Oudossa järjestyksessä kuluu aika. iTunesini soittohistoria käy vuosi vuodelta aavemaisemmaksi. Pian neurotisoitunen niin, etten enää uskalla avata ohjelmaa vaan annan musiikin museoitua.
Miten on mahdollista, että olen kuunnellut Beethovenin seitsemännen sinfonian (BBC:n The Beethoven Experience -sarjasta, johtajana Gianandrea Noseda) alusta loppuun peräti neljä kertaa ja kuitenkin niin, että edellisestä kuuntelukerrasta tulee kuluneeksi kaksi vuotta lauantaina iltapäivällä? Kaikkien kuunteluitten on täytynyt sattua lyhyen ajan sisälle, sillä sarja oli tuolloin uunituore. Kuudennen ja kahdeksannen olen kuunnellut kahdesti (viimeisin soitto sattuu samaan ajankohtaan seitsemännen kanssa) ja yhdeksännen kerran. En ensinnäkään muista olleeni mitenkään erityisesti kiinnostunut tästä teoksesta, vaikka se onkin Beethovenia ehdottomasti raikkaimmasta ja avarimmista päästä (tunnustaisinko, että olen oman aikani lapsena lievästi allerginen niin wieniläisklassismin itsepintaiselle duurinvatkaukselle kuin B:n elehtimisinnollekin), enkä myöskään tahdo uskoa, etten olisi kuunnellut sitä myöhemmin, jos en aivan loppuun asti, niin kuitenkin: pakkohan tämän sävelmän on ollut soida ihan vastikään; ei kai tietokonekaan ollut eri paikassa... Kaiken olennaisen on oikeastaan täytynyt olla samoin...
Tiedän kyllä, että musiikilliset muistot säilyttävät tuoreutensa ärsyttävän hyvin; tämä voi vielä tulla ongelmaksi iän karttuessa. Kaksi vuotta on pieni ikuisuus: kaikissa suhteissa tapahtuu uusiutumista, eikä ikääntymistäkään voi tyystin kiistää.
