Mutta samalla siitä hiljaisesta mutinasta puuttuu kaikki luottamus ihmisten järkeen ja tunteisiin, ääni ei vahvistu vaan neurotisoituu korviaviiltäväksi omia ajatuksia vahvistavaksi ulinaksi.
Älkää syöskö merkityksiäni yhteiskunnan kitaan! Millä muulla tavoin vastaisin uutisiin?
Miten suojella alkueleitään nykyajassa tai ikimaailmassa. Piirtäminen on erityisen pelottavaa: jokaisessa viivassa ilmaisee pieni vihainen lapsi pientä vihaista itseään. Sen merkki on vanhemmuutta lapsena, merkki kohtalosta nimeltä neotenia. Narsismistani olette nähneet vasta välähdyksiä, sillä olen (ollut) säädyllinen…
Mitä jos väittäisin, että Facebook kasvattaa vastuullisempaan viestintään kuin toimittajakoulu. Mitä jos väittäisin, että ennen vanhaan journalistitkin uskoivat kirjoittavansa jälkipolville. Mitä tapahtuisi, jos…
Illalla inspiroivin tihkusade miesmuistiin. Pimeän lämmin kepeä suihku. Ja sininen viiva loistaa taas kaupungin yllä.
Runoiluni uhkaa vaihtaa vapaalle: haluaisin vain sanoittaa pitkän blues-improvisaation (no, äh, eihän se silloin olisi improvisaatio, jos teksti kirjoitetaan valmiiksi alkusta loppuun), jossa alun diibadaaba-nonsensen jälkeen alkavat toistua lauseet "taas on kadulla vettä", "taas on kadulla jäätä", "taas on kadulla lunta" jne. Boogie, abubabu, beibe, dägä.
Se pikku i välttämisen ja välittämisen välissä.
Siitä, kun vuosiluvussa viimeksi oli nollasta lukien neljä ensimmäistä numeroa, on melkein seitsemänsataa vuotta, ja noihin aikoihin nolla oli vasta rantautumassa Eurooppaan. Rantautuminen vei vuosisatoja. Tästäkin vuodesta ehti kulua kaksi kolmannesta…
