Valta on ulkoistamista.
Tieto on valtaa. Valta on ulkoistamista. Näin metsä vastaa.
Sisäistäminen on alistumista. Viisauden alku.
Jos tietoa ei käytetä tekemiseen, sitä käytetään oppilaisiin.
Jos tieto on valtaa, on kiusaus nähdä.
On kiusaus nähdä. On kiusaus olla näkemättä.
Useita tosiseikkoja
kirjattuamme
astumme varpaisillamme.
Mentäisiin metsään
puut tarttuisivat
meihin ja ohjaisivat
toisaalle.
Tästä kaikesta voi päätellä toiveen päätellä tästä kaikesta jotain.
Raitiovaunun ikkunasta he ovat lapsia: hellyttäviä, kilvan kelvottomia.
Huojuvat eläimet vanhuuden verhon alla.
Piirtäjä piirtää näköistään, siis näkee?
Pienistö 600, Vapaamatkustaja 250.
Vanha Aika yhä ylivoimainen: 1702!
Varsinaisesti tahdon ilmaista sen, mikä on ratkaisevaa. Muu on palstantäytettä.
Kun on tehnyt tarpeksi monta turhaa yritystä päästä merta edemmäksi, on liikuttavaa ja huojentavaa nähdä kalastajia tutuilla vesillä.
Hei, minä se olen! Tunteeko kukaan?
Näihin bloggaajiin haluaisin tutustua: Larvanto ja 1_.
Pakettiauton ohjaamon läpi näkyy seikkiviä lapsia ja heidän ohjaajansa. Aurinko syttyy, enkä tiedä mitä kirjoittaa. Sama vanha pysähtynyt hämärä kuva varhaisimmasta lapsuudestani: näkymä "Namno-sedän" valkoisen Hanomagin ohjaamoon. Tiedän kiintyneeni tähän kulkukauppiaaseen, hänen vaimoonsa, tyttäreensäkin. Muistan leikkimökin, sen sijainnin taloon nähden, Sisu-askin ja siihen liittyvän tilanteen. Muutoin muistot ovat todellakin kuvia, pysähtyneitä, varhain abstrahoituneita, sanoihin kiinnittyneitä. Olin pieni, sen voi nähdä kuvasta, jonka olen ehkä kadottanut; en tosiaankaan tiedä, minne tungin pienen punaisen albumin täynnä todisteita eletystä lapsuudesta.
Koetan palata tähän hetkeen. Sama aurinko paistaa, haikea musiikki soi ja lapset ovat lapsenomaisia sillä samalla eläimellisellä tavalla, joka tuntui hauskalta silloin: siinä pienenä olemisessa oli oma makunsa, joka saattoi johtua maan läheisyydestä, lattian tuttuudesta, mutta myös siitä, että toiset lapset olivat syvä arvoitus, kun olimme pieniä kukin omalla tavallamme. Kuinka suuri osa nuoruudesta ja aikuisuudesta pilkkaakaan tuota arvoitusta, jossa on idullansa suunnaton rakastamisen kyky?
Työhuone parantaa keskittymiskykyäni. Se on esimerkki olosuhteisiin kiinnittyneistä itsesuggestiivisista voimista, joita en ole kyennyt ymmärtämään enkä ennakoimaan. Olen nähnyt paljon vaivaa luodakseni asuntooni otolliset olosuhteet, mutta jokin vaivaa... Kuinka on mahdollista, että aikuisella miehellä on elämä näin huonosti hanskassa? (Kokeile esittää tämä kysymys ensin tuohtuneella, sitten neutraalilla ja lopuksi filosofisella äänensävyllä.) On ollut, siis.
Säilyttääksemme toimintakykymme tarvitsemme olosuhteita, joissa elämä kadottaa hahmottoman kokonaisvaltaisuutensa.
Ei kukaan nujertuneena rupea hallitsemaan, vaikka osaisi.
Alhaalta käsin on vaikea hallita, elämäänsä tai mitään. Leikki osoittautuu leikkijäänsä mahtavammaksi, kuvat ja sanat kurittavat tai karkaavat. Alistuneen toiminta vaikuttaa oikukkaalta ja irrationaaliselta – feminiiniseltä, sanoisivat patriarkaatin edustajat (– lapsenomaiselta, sanoo ulkoinen tai sisäinen vanhempi).
Kerrotaan, että Thales putosi kaivoon, koska katsoi ylospäin. Tuijotti onneksi tähtiä eikä muita ihmisiä.
Vertautuminen näyttäisi olevan taito. Metodi se voi olla vasta toissijaisesti. Siksi en oikein jaksa uskoa "metodisen alemmuudentunnon" toimivuuteen. Omaan "metodiseen melankoliaani" uskon lähinnä siitä syystä, että tiedän olevani enimmän aikaa varsin iloinen, jopa huoleton.
Miten siis itseluottamus oikein oikeutetaan episteemisesti? "Justification of self-confidence" – ei hakutuloksia! Tulisiko se sittenkin rinnastaa uskonnolliseen uskoon pikemmin kuin rationaaliseen tiedonmuodostukseen: ”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy", alkaa Heprealaiskirjeen 11. luku vuoden 1938 raamatunkäännöksen mukaan; "Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä", sanoo uudempi. Tällainen näkökulma saattaisi auttaa ymmärtämään uskonnollisen kokemuksen luonnetta, mutta se tuskin riittää siirtämään itseluottamusta uskonnollisten ilmiöiden piiriin. Olisiko luottamus toisiin ihmisiin ainoa mielekäs vertailukohta – tai rajatummin: luottamus toisten ihmisten itseluottamuksen oikeutukseen, mihin ikinä se perustuukaan?
Tahtoisinpa tietää, millaisia filosofisia analyyseja itseluottamuksesta tai itseluottamuksen käsitteestä on kirjoitettu. Onko itseluottamusta yritettykään verrata empiiriseen tietoon; onko sen perustana olevan päättelyn periaatteita koetettu systemaattisesti eritellä tieteenfilosofiasta tutuin käsittein? Koetin hakea tietoa verkosta: Fraasi "epistemologinen itseluottamus" löytyy monesta artikkelista, mutta itseluottamuksen epistemologiasta ei puhuta mitään. Itseluottamuksen logiikkaakaan ei näemmä tutkita. Lähimmäksi aihepiirin ydintä paasee kaikenlainen nolostuttavan epätieteellinen ja tarkoitushakuinen personal development -kirjallisuus. Tällainenhan on todellinen uhka itseluottamukselle!
Työhuoneella voi eristäytyä yhdessä, rutinoitua spontaanisti. Miksi en keksinyt tätä aiemmin? Vapaiden käsityöläisten vapaa yhteenliittymä tai sekulaari luostari, kultti ilman uskontoa, järjestys ilman pakkoa ja moraalista totaalisuutta. Kuulokuvassa sporadisia naputusääniä, paperien hiljaista kahahtelua... Ei mitään ylimääräistä tarvetta teeskennellä tai oikeuttaa elämää, ei tunnetta tyhjyyden hallitsemattomasta täyttymisestä. Voin nyt tehdä kaiken, mihin en pystynyt, kun oman loukkoni ylivoimaiset seinät tekivät täysin mahdottomaksi ajan pilkkomisen hallittaviin osiin.
Jos olen jotain/jotakuta rakastanut, niin rouva Melankoliaa, tyhjyyttä, jonka ei soisi täyttyvän.
Rakkaus ei ole mielipide. Eikä ajatus.
"Tämä on vain henkilökohtainen rakkauteni."
Teini-iän ihastuksen vallassa kirjoitin paperilapulle: "Rakkaus on pyhä." Liiaksi mielipide, yritys päästä asiayhteyteen, kuten tässä.
Melankolia tuottaa ankaran punnitun ajatuksen. Ei kai se ole vain mielipide?
1. Julkinen moraali Suomessa on vahtimisen, paljastamisen ja vahingonilon moraalia, joka on naamioitu kunniallisuudeksi, rehellisyydeksi ja huolenpidoksi. Vähäväkisessä maassa kuka tahansa voidaan ottaa julkisuuden kämmenelle tarkasteltavaksi. Niitä yksityisiä mielenliikkeitä, joihin jumalankuvat eivät vielä pääse käsiksi, niitä valvoo itse Jumala. Näin meidän esivanhempiamme, vanhempiamme ja meitä on opetettu ja näin me opetamme. Tämän maan kansalaiset eivät ole itsepäisiä. He ovat kuuliaisia ja uskovat, vaikka eivät näe. Me otamme lääkkeemme, niistämme nenämme ja nostamme housumme. Herran pelossa ei suomalainen ole viisauden alkua pitemmälle päässyt.
- Seppo Knuuttila, "Korppi korpin silmää nokkii"
(Ryhmätyö 4/1986), Entinen aika, nykyinen mieli,
Gummerus, Jyväskylä, 2008, s. 48.
En löydä itseäni asunnostani. En lähde matkoille. Vuokraan työhuoneesta osuuden.
Onko tässä ratkaisu? Luulen, että on. Kun tekee ratkaisun, latteudet sallittakoon, siispä: pitäkää peukkuja, aloitan puhtaalta pöydältä – miksei sille pöydälle voisi hankkia vaikkapa divarissa näkemäni 50-luvun saksalaisen metsästysoppaan (eikä tarvitse lähteä matkoille).
Onneksi kyseessä ei ole mikään koulu eikä konttori, ei oppimiskeskus eikä piirustussali, ei mikään sellainen, jossa kaikki ovat toistensa kilpailijoita.
Ainoa harmin aihe on, etten keksinyt tätä aiemmin. Olen sotkenut olotilani ja käynyt levottomaksi. Heikki Salo laulaa hirvittävän ärsyttävästi mutta mieleenjäävästi (siteeraan muistinvaraisesti): "Hei älä koskaan ota runoilijaa luoksesi asumaan. Se murheitaan nurkkiisi piilottaa ja kaataa kaljaa sun kitaraan." Olen omassa persoonassani antanut tuon runoilijan pesiytyä kaikkiin pölynpesiin sisällä ja ulkona, ilman kitaraa ja ilman kaljaa – eivätkä nuo kaksi edes mahdu samaan säkeistöön nurkkiin piilotettujen surujen kanssa, nyt kun tarkistin, miten sanat laulussa [oikein] kulkevat.
Aforismi keskittyy olennaiseen. Mihin tahansa.
Yrittää olla pureva. Kuuluu haukahdus.
Yrittää olla itselleen kerrankin suora. Siihen kyyristyy.
Aforismi, kansallinen, kansanvalistuksellinen, satiirinen, antikvaarinen formaatti. Tai sielun muotti.
Ja fermaatti.
Eräät halveksivat elämää, koska se on esine, joka valmistuu itsestään.
Jokainen on minä. Halveksivat tätä.
Ryhdy prosaistiksi. Kuvittele paha. Näytä se. Äläkä valita.
Onko joku tahallaan kypsä tai epäkypsä?
Moraalinvartijat ovat lakanneet uskomasta ihmisiin, mutta jaksavat syyttää niitä, jotka jaksavat kuunnella.
Ihmisen syyttäminen muistuttaa jo koneen potkimista... Kokeilee noita konsteja itseensä.
