Metrolla menneisyyteen 2

Kävin tänään Otaniemessä jo kolmantena päivänä peräkkäin. Kenties palaan vielä maanantaihin ja jatkan kertomustani, vaikka se ehti muuttua aika jännittäväksi – kirjoittajan kannalta, tuskin sinun. En ole kokenut retkilläni avointa liikutusta, mutta merkitykset, joita olen ehtinyt hyljeksiä, käyvät silti pakahduttaviksi, ne tukkivat kanavani vyöryllään, jolloin estot ja pelot heräävät ja työ seisahtaa. Kun palaan herkän nuoruuteni herkistäviin maisemiin, muistojen ja välittömien kilpapommitus ylittää kaikki rekisteröintitaitoni. Kirjoittamisen väärtiltä tuntuvaa on liikaa, ja mitä ikinä keksinkin todeta, lauseitteni väliin puhkeaa kysymyksiä. Olisi kenties ollut intensiivisyyden kannalta tarkoituksenmukaisinta pitää ne kaikki omana tietonani, jättää mahdolliset kirjalliset huomiot kryptisiksi merkinnöiksi helakanpunaiseen muistikirjaan.

Miten toisin maailmani mielekkyys muodostui kuin edellytin. Miten yritinkään filosofoida itseni toiseksi. En yritä vaikuttaa poikkeusyksilöltä, yritän vain löytää mukavan asennon. Kun yritän ilmaista sen, mikä vaivalloisissa älyllistyksissäni ja komplekseissani ei ole vaivalloista ja vaivaannuttavaa, jäljelle jää lähinnä pirstaleisia huomioita. Muistojen ja uusien havaintojen ristivalotuksessa pirstaleista uhkaa – toden totta – muodostua jatkuvia, muuttuvia, omalakisia ja -kohtaisia kuvioita.

Minun on vihdoinkin inhimillistettävä Otaniemi-narratiivini – sen sijaan, että asettaisin käännekohdan eli ihmiseksi tulemiseni siihen pisteeseen, jossa joitain vuosia Teekkarikylästä lähdön jälkeen pääsin osittain irti läheisyyteen, seksiin ja vastakkaiseen sukupuoleen liittyvistä peloistani ja aloin julkaista tekstifragmenttejani verkkopäiväkirjassa. En tiennyt, miten ilmaisisin itseäni, en tiennyt, miten olla aikuinen (tiedänkö vieläkään), mutta täytyin siitä, mikä oli. Molemmat vanhempani olivat yhä elossa. Saavuin Otaniemeen 19-vuotiaana märkäkorvaylioppilaana (ensikosketukseeni paikkaan ja sen henkeen tapahtui jo aiemmin; tästä myöhemmin) ja lähdin pois 25-vuotiaana, melko pian isäni kuoleman jälkeen.

Metrolla menneisyyteen 1

Tällaisia asioita mietin: onko Alvarinaukio edelleen veden vaivaama keväisin (kuten muistelin eräässä Mutta ennen muuta -kirjan kielikouristumassa) ja ehkä näin märässä marraskuussakin, kun madot nousevat linttaantumaan kallioisen kaupungin kivisimmille jalkakäytäville kaukana kaikesta näkyvästä mullasta.

Ajatus, että tunneli on rakennettu minulle, jotta voisin maanalisesta pullahtaa juhlallisesti Otaniemen kamaralle, tuntuu tänään loistavaan lohdulliselta. Nostalginen kostofantasia, osa n – totisesti, kahdeskymmenesviides vuosikurssi ja aivan uusi näkökulma! Ikävä kyllä minun on kirjoitettava tästä kaikesta hyvin subjektiivisesti, vaikka – kuten niin moni – yhdistänkin Otaniemeen objektiivisuuden elähdyttävän lupauksen. Tällä kampusparadoksilla on muitakin aspekteja: miksi niin monet mieltävät kaikkien noiden nuorta väkeä kokoavien instituutioiden suojissa itsensä tai toiset epäsosiaalisiksi ja vieraantuneiksi?

Silmä osuu Kampin metrolaiturin viittataideteokseen. Hauho ja Alahärmä osoittavat samaan suuntaan. Joudunko selostuksessani väkisinkin palaamaan Härmään asti? Siis suuntaan, josta alun perin etsiydyin punatiilikampukselle? Lauttasaaren metroasemalla modernistis–nostalgisten riippuvalaisinten parvi keinahtaa kevyesti metron saapuessa. Näen kaksi askeettisempaa varianttia samasta tunnelmasta ennen kuin seison Aalto-yliopiston aseman kolmioidun corten-teräslaattakaton alla. Näin nimetty metroasema tuntuu menetykseltä, sillä metonyymisesti moneen venyvä paikannimi on minulle myös alueen instituutioiden tutuin ja läheisin nimi. Oi Otaniemi, kaikesta otaannuttavuudestasi huolimatta olet minulle rakas ja toivon, että voisit avautua maailmalle ja nopeammille liikenneyhteyksille omana itsenäsi!

Uloskäynnin sijainti yllättää uloskävijän. Uusi mammuttimainen Väre-rakennus metrokeskuksineen toden totta katkaisee koko vanhan Otaniementien. Perspektiivi on uusi, ehkä jopa unenomaisempi kuin osasin odottaa.

Äkkivilkaisulta japanilaiselta vaikuttava nuori nainen puristaa hyppysissään kahta neliömäistä mustapintaista huonekalulevyä, ehkä pöydänkantta. Kahden levyn pinkka näyttää painavalta kuin kivi; nainen kantaa sitä vaivalloisesti pitkin kävelytietä, antaa kulman välillä levätä maassa. En kehtaa tarjota apuani. Levynainen pujahtaa sisään kirjaston sivuovesta. Kyltti sen vieressä mainostaa kahvilaa – sopii minulle.

Sisällä tärkeät opiskelijat opiskelevat tärkeitä asioita. Minua jo hieman ahdistaa. Informaation määrä ylittää kielellä tavoitettavan. Kuka kuvittelen olevani?! Ah, pieni ego isossa säännöllisesti siivotussa talossa.

Muisto

vitriinejä, olivatko ne kiviä vai sittenkin hyönteisiä

fossiileja

niitäkö

muistan huoneiston, se oli suuri ja hämärä

toisessa rivitalossa matalan nummen laidalla

Chaplin läikehti televisiossa

juoksuhaudoissa

Seinäjoki, kuvaus

Iäkäs^* setäni ja hänen huomattavasti nuorempi vaimonsa asuivat Seinäjoella Kaartotien suorassa päässä ankaran puhdaslinjaisessa valkoisessa talossa linjakkaan valko-sini-punaisen paloaseman (jonka letkutorni on nyttemmin pilattu lapekatolla) vieressä. En koskaan tullut kiinnittäneeksi huomiota siihen, että nämä kaksi rakennusta ovat niin lähellä toisiaan; ne olivat irrallisia kappaleita lakeudella. Tulimme kylään aina autolla, sikäli kuin muistan. Eilen kävelin hetken mielijohteesta ohi ja hämmästyin kadunvarren järjestystä.

Setäni asunnossa oli 60-luvun betoniminimalismille tyypillinen autotallimainen olohuone, jonka seiniä koristivat raskaskehyksiset paimenpoikataulut. Asuminen oli vakaata ja siistiä. Esineet pysyivat vakaasti paikoillaan. Kirjahyllyssä oli Päätaloa, porraskäytävässä voimakas synteettisen materiaalin tuoksu, pihassa tummanpuhuvia pensasistutuksia, pohjakerros ja ulko-ovi puolittain maan alla kuin bunkkerissa.

––

^*Jos setäni eläisi yhä, hän olisi 103 104-vuotias. 

[Muistin syntymävuoden väärin; jouluaattona saatoin tarkistin sen hautakivestä.]

Altaat

Harkitsen akvaarioista luopumista. Ne ovat tällä hetkellä tyhjillään. Eksoottiset miniatyyrijärvet ovat pitkään olleet erottamaton osa identiteettiäni, mielenmaiseman palanen, joka seurasi minua kaupunkiin. Turpeenkarvainen vesi, kivet, kannot (harmittelin pitkään, että sahasin isosta juurakosta pois isomman palan kuin olisi tarvinnut) ja kaikki, esimuotoni hallittava elinympäristö; ja minä, lähes uimataidoton veden olento. Ne ovat luoneet elämääni järjestystä. Miksei niin voisi olla yhäkin? Pienemmän voisin kyllä siirtää sivuun…

Seinäjoki

Olen paikkaihminen, ja siedän huonosti muutoksia. Kissa, te sanotte. Pohjanmaa, sanon minä, ja väitän, etten tunne sitä tarpeeksi hyvin muistaakseni. Arvaamaton joukko tiloja, joista joistakuista täytyisi olla kotoisin. Inspiraatio on sitä, että vaeltelee lapsuuden maisemissa tuulettamassa ummehtuneita aivojen osia. Hetkittäin tunnen oloni vapautuneeksi. Murrosikä, jota saatan nyt seurata sivusta, on unohtamisen aikaa: raivostuttavan ja hellyttävän kömpelö nuoriso parveilee jäykästi ja hilluu pikaruokaloissa.

Seinäjoki on tummaa vaskea, valkoista ja pitkiä vaakalinjoja: onneksi aivan uusin arkkitehtuuri kunnioittaa jälleen paikan henkeä, lakeuden tuimakatsantoista modernismia, jonka viivoihin imeydyn tietämättä, löydänkö takaisin.

Asuin Seinäjoella kaksivuotiaasta suunnilleen siihen asti kuin täytin kuusi, ja myöhemminkin vierailin kaupungissa varsin säännöllisesti. Kuljen Koulukatua etelään ja hellin tunnearvon sirpaleita: paikoillakin on sukunäkönsä, laveampi ja monijuonteisempi kuin ihmisillä; juuri tähän paikkaan liittyy merkityksiä, joista teillä ei ole aavistustakaan! Onko tällainen tunne väärentämätön keski-iän merkki? Kaiken voi väärentää.

Kynäni, kännykkäni 1

26. 4.: Ettei voi mennä toisen ajatuksen luo vaan että on jäätävä ajattelemaan itse. Lähetin tekstiviestin Gobin autiomaahan.

4. 5. seurasin raitiovaunun ikkunalasien väliin joutuneen veden liikkeitä.

Nämä pienet päiväkirjamerkinnät (jälkimmäistä editoin hieman) löysin uuden matkapuhelimeni tekstiviestiluonnosten joukosta. Niitä oli vajaassa parissa kuukaudessa kertynyt kymmeniä. En varmasti ole ainut, joka käyttää kännykkää muistiinpanovälineenä. Sillä voi kirjoittaa mieleenjohtumia muistiin pimeässä ja yhdellä kädellä.

Päätin ostaa uuden puhelimen, kun vuotta aiemmin ostamani laite oikkuili sietämättömästi ja oli lähetettävä huoltoon. Huollossa puhelimen muisti tyhjennettiin minulta lupaa kysymättä. Kaikki tekstiviestit katosivat: tulleet, menneet, tallennetut. Menetin kokonaisen vuoden.

Paras olla vakava

Pakettiauton ohjaamon läpi näkyy seikkiviä lapsia ja heidän ohjaajansa. Aurinko syttyy, enkä tiedä mitä kirjoittaa. Sama vanha pysähtynyt hämärä kuva varhaisimmasta lapsuudestani: näkymä "Namno-sedän" valkoisen Hanomagin ohjaamoon. Tiedän kiintyneeni tähän kulkukauppiaaseen, hänen vaimoonsa, tyttäreensäkin. Muistan leikkimökin, sen sijainnin taloon nähden, Sisu-askin ja siihen liittyvän tilanteen. Muutoin muistot ovat todellakin kuvia, pysähtyneitä, varhain abstrahoituneita, sanoihin kiinnittyneitä. Olin pieni, sen voi nähdä kuvasta, jonka olen ehkä kadottanut; en tosiaankaan tiedä, minne tungin pienen punaisen albumin täynnä todisteita eletystä lapsuudesta.

Koetan palata tähän hetkeen. Sama aurinko paistaa, haikea musiikki soi ja lapset ovat lapsenomaisia sillä samalla eläimellisellä tavalla, joka tuntui hauskalta silloin: siinä pienenä olemisessa oli oma makunsa, joka saattoi johtua maan läheisyydestä, lattian tuttuudesta, mutta myös siitä, että toiset lapset olivat syvä arvoitus, kun olimme pieniä kukin omalla tavallamme. Kuinka suuri osa nuoruudesta ja aikuisuudesta pilkkaakaan tuota arvoitusta, jossa on idullansa suunnaton rakastamisen kyky?

Näkökulmia ahtaisiin rakoihin 2

Aforismi on se vähä, mitä kykenen aktiivisesti uskomaan tietyllä hetkellä, sanallistettuna niin hyvin kuin pystyn. Mitä tämä aktiivinen usko on?

Joskus innostun kiteytyksestäni; joskus se on kaikki, mitä pystyn juuri ja juuri emotionaaliselta takeltelultani sanomaan. "Rakkaus on pyhä." Kun aloin teini-ikäisenä tuhertaa lyhyitä muistiinpanoja ties mihin paperilappuihin, tuo oli yksi ensimmäisistä ja ainut, jonka muistan: sen tarkoitus ei ollut olla omaperäinen, ei tietenkään, päinvastoin, mutta se haltioitumisen ja hämmennyksen sekoitus, joka tuli ilmaistuksi noilla sanoilla, on helppo palauttaa mieleen. Kun olin kirjoittanut lauseen, koin sen heti kovin tekopyhäksi ja kiusalliseksi eleeksi. Enkä päässyt vapaaksi lemmentuskastani, vaan seuraavat viisitoista vuotta elin neuroottis-romanttisessa selibaatissa, ankaria mutta aikansa ja paikkansa kadottaneita ajatuksia ja arvostuksia elätellen.

Aktivisuuteni on yksityisiä eleitä, peilailua. Aforismi on lauseista turhamaisin. Se ottaa itsensä älyttömän vakavasti.

-92

Toiset asiat ovat nyt todellisia kuin vuonna -92. Havaittua muutosta kutsutaan elämäksi.

Se oli vielä aikaa, jolloin Finlandia-palkitut kirjoista uskoi voivansa saada kunniavartion kansakunnan kaapin päälle. Ne olivat viisaita ja vakavia, mutta tämänkin saatoin omin silmin varmentaa vasta myöhemmin. Kirjat siis olivat, ajoista en tiedä. Ei meitä erityisesti houkuteltu lukemaan.

Tai elämään.

Vuonna 1992 Finlandia-palkinnosta päätti viimeistä kertaa raati, ja kuten tiedämme, voittaneet teokset olivat tuolloin pääsääntöisesti muita kuin romaaneja: Leena Krohnin Matemaattisia olioita tai jaettuja unia (1992), Arto Mellerin Elävien kirjoissa (1991), Markku Envallin Samurai nukkuu (1989), Gösta Ågrenin Jär (1988)... – muistan ajatelleeni, että "Täälä" olisi uskottavampi suomennos kuin tämä Tääl (1989), johon suuressa näsäviisaudessani muistin tutustua vasta äskettäin. Caj Westerberg suomentaa kauniisti (ehdotan silti ja juuri siksi vielä makusteltavaksi sanaa "tiäl") ja Ågrenin lyyriset mietteet, proosaa painavammat, ovat suurenmoisia: uskon, että alkukielisinä tekstit ovat paras mahdollinen tarttumapinta ruotsinkieliseen runouteen, sikälikin kuin Ågren on kotoisin vain vähän matkaa alavirtaan omilta juuriltani ja kasvuseuduiltani, Etelä-Pohjanmaan pohjoisosien näkymättömästä toiskielisestä rinnakkaistodellisuudesta.

Vanhempani eivät osanneet artikuloida tuon todellisuuden pysyvyyksiä ja muutoksia, ja minusta kasvoi hassunkurinen ihmettelijä.

Pohjanmaalla risteilee kaikkialla näkymättömiä rajoja, inhimillisyydessään ihmistä vahvempaa tahmeaa seittiä. Varmuuksia ja pelkoja. Siellä on kaikki, mihin itse uskon heikkoina hetkinäni, vaikken jaksa uskoa enkä kai haluaisikaan sikäläisten uskovan minuun. Maaperä säilöö kaiken, kliseisimpiä romanttisia runoilijankohtaloita myöten. Säilyttävyydessään se pysyy immuunina jopa omalle koomisuudelleen ja rappiolleen. Samaan aikaa tuttujen ja vierastakin vieraampien kylien raiteilla aistii kotoisin- ja toisinolon monisukupolvisen jännitteen. Sitä ei tavoita Helsinki-nimisessä kompromississa, jossa nuoruuteni tiukat solmut purkautuvat masentavan löysiksi vyyhdeiksi.

Palatakseni vuoteen -92, josta lähdin: löysin tuonaikaisen taskukalenterini, Suomen Yhdyspankin viikkomuistion 25.11.1991–16.5.1993. Alkulehdillä sekä muistiinpano- ja puhelinmuistio-osioissa on siellä täällä sekavahkoja lyijykynämerkintöjä, jotka käsittelevät mm. arkkitehtuurin ja totuuden perimmäistä luonnetta sekä käsitteen käsitettä. Aloittelin tuolloin opintojani.

Äärimmäiset tai sellaisilta vaikuttaneet ontologiset ja epistemologiset kannat ahdistivat minua silloin niin kuin myöhemminkin; nykyään tunnen jotenkin menneeni halpaan, uhranneeni liikaa ajatuksia liian karrikoidulle filosofialle. Varsin naiiveilta kysymyksenasetteluni näyttävät nyt, hyvä niin, mutta tämä tuntuu kaikessa summittaisuudessaan edelleen oivaltavalta:

"Usein väittäessämme jotain itse asiassa määrittelemme käsitteemme, niiden väliset suhteet.

Inhimillisiä, abstrakteja kysymyksiä pohtiessamme emme vain esitä todellisuutta vaan luomme totuutta."

Ja tässä puhuu väärentämätön nuoruus:

"eksistentiaalinen vieraudentunne eksistentiaalista vieraudentunnetta / antroposentrismiä kohtaan"

Tuossa asenteessa on jotain, mitä voi jo nostalgisesti kadehtia: minulla oli tuolloin ilmeisen mukavaa omassa vinohymyisessä epämukavuudessani ja ulkopuolisuudessani. Sittemmin olen pahan kerran sivilisoitunut. Matin teksteistä saatan hetkittäin tunnistaa vastaavan perustavanlaatuisen vastarinnan paremmin säilyneenä ja kehittyneempänä.

19. toukokuuta Härmässä paistoi lännestä monumentaalinen preeria-aurinko, idästä kohosi pilvirintaman jyrkänne ja useat talot olivat vaaleansinisiä kuin Venäjällä miltei. Pääskyt. Olen vanhempi kuin kaikki eläimet täällä, tulin ajatelleeksi.

---

Lisäys 27. 5. klo 14: puhuvat Kemppisenkin palstalla eteläisen Pohjanmaan rajoista, huomasin vasta. Tuon seudun eksotiikkaa ei ilmeisesti syvinkään juurtuneisuus vähennä.

Sisältöä tuottavasta elämästä

Unissani arkkitehtoniset, typografiset ja kirjalliset ainekset käyvät eroottisesti sävyttynyttä leikkiään, josta aamulla en muista paljoakaan. Hyviä merkkejä nuo ovat: maailma pursuaa merkkejä, muotoja, merkityksiäkin niin kuin ehkä lapsena viimeksi. Ehkä: nostalgisessa epätoivossani ryöstöviljelin lapsuuteni maat moneen kertaan jo aikoja sitten; pikkuvanhuus patinoi ja epäusko syövytti muiston muiston perään. Silti kaikkein voimakkaampiin merkityskokemuksiin liittyy tunne, että olen joskus kokenut jotain samanlaista tai ainakin samalla tavalla intensiivistä. Uusista asioista viehättyminenkin etsii mallinsa varhaisilta vuosilta, jolloin en ollut kypsä mutten myöskään tietoisesti teeskennellyt sellaista. Kuva itsestäni nelivuotiaana edustaa minulle juuri sitä, mitä haluaisin olla ja mihin tunnen selittämättömästi pystyväni jälleen. Joissain vaikeasti nimettävissä asioissa olen saattanut pysähtyä nelivuotiaan tasolle näiksi huolestuttaviksi kolmeksi vuosikymmeneksi. Olen teeskennellyt kypsää, äh, en jaksaisi enää; olen kypsä.

Joskus, niin kuvittelen, maailmani oli täynnä kuvia, mutta sitten järkytykset, joiden luonne on arvoitus, rikkoivat ne. Jäljelle jäi fragmentteja, kuten eräs isommasta erkaneva tienpätkä, lähinnä mutainen traktoripolun kaarre tai jokin sentapainen, jota lepikko varjosti ja joka saattoi sijaita Lapualla tai unessa ja liittyä joihinkin hengellisiin kesäjuhliin. Tämä surullinen melkein-maisema (aitoviertemme iankaikkista Düsseldorfin koulukuntaa) ja huoneeni nurkka katonrajassa olivat aiheet, joista yritin tehdä taulun – naurettavan, lattean, epätoivoisen luonnoksen, jota en itsekään ymmärtänyt – piirustus- ja maalauskurssilla joskus kauan sitten, kun opiskelin arkkitehtuuria vakavissani ja loukkaantuneena ja olin ainakin taiteelliselta kannalta epäilemättä masentunut.

Useasti olen tuijottanut seinää ja miettinyt päätäni puhki.

--
Anteeksi pitkä kirjoitustauko: vaihdettuani sivupohjani tyylikkäämpään olen saanut kompastella kohonneeseen kirjoittamiskynnykseen.

Perusvirta

Sateesta kiiltävä kaupunki on väristä kylläinen ja täynnä rakennetta, resursseja ja viuhtovia tahdonvoiman vektoreita. Elielinaukiolla katson osaavani tuijottaa eteeni vakaan intensiivisesti. Tyyni katsanto, voimakas virtaus; levollisuus ja liike eivät riitele. Hyvä alku nimeämättömälle; muistikirja ei taaskaan sattunut mukaan. Iltapäivä etenee, enkä syötyäni enää pysy hereillä. Yöllä yritän taas jatkaa aran tietoisena siitä, että virta voisi temmata mukaansa, jos antaisi mennä.

Juhannus: vertaan kahta mökkiä. Niemen maisema on kovin samanlainen kuin Saaren, mutta täällä syvyyttä on ehkä kaksikymmentä metriä (ja lisäksi voimakas virtaus), siellä tuskin kaksi. Tällaista ruovikkoa siellä on vain yhden pikkuniemen nenässä; omassa rannassa kasvaa kortetta ja toisella puolen kaislaa. Sauna on disorientoivan ja samankaltainen, läsnäolosi valaisema. Haikeuteni temppeli... Nuoruuden turhanarat haaveet kertautuvat nurkissa: joutunen toistamaan niitä vielä pitkään samoin ja eri sanoin. Merkitys ylittää ainutkertaisen. Mitä minä rakkauden oppipoika täällä teen? Terapiatripin piirteitä on vaikea kiistää; tavoittamattomuudessasikin on jotain samaa. Mutta tunne-elämä on kokonaisvaltaista, yhtä kaikki, kun nörtti-iän argumentit on käytetty loppuun.

Ja jos jokin on kokonaisvaltaista, se on rankkaa eikä hömppää. Miksi joudun takomaan näitä asioita ja kenen päähän?

Muistutat jotakuta entisaikaista, joka lähti kotoaan piiaksi ja koetti varjella haurasta itsekunnioitustaan. Sinussa on levottomuutta herättävän helppo nähdä yhtä ja toista, mitä olen saattanut nähdä tai jäänyt paitsi. Itse tulin maalta ja yritin vastata kaikkiin kohtaamiini toiveisiin. Koetin olla tuttu ja turvattu mutta radikaali; onnistuin huonosti mutta havaitsin sanojen kantavan ristiriidat rakennuksia paremmin. (Pienmies voi toivoa vain kirjallista muistomerkkiä.) Tajusin tämän jo kauan sitten, mutten sitä, mitä kaikkea oikein yritin sälyttää yriteimieni niskaan.

Menin, jos sopii toivoa, ehdottomasti liian lähelle ehdotonta hyväntahtoisuutta, jolloin alkujaankin heikko uskoni ja uskottavuuteni suli. Ylevä pukuni oli tervasta ja höyhenistä. En lentänyt suinkaan, enkä uinut. Kiersin Otaniemeä, kiersin tuttua järveä. Muistan liikuttuneeni erään pihapiirin puretusta tuvasta, jonka olisin salaa toivonut voivani mitata opintojani varten. Eilen sain taas lahjaksi sulan.

Tunnistan suomalaisuuden. Siitä vain ei puhuttu meillä. Mökkiympäristössä kaikki on tuttua, tutumpaa kuin missään, mutta järkyttävän pakkaantunutta. Ihmiset kaikki ovat yllättävän samanlaisia siihen nähden, miten paljon maalainen epäilee jo naapuriaan. Katsoo, että se viimeistään estää tuntemasta. Luonto ei estä – kesäyössä sisäveden rannalla saa olla mietteliäs, haikea ja laiskakin, jos uskaltaa. Tässä on suomalaisen luontoromantiikan ydin. Öisille pilville ja metsäntummuuksille olen iäti kiitollinen siitä, etteivät ne halveksi pienen ihmisen itsesääliä. Sukupolvi sukupolvelta meidän on palattava vesistöjen rannoille tuntemaan luontoaan ja kohdettaan kainostelevaa kaihoa, sellaista pohjatonta ja suunnatonta.

Toimeton hetki sekametsässä herättää heimolaisessa raivon aavistuksen: kuka minut pakotti tähän sanattomuuteen? Ja metsä vastaa lempeän hölmistyneesti. Mistä tämä kauhtuvainen paatos pöllähti tähän?

Supertutkimus-internaatti

Kesällä -91 vietin viikon supertutkimusinternaatissa. Ehkä nimi kirjoitettiin kuten otsikossa, en muista; netistä ei löydy tietoa tästä mystisestä lamavuosien instituutiosta, jonne valittiin lukion matematiikkakilpailussa menestyneitä eri puolelta maata. Pääsimme Otaniemeen Valtion tietokonekeskuksen kuuntelemaan arvovaltaisia luentoja tähtitieteestä, internetistä ja muusta jännittävästä. Muistiini tallentuivat kesäyö Alvarinaukiolla, puiston lamput ja hepokattien sirahdukset. Kurssin kokokohta kohdallani oli se, kun saatoin lukiofysiikan pohjalta huomauttaa proffan selittäneen pallomaisen tähtijoukon osasten sinkoilut väärin! Nyt on mielessä päällimmäisenä se irrationaalisuus, jolla tartuin turvalliseen rationaalisuuden mielikuvaan: menin opiskelemaan Otaniemeen, joskin alaa, joka ei tarjonnut kaipailemaani tieteellisyyttä, ja armeijasta palattuani jämähdin neljäksi vuodeksi samaan asuntolaan, johon minut oli lukioikäisenä majoitettu.

Jär-, is-, it-, te-kevät

"Sinussa tosiaan on jotain epätodellista." En kykene muistamaan kommenttia sanatarkasti. Haluaisin muistaa tarkemmin. Haluaisin muistaa oikein.

Muistuu jokin mielikuva tähtitaivaasta, mutta paljon selvemmin tähdistä kertova kirja. Muistuu näkymä leveästä ikkunasta, keväisen maan viileä rusotus. Unessa muistuu vanhoja unia. On muistuvinaan.

Eikö näistä asioista voisi kirjoittaa ihan suoraan, ilman että tarvitsee ruveta runolliseksi?

Oma henkilöhistoria on kirotun yksityinen ja vaikeasti verifioitavissa, mutta miksi tämä yleinen epistemologinen ongelma näkyisi erityisesti minussa? Siis epätodellisuutena. Myönnän, että lapsuuteni tuntuu olevan kuin verhon takana, mutta en ole sittenkään varma, olenko tehnyt tämän myönnön vilpittömästi ja omana itsenäni. Edelleen hämmentyneenä joudun kysymään, mahtaako tämä jokin, jos tämä jokin on mitään, olla sitä, mitä nimitetään minäkuvan hauraudeksi? Miten toisaalta jokin sellainen kuin "minäkuva" voi rehellisyyden nimissä olla luja, kun se ei voi olla objektiivinenkaan? Tiedän monien toivovan, että osaisin olla välittämättä koko asiasta, mutta mieleni ahertaa vimmaisesti omissa rakenteissaan, jotka olisi saatava pystyyn ennen kuin... Ja nyt on äkkinäinen kevät, eikä kevät ole mikään ennen vaan nyt, ainakin nyt, tänä vuonna. Valo on skandaali, liki toukokuinen tuoksu on skandaali, ja skandaali on sekin, miten kaukaisia muistoja tulee tästä kaikesta mieleen ja miten epäselviä ja pysähtyneitä nuo muistot ovat.

Ehkä yksinäisyys ja pelot selittävät kaiken. Mikä pettymys!

Sitä toisaalta ihmettelen, miten pelkkä katse saattaa kuoria muistoista villinviattomia aistillisia kerroksia, joita en muistanut olleen olemassakaan. Vilkaisujen arkuus antaa aavistaa, etten ole nähnyt vielä mitään...

Mutta en voi päättää tätä merkintääni itsevähättelyyn, keveimmänkään ja kuluneimmankaan ironiseen. Kevät ei ole kevyt. Mutta vähäisemmän taakat se viskaa syrjään. Toiveet ovat korkealla, kun on eksyksissä mutta silti lähes itsepintaisen haluton pilkkaamaan itseään.

Pohjanmaa 1

Kevätvalo saattaa ihmisten muokkaaman maiseman häpeään ylitsevuotavassa armossaan, jota maisema ei ansaitse. Kameraan se ei tallennu; niin ainakin kuvittelen. Tänäänkin tarvitsisin valoa. Tämä harmaus on nähty.

Ajattelen nuoruuttani Pohjanmaalla. Miten sain ja saatoin olla niin kummallisen passiivinen ja kärsivällinen: luotin kai lahjoihini liikaa – ja Luojaan lapsekkaasti, sellaisessa syrjäseutujen fatalistisessa evankelisessa hengessä, joka on traditiona jäänyt minulle arvoitukseksi, varmasti aiempien polvien köyhyyden vuoksi: köyhyys peittää jälkensä kuin kissa, jos se suinkin on mahdollista.

Veljeni uuden vaatekomeron hattuhyllyn alapuolelta putosi ruuvi. Se katosi jonnekin ahtaan komeron lattialle, enkä vaivautunut etsimään sitä. Levy pysyy paikoillaan muutenkin. Samoin on käynyt minulle. Ruuveja on tipahdellut matkan varrelle, ja niiden etsiminen vaatisi aivan uudenlaista kärsivällisyyttä. Yritän kuitenkin: Pohjanmaan matkani tuotti annoksen hulluutta ja tuo annos tarkoittaa pitkiä merkintöjä, jotka tulevat olemaan yhtä sekavia, toisteisia ja moniaalle kurottuvia kuin henkilökohtaisiakin.

Äitini huolehtii lainaamistani kirjoista ja moittii pitkiä hiuksiani. Hän selittää, että elämä rakentuu pienistä asioista. Ei rakennu, sanon minä, ei se rakennu. Ja jos se rakentuu pikkuasioista, se ei rakennu niistä, joista hyvää tarkoittavat vanhemmat selittävät sen rakentuvan. Tämä seikka on ollut katkera havaita, se, että olen kasvanut näköalattomassa mikrokulttuurissa, joka muuttaa pienet asiat suuriksi ja puristaa suuret tabuiksi. Kehitin itse tätä kulttuuria niin pitkälle kuin pystyin, ikään kuin kotoa saadut ohjeet ja pelot riittäisivät.

"Uskollinen vähässä" on äitini mielifraaseja. Kiusaannun, kun en tiedä, minne koloon piilottaisin lapsellisen ja koulimattoman ylpeyteni, joka on suuri ja tahmea kuin jokin 60-luvun paukkupurkka.

Mutta olen kyllästynyt häpeämään ja matelemaan. Kyllästynyt, kärsimätön. Siksi käytän epäreilua taktiikkaa: kirjoitan. Äitinikin kirjoittaa ajatuksiaan muistiin. Käytetyt kirjekuoret ovat hänen käsikirjoitusliuskojaan. Tietokonetta äidilläni ei ole, joten en voi opettaa häntä bloggaamaan, enkä kai haluaisikaan.

Yksilö voi puolitietoisesti valita pedanttiuden ja lillukanvarsissa ryömimisen, mutta jos katse jostain syystä kohoaa sen verran, että pienet asiat lakkaavat peittämästä näkymää, eikö siitä vääjäämättä seuraa jonkinasteinen elämänjärkytys, jossa koko kysymyksenasettelun kurjuus paljastuu, vaikka näkökulma pysyisi edelleen käytännöllisenä?

En minä pysynyt uskollisena vähässä, en missään vaiheessa. Se, että olin uskollinen ihastuksen kohteilleni, on jotain muuta. Ei, minä pakenin elämää, teeskentelin ja nöyristelin. Olin kaiketi valmis nöyristelemään läpi koko elämäni, vieläpä jotenkin kierosti ja salaa. Järkyttävä ajatus.

Olen saanut takaisin lukunopeuteni: kirjat eivät pelota; ihmiset eivät pelota; mikään ei varsinaisesti pelota paitsi se menneisyys, jota en käsitä, sekava kertomus, jota on vaikea uskoa, vaikkei siinä ole mitään uskomatonta. Valitettavasti palautin kaikki keskenjääneet kirjat palautusluukusta kirjastoon, tajuamatta täysin, mitä tein; niinpä joudun koettamaan, josko osaisin ohjata osan tuosta nopeudesta kirjoittamiseen. Olen kärsimätön.

Tuhlattu nuoruus? Vanhenen, ennen kuin ymmärrän mitä se tarkoittaa.