Huomio tai minimanifesti

Ajattelen kokeellista kirjallisuutta rituaalisena eksymisenä. Tai en juuri ajattele, aurinko vain nousi ja tuli tuollainen idea mieleen.

136 s.

Runoteokseni Mutta ennen muuta ilmestyi toukokuun lopulla. En ole kertonut asiasta tällä palstalla, mutta olisiko minulla nyt hetki aikaa? Mitä uutta minun muka täytyisi sanoa? Voisin jopa pyytää apua teiltä: kukaan ei ole vielä paljastanut, mitä tulin tehneeksi, enkä osaa tehdä sitä itse.

Teksti kirjassa on sarakemuotoista ja paperin läpi pyrkivää. Monumentalisoin siinä mielikuviani; tällainen tuntui mielekkääntä tuossa elämänvaiheessa, joka alkoi noin viisi vuotta sitten. Onnistuinko heittämään hyvästit kyseiselle vaiheelle, kuten toivoin keväällä? Kenties, mutten silti osaa selittää niitä ongelmia ja ratkaisuja, joista kirja koostuu. Se tahtoo olla abstrakti, kompleksinen ja tihentelevä. Anna sen häiritä.

Moton mahdollisuudesta

Konenerous nupullaan värssyä kasvavassa kedossa:

yours is the earth and everything in it
Hey everybody. How y'all making it?
Within a project of reality
Remember love, remember you and me

[Karri Kokolle kiitos linkistä.] 

Traditionaalinen aforistinen sarja

Yhä halvempi paperi, yhä turhamaisemmat kirjailijat.

Tekijä kuoli syntyäkseen tuotteena.

Hyvät kansan omaiset.

Itsekunnioitus, itse kustannettu.

Verkkojen verkossa, yhdessä toisten ylä- ala- ja ulkopuolella.

Moniko enää kirjoittaa jälkipolville?

Tulevaisuus on kulunut.

Muutamakin panee toivonsa masennukseen ja katkeruuteen. Toivonsa sanan toisesta tulemuksesta, arvokkuuden paluusta.

Rakastaa Kirjaa liikaa kirjoittaakseen täysin rehellisesti.

Ote itsekritiikistä 2

Itseäni ymmärtääkseni olen ajatellut. Ja pitäytynyt. Pidätellyt ja ajautunut.

Eikö ole turhamaista kuvitella, että kuvitteellisten hahmojen avulla voisi ylittää itsekeskeisyytensä, irtautua omia napojaan kiertävältä radalta, edes kirjoittajana. Vai onko tosielämässäkin kyse samanlaisesta kuvittelusta; kuvittelusta, jolla vain on toiminnallinen komponentti?

Minussa on lihaa ja verta, mutta aikeeni ja identiteettini ovat sepitteitä, joihin sepitteelliset tahot tahtovat minun uskovan. Jos siis luonnon ja kulttuurin välillä on ristiriita, niin se koskee minua ja luonnollisesti ahdistaa.

Syksyinen sarja, joka ei aivan ehtinyt aforismiantologiaan*

Puumajat maatuvat.

Mäkituvat maatuvat.

Maatilat maatuvat.

Puutuvat. Maatuvat.

Esi-isät yhä maakuopissaan, suurjuoksijat lähtö-

---

*

ah/ha

Stendhal on ranskalaisen Marie-Henri Beylen nom de plume, Dhalgren on amerikkalaisen Samuel R. Delanyn tieteisromaani. Stendahl ja Dahlgren ovat ruotsalaisia.

Kunnianosoituksen hahmotelma

Minulla ei ole kiinalaista kissaa.
– Markku Lahtela, Yksinäinen mies

Rajat liukuvat laidasta laitaan,

kirkkaus kirkosta mainokseen.


Kuin tila-ajan kalvot liukuvat
lävitsemme merkitsevät erot,


poteron paikat tajunnan kankaalla
ihmisluonnon kiistanalaiset pläntit


kiinalaiset massat,
maanalaiset kissat

...

epäonnistuneita yrityksiä
palata; herää yhä uuteen


(a/i)lluusioiden synnyttämistä ja samanaikaista menettämistä, kertautuvaa vieraantumista ja turh(auttav)aa taistelua sitä vastaan


näin kissajumalan muotoisen pilven
tietenkään, taaskaan, saanut kuvaa.

...

Markku Lahtelan kuolemasta on tänään kulunut kolmekymmentä vuotta.

Aforismit ja aforistiikka 1: suuntaviivoja

Korjailuvimma iski, joten on aika siirtyä seuraavan merkinnän kimppuun. Siis tämän:

Pykälä on armoton, sentenssi suhteeton, aforismi kerrassaan kohtuuton laji. Ratkaisevan virheen tekee yleensä siinä, että sellaisia ryhtyy ylipäätään kirjoittamaan saati kokoamaan; itsessään moista masokismin ja suuruudenhulluuden yhdistelmää sietää paremmin kuin toisissa, ja omaan tekstiin on paljon palkitsevampaa kohdistaa perfektionistisia vaatimuksia kuin toisten vastaavaan. Tästä syystä kirjoitan aforismeja paljon mieluummin kuin luen niitä.

Aivan erityinen ongelma on lajityyppitietoisuus: aforismilla ei ole omaa aihealuetta eikä (tämä unohtuu usein) omaa estetiikkaakaan. Aforismi on hyvä ja muistamisen arvoinen niin kuin mikä tahansa pieni tekstinpätkä on sellaisenaan hyvä ja muistamisen arvoinen; en ymmärrä, miten tämä periaate voitaisiin kiistää. Jos vapaana leijuva toteamus näyttää keskustelun avaukselta, sille on periaatteessa hyvä kirjoittaa jatkokin, ja jos se näyttää loppupäätelmältä, siihen on hyvä lopettaa. Lauseen irrallisuuden ja itsenäisyyden on vaikutettava kontekstissaan perustellulta ja motivoidulta, ei konvention sanelemalta. Lauseiden välistä tilaa, jossa henki liikkuu, on kunnioitettava ja vaalittava.

Myrkyn lykkäyksestä

Ceterum censeo Suomesta saa riittävästi tietoa lukemalla Bisquitin mestarikoserioita kolmenkymmenen vuoden viipeellä. Tähän ja homeopoetiikkaan liittyen:

Pakina hyödyntää kielikritiikissään usein travestiaa, ivamukailua. Metodia voisi luonnehtia myös homeopaattiseksi, sillä siinä sairautta pyritään parantamaan sen omilla myrkyillä. Tuttu ilmiö 60-luvulta tämäkin, sillä Saarikoski, Salo ja Hannu Salama käyttivät usein hyväkseen travestiaa. Jälkimmäisin jopa joutui siitä oikeuteen. Keino on otse asiassa tuttu jo vanhemmilta ajoilta, sillä niin Aleksis Kivi kuin Väinö Linnakin panivat mielellään henkilöhahmonsa ivamukailemaan virallista kielenkäyttöä. Sama metodi on aina ollut myös kansan käytössä.


- Markku Koski, "Köyhän miehen Derrida" teoksessa Bisquit-karaoke, toim. Hannu Harju, Tammi 2004.

Ceterum edelleen censeo kyllä minustakin olisi ajateltava kaikkia lapsia, jotka linkoutuvat pesuveden mukana pakinan irrotessa kirjallisesta muodista. [Hyvän satiirin vaatimaa tyylitajua ym. sivistystä, näin selventääkseni; huoleni merkinnee paluuta nuoruuteni nostalgiaan.] Mutta uustosikkous ja neofilisterismi ovat kuulemma tosiasioita, ja kuten tierämmä, näillä lakeuksilla ei pilkata faktoja.

Painolaasti

Kannamme taakkaa, joka ei jakamalla kevene.

Samanlaisen se tekee samanlaiseksi ja erilaisen itsetietoiseksi. Ironiseksi.

Se todistaa runojeni romahtamista abstrakteiksi, hahmottomiksi kommentaareiksi.

Eli esseiksi.

Jo tajutessaan ajattelevansa toisin hän hairahtui, horjahti, putosi samoinajattelijoiden käsiin. Jos oli ehtinyt kavuta.

Eläköön naiivius! Olenko kaunosielu, olenko kyynikko?

Yleisö odottaa, että taiteilija unohtaisi yleisönsä, ja taiteilija tietää tämän.

Ei kytkeytymistä eikä irtaantumista vaan että tulisi yksikin raikas sana, josta ihminen elää.

Tyhjäntoimitus

Tyhjän paperin kammo on mennyttä aikaa. Ruutu on harvoin tyhjä. Mutta tyhjien sanojen kammosta olemme pääsemättömissä.


---


Löysin taannoin omituisen sivuston, homeopaattisten rohdosten luettelon, joka sisältää surrealistisina konesuomennoksina mielikuvituksellisen pikkutarkkoja kuvauksia erilaisista fyysisistä ja psyykkisistä oireista, joihin kulloinkin esiteltävän valmisteen väitetään tepsivän. Keksin tuolloin sanan homeopoetiikka; se sopinee hyvin kuvaamaan kollaasitekniikassa toteutuvaa vieraannuttavaa – ja toivon mukaan terapeuttista – mimesistä. Pinnallinen perehtyneisyyteni poetiikkaan ja yleiseen estetiikkaan ei toistaiseksi riitä sellaiseen luonnehdintaan, johon voisin olla tyytyväinen, mutta käymälöitsijä, joka innostui termistä, laati siitä vastikään kelpo kuvauksen.

Ihmettelijän osa

Antifilosofia on filosofiaa.

Antimodernismi on modernismia.

Antihumanismi on mitä ilmeisimmin humanismia.

Politiikan vastaisuus perii maan.

Anti-intellektualismi on älyllisyyden epärehellisin muoto, katkera tietoisuus tästä kaikesta.

Aatoksen esittämisen taito

Näin aforismipäivänä tahdon osoittaa huomiota myös aforismin hiljaiselle isollesiskolle, kirjalliselle fragmentille, joka vastaa suurin piirtein lyhyttä esseististä blogikirjoitusta. Matin viimeaikaiset merkinnät ovat suurten kysymysten fragmentteja, keveydessäänkin painavia, hiotun särmikkäitä...

Paon paatoksesta

Junassa aloitin Hajoamisen käsikirjan. Simo Määtän suomennosta on erittäin miellyttävä lukea.

Jatkoin jalan. Ajatus lennähteli huolettomasti ja huomasin miettiväni, onko kirjoittaja johdonmukaisuuden ja fanaattisuuden vastustuksessaan sittenkin hieman liian johdonmukainen ja fanaattinen – vähintäänkin sen verran, että lukija voi todeta tavaran tutuksi ja taatuksi: "Ah Cioran, vanha synkistelijä..." Kun Précis de décomposition rakentui, tuo monen pettymyksen liekissä karaistu pessimismin ja melankolian mestari ei kuitenkaan ollut vanhempi kuin minä nyt.

Se ankaruus (ja lempeys), jolla E. M. Cioran artikuloi viha-rakkaussuhteensa olemassaoloon, lienee lajissaan ylittämätön ja samalla lähes vääjäämättömin ja ilmeisin: kärsimyksellä ja toivottomuudella puhdistettu minimaalinen, irrationaalinen usko, jolle kaikenlaisen opillisen ehdottomuuden vastaisuus on kaikkea muuta ehdottomammin perusteltu... Eri asia lienee, että maailmansotien tuottaman suuren elämänpettymyksen haihduttua harva samalla tavoin ajatteleva on saanut ääntänsä kuuluviin.

Hetkittäin olen elätellyt erästä vanhan, tutun, ikiaikaisenkin tuntuista mutta kuitenkin hyvin selkeästi 1900-luvulle jäänyttä ja hieman naurettavaa ideaa: että vetäytyisin askeettiseen piilopirttiin, syrjään kaikesta seurassani vain Cioran, Wittgenstein (jonka teoksia oli vanhan kotokirjastoni poistomyynnissä; minun oli saatava ne muistoksi), Glenn Gould ja ehkä pari lisää tai vähemmän. Olen toistaiseksi tullut järkiini saman tien.

Pieni romanttis-surrealistinen manifesti

Kun suu jää auki, kun mikrofoni jää auki, mitä kuuluu?

Oman puheen kaiku, toisto, kierto, sointi, resonointi, verbaliikkalabaliikk..., versot ja repeämät, reverberaatio.

Mitään kilttiä runoheppaa ei ole ikinä ollutkaan. Runo kesytetyn syvyyden kivana kuvana on mielikuvituksen, häikäilemättömän valikointikykymme ja -halumme, tuotteena niin puhdas kuin on mahdollista. Moninkertaisesti epätosi.

Se, mikä sanojen vilkkeestä todella syntyy, on hirviö, epäsikiö, yhtä pelottava kuin ne luuranko-oliot, joita vastaan se huomaa nousevansa.

Kestävä kollaasi

(Pika-arvio)

81) Toisinaan olen loistokas, ainutlaatuinen, hämmentävä, mustaa huumoria si-
sältävä, mediaseksikäs, toispuolinen, tasapaksu, catwalkia muistuttava, sur-
realistista huumoria sisältävä, valtava, ahdistava, freskoa muistuttava.

Avantgarde-piireissä on ehditty riemuita siitä, millaisen kulttuuriteon Otava on tehnyt julkaistessaan Harry Salmenniemen kollaasirunoelman Texas, sakset.

Kirja on paksu. Ulkoasu, josta vastaa Markus Pyörälä, on rapsakan modernistinen (hillitysti post-) ja raikas. Se tekee perinteille kunniaa puhelin- yms. luetteloja myöten. Kannet ovat keltaiset. Musta reuna siinä, mistä kirja avautuu. Sivunumeron virkaa tekemässä analoginen osoitin, silkka musta palkki.

Teos ei ole edes vaikea; se on paljon helpompi – tai ainakin laveammin ja kovemmalla äänellä lörpöttelevä, sanalla sanoen esittävämpi – kuin Salmenniemen esikoinen Virrata että.

Texas, sakset on kuitenkin helpompi tajuta kuin kuvata.

Minulle tämä keltakantinen on jo nyt koko vuoden tärkein kirja; niin pitkälle se on päässyt siinä suunnassa, johon olen itsekin pyrkinyt tai pyristellyt. Viittaan tässä ilmaisulliseen rekisteriin, kielisuhteeseen, maailmasuhteeseen pikemmin kuin metodiin, vaikka arvostankin sitä keinovalikoimaa, jonka 2000-luvun kokeilevan runouden katras on ottanut käyttöönsä sanoakseen (näin tahdon uskoa) jotain, mitä muutoin on liki mahdoton edes huomata.

Teosta hallitsevat irralliset, aforistiset lauseet, dissektoidut väittämät, jotka näyttävät kaikessa yksinkertaisuudessaan kaikkea muuta kuin elementaarisilta; pikemminkin oudoilta, parantumattoman kompleksisilta ja avuttomilta. Kirjainkoon ja -tyypin jatkuva vaihtelu korostaa toteamusten eriperäisyyttä. Moni lause on varmasti jo alkuperäisessä yhteydessään ollut orpo, irrallaan turvallisista konteksteista, kaukana suurista kertomuksista, mestarimerkitsijöistä, mitä niitä on; toisin sanoen kyseessä on "pienen ihmisen" puhunta, todennäköisesti verkossa, flarf-estetiikan ydinmehu (pohjoisista hedelmistä). Mukaan ujuneet suurmieselämäkertojen katkelmat tuottavat tunnistettavuudessaan ja ilmeisyydessään (opettavaisia) pettymyksiä siinä missä abstraktien latteuksien vyöry huumaa kuin uni.

Huomaan kysyväni, ovatko kaikki sitaateilta näyttävät tosiaankin sitaatteja vai onko mukana näennäislainoja ja pastisseja. Jo kirjoittajan silmä vivahteille viittaisi siihen, että niitä on. Lienee hyvä palauttaa mieleen tänään Helsingissä päättyvä Picasso-näyttely (yhteentoista asti ehtisi vielä) ja synteettisen kubismin opetukset: Innostuttuaan vaikkapa mahdollisuudesta käyttää taulun osina seinäpaperista revittyjä paloja taiteilija ymmärsi kieltäytyä sekä hylkäämästä ideaansa että alistumasta materiaalin armoille: jos käsillä ei ollut sopivaa boordinpätkää, hän maalasi sen kuvaan, suurpiirteisesti, turhia näpertelemättä.

Koska kirjan ensimmäistä viidennestä seuraa kaksi lähes alkuosan laajuista typografialtaan ja poeettisilta keinoiltaan erottuvaa ja yhtenäistä jaksoa, ehdin jo olettaa, että teos on perushahmoltaan kokoelma vastaavanlaisia tyyliharjoitusmaisia tekstejä/runoja, mutta jaksot osoittautuivat kahdeksi erilliseksi järjestyksen saarekkeeksi kehystekstissä, joka on myös kehyskertomus, virtaapva pikemmin kuin luettelomainen, eheistä ja "vapaista" sanoista, lauseista, pienistä kuvistakin koostuva.

Palaan tähän teokseen vielä. Sanoinhan, että se on tärkeä.

Suuntauksia todellisuuteen

Inhorealismi, pelkorealismi, viharealismi, sururealismi, ilorealismi, rakkausrealismi, intorealismi, himorealismi, nautintorealismi, hurmiorealismi, sekavuusrealismi, yllätysrealismi, yllätyksettömyysrealismi, hämmennysrealismi, kontrollirealismi, pettymysrealismi, alistumisrealismi, dominanssirealismi, häpeärealismi, syyllisyysrealismi, lohturealismi, toivorealismi, uskorealismi, epäilysrealismi, tyytyväisyysrealismi, naiivi realismi, sisäinen realismi, ironinen realismi, utooppinen realismi, fantastinen realismi, hypoteettinen realismi, hypnopoeettinen realismi, tieteellinen realismi, taiteellinen realismi*.

Kirjoittaminen on vapautta.

---

* Olennainen lisäys klo 0.47.

Ottaisin ihan teen

Mielikuvitushan on tarkoitettu juuri meille amatöörieläjille! Ne, jotka omistavat elämänsä ehdot, eivät tarvitse sitä: omistajan tai tämän palkkaaman henkilön tehtävä on hahmottaa ennalta ne aidot mahdollisuudet, jotka omistus avaa. Muiden osaksi jää fantasia tai vakavammin elämän yleensä kuvitteleminen; tai jos harrastukseen ei ole resursseja, pelkkä privaatti kokeminen, käytännössä kärsimys, joka pakottaa subjektinsa fatalismiin, mystiseen niin kuin venäläisen, järkeiltyyn niin kuin suomalaisen.

Nähtävästi minun on oikeutettava kuvittelu jotenkin, vaikkapa karnevalistisella pseudomarksilaisuudella. Paljon tavallisempaa on, että näennäisajattelu sijoitetaan realistiseen fiktiiviseen kehyskertomukseen (romaanimuoto on oikein mainio), jolla varmistetaan, että ilmaistu ajatus todella näyttää näennäiseltä. Kuvittelukyvyn sovelluksena fiktio siis peittää ja oikeuttaa matalamielisyyden ja uskonpuutteen, vaikka alun perin (ehkä luettuamme venäläisiä klassikoita) toivoimme sen vapahtavan meidät ajan, materian ja identiteetin mielivallasta.

Siitä, mihin uskoo tai mihin uskoo toisten uskovan, on helppoa kirjoittaa. Siitä, mihin ei usko tai mihin ei usko toisten uskovan, on vaikeaa. Ei tämä niin vaikeaa ole. Mutta kirjoittaja, joka ei kykene tarjoamaan kyynisyydelle rehellistä vaihtoehtoa, pettää ihanteensa, pettää lukijansa, pettää sen työn, johon on ryhtynyt.

Täyttä vastuutamme mielikuvituksen käyttäjänä emme kykenisi käyttämään koskaan. Minkä osan siitä voisin jättää pois: miten todellisuudessa mahdollisen pesuveden voiman voisi tammeta niin, ettei se tempaisi lasta?

PSYK

Tapahtui eilen iltapäivällä:

Vilkkaan ostoskadun varteen on pysäköity musta Lancia Y10 (onko autoille todella joskus annettu tuollaisia mallinimiä?) Auto on tyhjä mutta sen sirosta korista kajahtaa radioääni, joka osuu ohikulkijan korvaan: "Kun suomalaiset, lähinnä Mikael Brygger..."

Ääni raportoi tiukasta sananvaihdosta, jota suomalaiset olivat käyneet venäläisten kanssa. Tapahtumien tarkka kulku jää epäselväksi, koska jatkan matkaani pysähtymättä kuuntelemaan. Sattumus huvittaa – en ole paranoiaan taipuvainen niin kuin Ne Toiset* – mutta lievää huolestumista on vaikea vaistää: mikä outo skandaalien liemi odottaa rehtinä, kohteliaana ja marginaalisena tunnettua runoilijaa heti itärajan takana?

---

*Kun kuulin paljasjalkaisten ystävieni keskustelevan nuoruudestaan Suomalaisessa yhteiskoulussa (SYK), aloin miettiä, millainen sivistyksen ahjo olisi Perussuomalainen yhteiskoulu (PSYK), joka kaiketi perustettaisiin nykyisen Eiran aikuislukion tilalle.

---

Terveisiä lempeästä rinnakkaistodellisuudesta, Tampereelta. Niin kuin piikitön siili olen delfiini hopeisessa pussissa.