen tutkiskellut mahdollisuuksiani jatkaa arkkitehtuurin opintoja. Ne vaikuttavat oikein hyviltä. Viime yrittämästä on kulunut tarpeeksi aikaa. Vähin erin kertymään herennyt elämänkokemukseni näyttää viittaavan siihen, ettei varsinainen lahjakkuusrakenteeni olisikaan täysin kelvoton alalle. Katson nyttemmin todistetuksi, että olin kymmenen vuotta sitten paitsi monin tavoin epäkypsä myös turhan yksinäinen ja yksinkertaisesti masentunut: useimmat ongelmani, kuten hämmentyneisyys, päämäärättömyys, alemmuuden ja ulkopuolisuuden tunne, pikkuasioihin takertuminen, kuvallisen ilmaisuni määrätty haikeus, alavireisyys ja "rembrandtlaisuus" (josta en tietenkään aio kokonaan luopua), ideoitteni hajanaisuus ja varovaisuus, taipumukseni tarrautua noihin ideoihin epätoivon vimmalla, epäkäytännöllisyydestäkin iso osa (lukija voi itsekin keksiä lisää ongelmia), kaikki nämä ovat hyvin aseteltavissa depression sateenvarjon alle. Häilyvänpuoleinen temperamenttini saattaa tuottaa yhä ongelmia, mutta tuskin ylikäymättömiä. Kyllä vain minäkin alalta tilani raivaan...

Noina lamavuosina professoritkin saattoivat huomata hetkittäin surkuhupaisan melankolisen laahustukseni, mutta juuri kenelläkään kohtaamallani ihmisellä ei ollut keinoa ohittaa älyllistyksiäni (joista jaksoin kiinnostua, kunnes sotkeuduin niissäkin, ja kun niissä sotkeutuu, on aika yksin), nähdä kokonaiskuvaa ja osoittaa tietä ulos. Sellainen ei ole perusarkkitehdin osaamisen rajoissa.

Syksyllä -96 tai -97 näytin muuatta murheellista, mihinkään etenemätöntä harjoitustyösuttuani eräälle yhdyskuntasuunnittelun assistentille. Hän esitti toiveen, että jättäisin työni hetkeksi ja menisin kotiin tyttöystävän luokse. Asuin Otaniemessä (osin A-osastolla, osin Teekkarikylässä) eikä elämässäni ollut muuta nimellistä sisältöä kuin uuvuttava, sotkuinen ja epätoivoinen suhteeni rakennustaiteeseen. Se, että minulla muka voisi olla tyttöystävä, oli hädin tuskin kuvittelukykyni rajoissa: sellainen elämä oli kerta kaikkiaan toisenlaisia ihmisiä varten – eikö assari, itsekin huomiota herättämätön, syrjäänvetäytyvä ja alakuloinen mies, kyennyt pitkän elämänkokemuksensa valossa näkemään tätä?

Muistan keskustelleeni paljon, useinkin miltei pakonomaisesti, ensin monien, monien perustutkinto-opiskelijoiden kanssa, sitten yhä enenevässä määrin jatko-opiskelijoiden, joiden seurassa koin voivani vapaammin uppoutua alan perusteisiin. Maratonkeskustelut olivat stimuloivia, mutta kovertamistamme ongelmaluolastoista oli paha kivuta ulos: olin niissä kotonani.

Vaikka opintoviikkoja kertyikin sieltä täältä ihan mukavasti, jo toisen vuoden laajat kurssit jäivät kesken, kaikki, jos oikein muistan [muistan onneksi väärin, huomautus 7. 9. klo 9.34]. Ongelmani alkoivat jo ensimmäisenä vuonna, jo ensimmäisten opiskelupäivien aikana, vaikka selviydyinkin ensimmäisen vuoden opinnostani kohtuullisen hyvin ja vaikka noilta ajoilta on ainakin yksi mieluisa muisto onnistumisesta. Aikomukseni on suorittaa tulevana lukuvuonna noista pakollisista peruskursseista kursseista kaksi (harkitsen tosin kolmattakin) ja lunastaa takaisin paikkani ammattiyhteisössä. Vetoapua on tiedossa, mikä on loistavaa.

Opintojeni ohessa aion pohtia ja käsitellä kirjallisesti kaikkea mahdollista, myös arkkitehtuuriteemoja. Tuskinpa teillä on mitään sitä vastaan, jos käytän pääasiallisena julkaisukanavanani tätä blogia?

Suomalaisen blogosfäärin kaiketi painokkainta arkkitehtuurikirjoitusta löytyy Anni Vartolan blogista. Myös Arne Nevanlinna bloggaa!

5.9.07

Credo

Aikeeni ovat aika vaatimattomat mutta periaatteeni ankarat: oma palsta on minulle henkinen vakuutus. Siksi kirjoitan sitä omalla nimelläni.

Olen elämässäni pelännyt monia reittejä ja vältellyt astumasta niille. Ehkä syystäkin. Yhteiskuntamme on täynnä kuiluja, joissa persoonat ruhjoutuvat ja joihin heittäytyminen ei ikävä kyllä ole kunniaksi. Niiden välille on löydettävä jatkuvuus, turvaköysi, henkilökohtainen pajunköysi toisten valmiiksi virittämän sijaan tai lisäksi, sellainen, joka antaa riittävän rohkeuden, mutta estää jäämästä pahimpiin paikkoihin.

1.9.07

Elosalamointia

Pitkä merkintä, kokeilu



Hankin äskettäin uuden luonnos-, muisti- ja päiväkirjan. Siinä on kovat mustat kannet ja irtirepäistävät A4-kokoiset sivut. Heijastan siihen kaiken lapsekkaan tyytyväisyyteni [hakasuluissa jälkikäteisiä huomautuksia]:

28.8. 2007

Tarvitsen suuren kirjan ja ohuen kynän. En vielä tiedä, mikä on optimaalinen ohuus. Kovin hennolta vaikuttava teksti ei liene kaikkein toivottavin tapa täyttää valkeat sivut, joiden puhtauteen on ehtinyt ihastua, kun on selaillut niitä tyynenä ja täynnä toiveikkuutta.

['On selaillut' kolmannessa persoonassa: kun kirjoitin ylläolevan, olimme juuri keskustelleet minän illusorisuudesta ja sen häivyttämisestä, itämaiseen filosofiaan liittyvistä oudoista, helposti väärinymmärtyvistä ja helposti harhaanjohtavista haasteista. Tuolloin, hivellessäni tyhjän kirjan sivuja, olin todellakin lähes buddhalaisen tyyni ; kiinnitin huvittuneen huomioni persoonamuodon valintaan vasta nyt, kun kirjoitan käsikirjoitusta digitaaliseen muotoon – ei puhtaaksi vaan liattavaksi ja koeteltavaksi, niin kuin asiaan kuuluu.]

Näillä sivuilla kaikki on mahdollista Sivuja on 160 eli lähes loputtomasti. Paperi on riittävän paksua ohuella kynällä tehdyille piirroksille (110 g/m), ja yhden sivun täyttämisen hinnaksi tulee alle 10 senttiä. Paperi on hapotonta. (29.: Kirja on valmistettu Malesiassa.)

Voin tehdä itsestäni naurettavan. Kyllä minulla siihen on varaa. [Voin kopioida kaiken blogiin ja pidättyä kommentoimasta; siihenkin olisi varaa, mutta itsensä kanssa keskustelu on viisaampienkin mielestä kehittävää – tähän aiheeseen palaan myöhemmin.] Paperi ei maksa paljoakaan [vaikka myönnän, että 10 senttiä sivu on kaukana halvasta, jos kyse on pelkästä paperista], ja tiedän hyvin mitä teen, jos voin unohtaa hetkeksi sen, miltä saatan vaikuttaa vihamielisen lukijan – joita on ilmaantunut liian vähän, pieni vastus tekisi hyvää – silmissä. Voisin kirjoittaa romaanin, jonka päähenkilö on vihamielinen lukija. Onko olemassa merkityksellisempää toista, kysyn vaan en tiedä, haluanko tietää vastausta. [Haluan. On.] "Näin sisäistetty vastustaja rikastuttaa elämää." Otetaan piru kärryille ja lähdetään etsimään sovitusta, siitä se veijariromaani alkaa.

Olen kai saavuttanut onnen kun voin kirjoittaa. Oi.

29. Eilen illalla elosalamoi etelässä & mielessäni.

30. Tänään ei. Muistikirja mieltyy nyt ainoaksi turvaksi, ainoaksi vakauttavaksi tekijäksi. Minun on syytä muistaa, että tässä kirjassa on 160 sivua. aion hankkia näitä korkean pinon, aion. "Aion"? Joku on varmasti kirjoittanut tuonnimisen teoksen, kohottanut arkiset aikeensa eeppiseksi meiningiksi, kuvitellut suuren nykyhetken, tulevan täyteisen elämän. A, aion orpo pronoiaa, sayonara paranoyas!

Sanaleikit ovat tyhjänpäiväisiä, mutta silti harmittaa, kun ne unohtuvat. Niistä on pidettävä kirjaa niin kuin kaikesta muustakin. Monet ongelmani johtuvat olemattomasta kirjanpidosta; nyt edessäni on kirja, jota voin kirjaimellisesti pitää, edessäni, avoinna. Avara kirja, liikuttavan avara kirja, tie, jolla mikään ei estä kiiruhtamasta eteenpäin. Kohtiko mitä? Mainetta, meriittejä, muiden tunnustamien merkitysten väsynyttä ironiaa kuin Ihmemaa Ozissa? "Kiiruhtaa" on vanhanaikainen, [sävyltään mielenkiintoisen] feminiini verbi: nuori, naiivi piikanen kiiruhtaa, nostaa hameittensa helmoja, jos tarpeen, ja juoksee iloisesti ja hieman jäykästi. Mitä tekee mies: katsoo kelloaan ja kopistelee piippuaan (neuroottinen mies, hysteerinen nainen) mutta pysyy tyynenä, mittaa katunsa, täyttää sivunsa määrätietoisesti ja näyttää Juha Seppälältä. Tietääkseni olen mies – tahdoinkin tulla tiedemieheksi. Miten päädyin tänne?

Miksi en pidä kirjan avaruutta omassa tiedossani? Voisin miettiä tätä koko päivän, perua on helpompi kuin perustella, mutta syy on lopuksi yksinkertainen: jos pitäisin kaiken omana tietonani, en kuitenkaan tekisi sitä puhtaasti itseni takia tai puhtaan epäitsekkäästi [itsettömyydestä puhumattakaan!]. Tällä hetkellä, ja tämän hetken on syytä olla pitkä ja leveä, uskon kommunikaatioon, mediaatioon enemmän kuin meditaatioon. Vaikka sukuni on elänyt jumalaapelkääväisenä vaatimattomissa oloissa, kuten useimmat suomalaiset suvut, tietääkseni, olen myös koko hysteerisen länsimaisen kulttuurin lapsi, ja yllytyshullu: osallistuin Poetry Slam -skabaan tekeleellä, jonka kursin kasaan aiemmin päivällä ja jota en kehtaa julkaista päivällä [täällä]. En harjoitellut, ja se näkyi, mutta selvisin kunnialla. Tuosta on viikon päivät; se on liikaa. Ajan tulisi hidastua, pysähtyä, kun kirjoitan tähän vihkoon. Ehkä se on mahdollista, uskon meditaation tässä enemmän kuin mediaatioon: sivut täyttyvät alta aikayksikön ja kirjoittaja kokee sulautuvansa niihin; kenties lukija jaksaa pysytellä mukana, kenties ei. Kanava on avattu... Pienet muutokset mediumissa vaikuttavat lähettäjän toimintaan, kun lähettäjä on, heh, herkkä.

On vaikea kiistää, etteikö kirjoittaminen olisi tekniikkalaji, helppo epäillä, mutta vaikea kiistää. Tarvitsen suuren vihon ja ohuen kynän, tilaa temmeltää. 31. (Tiedossani on suuri järjestys, ja se järjestys on tässä kirjassa ja tämä kirja.) Kirjavoidakseni. Aikuisen lelujen ei tarvitse olla juuri mutkikkaampia kuin lapsen, mutta niiden on toimittava tarkasti ja yllettävä suureen vakuuttavuuteen. Olen vakuuttunut mustista, kovista, muutoin vaatimattomista kansista ja valkoisista sivuista. Näissä ankarissa puitteissa toteutukoon satunnaiskulku, Brownin liike; en tunnusta juuri muita tapoja etsiä merkityksiä mielettömyyksien keskellä, luoda mahdollista kirjallisuutta, josta on aikaista puhua.

(Ihmettelyn aihe: riittääkö tämä kirja nostamaan minut masennuksesta? Mediamania.)

Kuvat Dostojevskin käsikirjoituksista kiehtovat tämän kirjoittajaa: Virtaava, aaltoileva teksti on täynnä korjauksia ja lisäyksiä. Välillä se katkeaa piirroksen tieltä; ihmiskasvot, piirretyt levottomalla, ekspressiivisellä, joka suuntaan värähtelevällä viivalla [tai pieni arkkitehtoninen luonnos, joka toistuu]. Omassa tavassani piirtää on jotain samansuuntaista. Jos rohkeus suinkin riittäisi, voisin jäljitellä Dostojevskia käytännön keinojen tasolla. Mitä erityistä hävettävää siinä olisi? Inhoan sanaa "orgaaninen", mutta joutunen toistaiseksi käyttämään sitä, kun koetan kuvailla mieluisinta tapaani työskennellä sekä tekstikäsitystäni.

Aion kokeilla sellaista menetelmä, jossa kirjoitan paperille "maalilauseita" aina jokin matkan päähän, sellaisiin kohtiin, joihin oletan niiden kuuluvan: "porkkanalauseita" – nimityksiä sopii keksiä; tekstistä poimittuja lauseita (mikä mahtaa olla ammattikielinen nimitys leipätekstistä irrotetuille ja suuremmalla painetuille sitaateille, jollaisilla etenkin aikakauslehtien henkilöjuttujen marginaalit koristellaan?), jotka on ehditty ujuttaa tekstiin ennen kuin mitään tekstiä onkaan! Näin voin huijata itseäni tekemään pitkää proosaa. [Enkö tosiaan voi tehdä sitä yhtään hallitummin?] Hyvääkö? Aika näyttää. Käsittääkseni [korjatkaa, jos olen väärässä] G B Shaw oli ensimmäinen, joka varoitti liian ihastuttavista lauseista, etteivät ne ole enää proosan lauseita vaan kuuluvat roskakoriin. Nykyään tällaisilla maksiimeilla on tuskin muuta virkaa kuin meidän kehnompien [ja tosikkomaisten] kirjoittajien suistaminen neuroottiseen itsetarkkailuun. Tämä vaara on kohdallani toteutunut jo, mutta tilaisuuden tullen kumoan pihallenne mieluummin kaivoskuonaa, jossa kimaltelee satunnainen kova kide, kuin tasarakeista harmaata sepeliä. En halua pitäytyä yhteen mittakaavaan, Excel-taulukoiden latteuteen ja tasajakoisuuteen. Ei, haluan näyttää, miten ajatus karkaa ja katoaa rivien väleihin pulpahtaakseen taas pinnalla jossain toisaalla. [Komeaa tietenkin olisi toteuttaa tämä temppu tekstissä, joka on pinnalta katsoen kuiva, muodollinen ja diskreetti kuin Excel-taulukko.] Sekavuuden ja epäloogisuuden syytöksiä vastaan voin puolustella sillä, että fraktaalitkin ovat formaalisia. Erittäin. [Koukerot katoavat rivien väleihin, mutta ne ovat silti yhden ainoan järjestysperiaatteen ilmentymiä. Tämä periaate on vain otettava haltuun ja koukeroille järjestettävä sopivasti, kohtuullisesti tilaa...]

Ulospäinsuuntautuneisuuteni on sisäistä, sisäänpäinkääntyneisyyteni altista vaikutteille.

Tuskin tarvitsee korostaa, miten jännittävää on ajatella kirjoittamista palapelin tai piilosanan ratkontana, [loputtoman palapelin!]: miten tästä päästään tuonne, miten tämäkin assosiaatiohyppy on rekonstruoitavissa... Sehän on, totta kai. Kun kirjoitan maalilauseen tarpeeksi kauaksi tästä, väliin jäävälle, helposti rypistyvälle tekstille tulee tilaa oieta. [Rivien väleihin voi koettaa raapustaa lisää, kun kynä on tarpeeksi ohut; tekstinkäsittelyohjelmaan on syytä turvautua vasta myöhemmin.]

Tekstini laveus on suorassa suhteessa käyttämäni kirjoitusalustan kokoon.

Mitä tulee taiteelliseen itseilmaisuun, olen varmasti ollut pahemmin hukassa kuin useimmat kaltaiseni. Olen ahtautunut, sulloutunut, pusertunut, luopunut oikeudesta omaan tilaan. Vankilat ovat täynnä vapaampia kynänkäyttäjiä! Tahtoisin ansaita vapauteni...

Ostaisinko seuraavalla kerralla yhdeksän mustakantista luonnoskirjaa? Kymmenen kirjan sarja – lisää vain sisältö. Mieltäisin näin investoineeni tulevaisuuteen, sitoutuneeni taloudellisesti tuotantopros... Se olisi aikuista, eikä vain? Kärsin kroonisesta pelosta, että huijaan teidät, hyvät veljet ja sisaret, suhtautumaan itseeni kuin lapseen. [Huokaus.] Sisäinen lapseni tarvitsee kesälaitumensa, kolkoilla valkeilla sivuilla, repivässä värikkäässä mielikuvituksessa. Ja aikaa, tolkuttomasti aikaa se kaipaisi, enemmän kuin aikuisen elämään mahtuu. Ehkä hetkeksi se laajenee, koettu aika, kun keskityn sivujen täyttämiseen, pisteiden yhdistelyyn. Mutta pisteitä on paljon, ja ne vilistävät ja roiskuvat kuin rakeet. Itseriittoinen, romanttinen salama hetkeksi valaisee...