Valtapolitiikkaa realisteille, voimapolitiikkaa romantikoille, kaikkea halvalla kaikille.
Vallaton: villi tai lapsi.
Valta synnyttää epäuskon, josta kasvaa epätoivo.
Keinovastuu.
Valta on odotuksista, voima vapaa.
Menestys on yleispätevä jälkikätinen selitys. Mutta minulle se ei ole tahtonut riittää – tämä on huteraa jälkikätistä selittelyä. Tekisi mieleni kysyä asiasta Yhteiskunnalta: pudistaisiko hän päätään raukeasti ja esittäisi isällisenä toiveenaan, etten vaivaisi päätäni muun lajin päämäärillä. Tahtoisin myös tietää, miksi ihmiset, jotka tuskin uskovat hänen olemassaoloonsa, niin mielellään puhuvat hänen nimissään.
Tämä itsellinen, tuo irtolainen. Tämä itsenäinen, tuo syrjäytynyt. Tämä yksityinen, tuo omituinen. Tämä yksilö, tuo pösilö. Tämä idoli, tuo idiootti.
Niin sanottu kaksoissidos, se, ettei ole mahdollisuutta edetä eikä perääntyä, on neuvottelutilanteen kuvaus. Sivistynyt ihminen neuvottelee jatkuvasti.
Hän näkee, että maailma on yhtä korjauskelvoton kuin huollon tarpeessa.
Ajattelu on postimerkkeilyä.
Neuvottelut katkeavat, kun konflikti eskaloituu. Mystiikka on väkivallan muoto; ainakaan se ei helpota neuvotteluihin palaamista; vaikka samalla on todettava, että niin kauan kuin neuvottelut ovat käynnissä, ne polkevat paikallaan.
Kun neuvottelut ovat käynnissä, on aikaa ajatella, eritellä ristiriitoja. Tätä on rauhanomainen yhteiselo: päättymättömäksi todettu poikkeustila, tasaisesti tuonnemmaksi siirtyvä tuomiopäivä. Everybody calm down, nobody move.
Antifilosofia on filosofiaa.
Antimodernismi on modernismia.
Antihumanismi on mitä ilmeisimmin humanismia.
Politiikan vastaisuus perii maan.
Anti-intellektualismi on älyllisyyden epärehellisin muoto, katkera tietoisuus tästä kaikesta.
Epäsuhta, yhteismitattomuus sen, mitä pidän arvossa, ja sen, mikä on taloudellisesti merkityksellistä, välillä järkyttää minua, niin kuin minulla ei olisi keinoja käsitellä koko ristiriitaa. Mutta en ole yksin hämmennykseni kanssa. On kuin tuotantoelämästä yleensä olisi tulossa tabu tai kuin olisimme todistamassa surkuhupaisan ja periaatteessa harmittoman pikkuporvarihahmon apoteoosia kasvottomaksi antikristukseksi tai surkastumista pandeemiseksi virukseksi (yksi ja sama)... Näin ollen minulla pitäisi olla jotain puolustettavana taloudellista etua vastaan, mutta onko minulla sitä, ja kenelle ja miten voin esittää sen?
Tämä epävarmuus jäytää meitä omastakin mielestämme surkuhupaisia idealisteja. Miten voimme viedä rahalta viimeisen sanan, jos tiede, taide, uskonto ja politiikka ovat niin vieraita toisilleen, niin täynnä perusteltua tai ainakin institutionalisoitua epäluuloa, niin hajotettuja ja hallittuja kuin ne nykyään ovat?
Millainen olisi lahjomattomien valtakunta?
Emmekö elä demokratiassa? Politiikan korruptio heijastaa kansan korruptiota. Onhan sen pakko.
Ne, jotka provokaatiosta provosoituneina alkavat päivitellä ja moralisoida, joutuvat tyypillisesti hieman tragikoomiseen rooliin, mutta tätä reaktiota osoittelevat, päivittelevät ja moralisoivat ne vasta naurettavia ovat. Jopa naurettavampia kuin minä, joka täällä korkealla osoittelen.
Tapahtui eilen iltapäivällä:
Vilkkaan ostoskadun varteen on pysäköity musta Lancia Y10 (onko autoille todella joskus annettu tuollaisia mallinimiä?) Auto on tyhjä mutta sen sirosta korista kajahtaa radioääni, joka osuu ohikulkijan korvaan: "Kun suomalaiset, lähinnä Mikael Brygger..."
Ääni raportoi tiukasta sananvaihdosta, jota suomalaiset olivat käyneet venäläisten kanssa. Tapahtumien tarkka kulku jää epäselväksi, koska jatkan matkaani pysähtymättä kuuntelemaan. Sattumus huvittaa – en ole paranoiaan taipuvainen niin kuin Ne Toiset* – mutta lievää huolestumista on vaikea vaistää: mikä outo skandaalien liemi odottaa rehtinä, kohteliaana ja marginaalisena tunnettua runoilijaa heti itärajan takana?
utuin seuraamaan USA:n vaaleja turhankin innokkaasti, ja päähäni juuttui soimaan soul, oikea soul – ensin sitä edusti Curtis Mayfieldin (Don't Worry) If There's A Hell Below We're All Going To Go, mutta tänään on toinen ääni kellossa...
Soikoon se, päivän laulu:
Omituisuuteni ydin on julkisen itseymmärryksen tarve.
Palaan tähän vielä useasti, mutta on ymmärrettävä, että kyseinen tarve ei niinkään kiinnity itseeni yksityishenkilönä (mitä ikinä se tarkoittaakin) kuin jaettuun polikseen ja siinä orientoitumiseen. Itseymmärryksen mieltäminen itsekeskeiseksi, yksityiseksi ja henkilökohtaiseksi pyyteeksi tuhoaa sen sekä sen tavoittelun mielekkyyden, eristää ihmisen, vahingoittaa tätä, vahingoittaa niin sielua kuin henkeäkin – lähestymiskulmani asiaan viittaa siihen, että näin on jossain määrin käynytkin, ja olen varma siitä, että ongelma ei ole pelkästään omani. Ongelman omistaminen on sopimuskysymys, ja tässä sielumme on privaatti, riistetty.
Elinkeinot, esiintymismahdollisuudet eivät nähdäkseni tyydytä tätä tarvetta.
Tulkitsen Maslow'n tarvehierarkiaa siten, että huipulta avautuvat resurssivarannot ovat aineettomia ja jaettuja, kiistat ja niukkuuden ylittäviä, vaikka atomistisesta mallista tämä ei suoraan näy. Tämä kuitenkin riittäisi muun muassa syyksi taiteilijoiden vasemmistoradikalismiin.
Olen viime aikoina ajatellut useasti SDP:n puoluetoimistoa Siltasaaressa, sen valloittavaa seitsenkymmenlukulaista ruskeutta, sen tymäkkää pronssireliefiä, joka Damokleen giljotiinina vartoo altansa astuvia.
Jos Paavo Lipponen tai Antti Kalliomäki olisi rakennus, hän näyttäisi tältä.
Kuka pelkää huutavan päätä pensaassa?
Kuka jaksaa tyynnytellä tietämättömien raivoa?
Muuta en pyydä kuin varaa pyyteettömyyteen.
Normaali mielipiteenmuodostus pyrkii sitoutumaan siihen tulkintaan, joka on kulloinkin tarkoituksenmukaisin. Siispä, toisin kuin viimeöisessä unessani toiveikkaasti väitettiin, riemuidioottius ei ole argumentointivirhe: emme voi edellyttää vastapuolelta valmiutta omaksua minkäänlaisia omalle positiolleen vahingollisia käsitteitä eikä merkitystasoja – muutoin kuin vahingossa (sikäli aidossa tyhmyydessä on jotain toivoa). Niinpä filosofien (keitä he ovatkin) epäkiitollinen tehtävä kaikkina aikoina on vedota lapselliseen, omaa etua tajuamattomaan uteliaisuuteen...
Ei ole hauskaa, jos joutuu turvautumaan satiiriin. En hallitse tuota lajia.
(Vrt. Käymälä: "Ei maailma ole tyhmä, se vain teeskentelee tyhmää." Mietteemme ovat viime aikoina kiertäneet samat maisemat samassa järjestyksessä, rinnakkaisilla laduilla.)
Vaikka olen tyhmäkin, ei se haittaa. Tyhmä ihminen ei ole ongelma; tyhmä ja vihamielinen on.
Estot ovat tyhmiä piruja. Jos eivät tyhmiä, niin umpimielisiä ainakin, jäykkiä, epäluuloisia. Moukka on moukka, koska hänellä on sisällään monta muuta moukkaa, painona kintuissaan, kielensä päällä.
Herra V vastasi herra Y:lle "Pidän mielipiteitänne vastenmielisinä, mutta olen kuolemaanne asti valmis puolustamaan oikeuttanne tuoda ne julki." Herra V:n pistoolikotelo erottui selvästi.
Sitkeä poliittinen suukopu kertoo harvoin yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta. Kaikkein passiivisimmallakin rahvaalla, joka tunnusta ainuttakaan positiivista aatetta, on voimakkaita mielipiteitä erinäisiä tahoja ja niiden kanssa veljeilyä vastaan. Sen keskuudessa hävetään sympatioita, kun taas ennakkoluuloja ja antipatioita pidetään todisteina riippumattomuudesta.
Ilmapiirissä, jota hallitsevat häpeä ja voimaton uhma, itsensä pitäminen jonain – miehenä, naisena – on ympärivuorokautista työtä.
