Muisto

vitriinejä, olivatko ne kiviä vai sittenkin hyönteisiä

fossiileja

niitäkö

muistan huoneiston, se oli suuri ja hämärä

toisessa rivitalossa matalan nummen laidalla

Chaplin läikehti televisiossa

juoksuhaudoissa

Seinäjoki, kuvaus

Iäkäs^* setäni ja hänen huomattavasti nuorempi vaimonsa asuivat Seinäjoella Kaartotien suorassa päässä ankaran puhdaslinjaisessa valkoisessa talossa linjakkaan valko-sini-punaisen paloaseman (jonka letkutorni on nyttemmin pilattu lapekatolla) vieressä. En koskaan tullut kiinnittäneeksi huomiota siihen, että nämä kaksi rakennusta ovat niin lähellä toisiaan; ne olivat irrallisia kappaleita lakeudella. Tulimme kylään aina autolla, sikäli kuin muistan. Eilen kävelin hetken mielijohteesta ohi ja hämmästyin kadunvarren järjestystä.

Setäni asunnossa oli 60-luvun betoniminimalismille tyypillinen autotallimainen olohuone, jonka seiniä koristivat raskaskehyksiset paimenpoikataulut. Asuminen oli vakaata ja siistiä. Esineet pysyivat vakaasti paikoillaan. Kirjahyllyssä oli Päätaloa, porraskäytävässä voimakas synteettisen materiaalin tuoksu, pihassa tummanpuhuvia pensasistutuksia, pohjakerros ja ulko-ovi puolittain maan alla kuin bunkkerissa.

––

^*Jos setäni eläisi yhä, hän olisi 103 104-vuotias. 

[Muistin syntymävuoden väärin; jouluaattona saatoin tarkistin sen hautakivestä.]

Seinäjoki

Olen paikkaihminen, ja siedän huonosti muutoksia. Kissa, te sanotte. Pohjanmaa, sanon minä, ja väitän, etten tunne sitä tarpeeksi hyvin muistaakseni. Arvaamaton joukko tiloja, joista joistakuista täytyisi olla kotoisin. Inspiraatio on sitä, että vaeltelee lapsuuden maisemissa tuulettamassa ummehtuneita aivojen osia. Hetkittäin tunnen oloni vapautuneeksi. Murrosikä, jota saatan nyt seurata sivusta, on unohtamisen aikaa: raivostuttavan ja hellyttävän kömpelö nuoriso parveilee jäykästi ja hilluu pikaruokaloissa.

Seinäjoki on tummaa vaskea, valkoista ja pitkiä vaakalinjoja: onneksi aivan uusin arkkitehtuuri kunnioittaa jälleen paikan henkeä, lakeuden tuimakatsantoista modernismia, jonka viivoihin imeydyn tietämättä, löydänkö takaisin.

Asuin Seinäjoella kaksivuotiaasta suunnilleen siihen asti kuin täytin kuusi, ja myöhemminkin vierailin kaupungissa varsin säännöllisesti. Kuljen Koulukatua etelään ja hellin tunnearvon sirpaleita: paikoillakin on sukunäkönsä, laveampi ja monijuonteisempi kuin ihmisillä; juuri tähän paikkaan liittyy merkityksiä, joista teillä ei ole aavistustakaan! Onko tällainen tunne väärentämätön keski-iän merkki? Kaiken voi väärentää.

Itä

Tunnustan kaivanneeni itään. Jatkan tästä lisää, jahka kehtaan. Enhän minä Venäjälle, kunhan edes Savoon. Sinne, missä maasto on rikkinäistä ja pienipiirteistä ja ihminen pyöreämpi kuin Härmässä. Kunpa tietäisittekin! Lupsakkuuden tavoitteleminen tekee haikeaksi, muistuttaa kasvuympäristöni väheksymästä verenperimästä, pienelämisen salaisesta mielestä, vielä jossain viipyilevästä kaskisavusta...

Jos kaivautuisin tarpeeksi syvälle menneeseen, voisi juurteni havauta hakeutuvan hitaasti ajassa taaksepäin kohti itää. Rönsyjä ne ovat, eivät juuria. Maakansan haarautuva maavarsi.

Olen kotoisin sieltä, missä savolaiskiila törmää eteläisen Pohjanmaan lakeuksiin ja rannikon ruotsinkieliseen asutukseen. Varhaisimman lapsuuteni vietin syvällä Järviseudulla, mutta kouluni kävin jäyhien pohjalaisten keskellä. Ne ihmiset, joihin lapsena vahvimmin, hämmentävimmin kiinnyin, tulivat jostain idempää ja usein palasivatkin sinne, kadotakseen.

Sumupakkanen

Sumupakkanen kuuraa kuuraa
puhtaaksi sillä lumi on enkeli
ja jää veden ylempi sääty
aatelisto, vaateparsi joka verhoaa
maan takaliston pyöreäksi kauniiksi
ihmisen mielestä
ihmisestä huolimatta
silmissä
ripsen jäätyminen hätäännyttää
hetken
lasiaiskellujat liehuvat
valaistut sumupilvet vaikuttavat
revontulilta
mutta eivät ole!
maailmalliset sähkövalot, kosteus
panssaroidut petäjät
surupuut morsiuspuut
hopeakäätyiset koivut
helmipuut, puuttuva kuu
ja yön yksinäinen sammal.

Niin sanotusta idiokratiasta

Estot ovat tyhmiä piruja. Jos eivät tyhmiä, niin umpimielisiä ainakin, jäykkiä, epäluuloisia. Moukka on moukka, koska hänellä on sisällään monta muuta moukkaa, painona kintuissaan, kielensä päällä.

Pohjanmaa 2

Täällä on vaikea olla
rakastamatta autoja.
Ne ovat niin värikkäitä
ja kalliita,
että ihmiset tuntuvat halvoilta
näin kaukaa katsoen.

Pohjanmaa 1

Kevätvalo saattaa ihmisten muokkaaman maiseman häpeään ylitsevuotavassa armossaan, jota maisema ei ansaitse. Kameraan se ei tallennu; niin ainakin kuvittelen. Tänäänkin tarvitsisin valoa. Tämä harmaus on nähty.

Ajattelen nuoruuttani Pohjanmaalla. Miten sain ja saatoin olla niin kummallisen passiivinen ja kärsivällinen: luotin kai lahjoihini liikaa – ja Luojaan lapsekkaasti, sellaisessa syrjäseutujen fatalistisessa evankelisessa hengessä, joka on traditiona jäänyt minulle arvoitukseksi, varmasti aiempien polvien köyhyyden vuoksi: köyhyys peittää jälkensä kuin kissa, jos se suinkin on mahdollista.

Veljeni uuden vaatekomeron hattuhyllyn alapuolelta putosi ruuvi. Se katosi jonnekin ahtaan komeron lattialle, enkä vaivautunut etsimään sitä. Levy pysyy paikoillaan muutenkin. Samoin on käynyt minulle. Ruuveja on tipahdellut matkan varrelle, ja niiden etsiminen vaatisi aivan uudenlaista kärsivällisyyttä. Yritän kuitenkin: Pohjanmaan matkani tuotti annoksen hulluutta ja tuo annos tarkoittaa pitkiä merkintöjä, jotka tulevat olemaan yhtä sekavia, toisteisia ja moniaalle kurottuvia kuin henkilökohtaisiakin.

Äitini huolehtii lainaamistani kirjoista ja moittii pitkiä hiuksiani. Hän selittää, että elämä rakentuu pienistä asioista. Ei rakennu, sanon minä, ei se rakennu. Ja jos se rakentuu pikkuasioista, se ei rakennu niistä, joista hyvää tarkoittavat vanhemmat selittävät sen rakentuvan. Tämä seikka on ollut katkera havaita, se, että olen kasvanut näköalattomassa mikrokulttuurissa, joka muuttaa pienet asiat suuriksi ja puristaa suuret tabuiksi. Kehitin itse tätä kulttuuria niin pitkälle kuin pystyin, ikään kuin kotoa saadut ohjeet ja pelot riittäisivät.

"Uskollinen vähässä" on äitini mielifraaseja. Kiusaannun, kun en tiedä, minne koloon piilottaisin lapsellisen ja koulimattoman ylpeyteni, joka on suuri ja tahmea kuin jokin 60-luvun paukkupurkka.

Mutta olen kyllästynyt häpeämään ja matelemaan. Kyllästynyt, kärsimätön. Siksi käytän epäreilua taktiikkaa: kirjoitan. Äitinikin kirjoittaa ajatuksiaan muistiin. Käytetyt kirjekuoret ovat hänen käsikirjoitusliuskojaan. Tietokonetta äidilläni ei ole, joten en voi opettaa häntä bloggaamaan, enkä kai haluaisikaan.

Yksilö voi puolitietoisesti valita pedanttiuden ja lillukanvarsissa ryömimisen, mutta jos katse jostain syystä kohoaa sen verran, että pienet asiat lakkaavat peittämästä näkymää, eikö siitä vääjäämättä seuraa jonkinasteinen elämänjärkytys, jossa koko kysymyksenasettelun kurjuus paljastuu, vaikka näkökulma pysyisi edelleen käytännöllisenä?

En minä pysynyt uskollisena vähässä, en missään vaiheessa. Se, että olin uskollinen ihastuksen kohteilleni, on jotain muuta. Ei, minä pakenin elämää, teeskentelin ja nöyristelin. Olin kaiketi valmis nöyristelemään läpi koko elämäni, vieläpä jotenkin kierosti ja salaa. Järkyttävä ajatus.

Olen saanut takaisin lukunopeuteni: kirjat eivät pelota; ihmiset eivät pelota; mikään ei varsinaisesti pelota paitsi se menneisyys, jota en käsitä, sekava kertomus, jota on vaikea uskoa, vaikkei siinä ole mitään uskomatonta. Valitettavasti palautin kaikki keskenjääneet kirjat palautusluukusta kirjastoon, tajuamatta täysin, mitä tein; niinpä joudun koettamaan, josko osaisin ohjata osan tuosta nopeudesta kirjoittamiseen. Olen kärsimätön.

Tuhlattu nuoruus? Vanhenen, ennen kuin ymmärrän mitä se tarkoittaa.