Olenko ainut, jonka päähän ei tahdo mahtua, että valtiovallan mandaatilla on edes periaatteessa mahdollista harjoittaa lyhytnäköistä kiinteistökeinottelua eduskuntatalon edustalla, valtakunnan arvoikkaimmaksi usein mainostetulla alueella, jonka kaavoitustilanne on edelleen de facto (jos ei ehkä de jure) auki ja epätyydyttävällä tolalla?
Olen kehittänyt häiriön, joka saattaa ensituntumalta oudoksuttaa mutta joka seuraa varmasti useimmille tuttuja latuja: Kirjoitusrutiinini höltyminen on heikentänyt keskittymiskykyäni odotuksiini nähden, ja kun pitäisi kirjoittaa eikä vain miettiä omiaan, ajatus suurin piirtein lakkaa kulkemasta. Alan takellella mielessäni.
Kadehdin teitä, jotka osaatte kirjoittaa ongelmitta.
En tätä nykyä erityisemmin jännitä erityisiä sosiaalisia tilanteita, mutta kirjoittamisen avaamaa yleistä tilannetta jännitän, ja siksi kehittelen taas uusia konsteja, joihin turvautua turhautumisen sijaan. Oppia ennalta ohjaamaan tarkkaavaisuuttaan ja muistiaan, siinä on haastetta – oppia tekemään tämä kaikki itse! En ole vielä täysin selvinnyt siitä, kun pullahdin koulusta ulos.
Itsekuri on parhaimmillaan ennakoivaa, ennalta vaikuttavaa; ei pakottavaa ja väkivaltaista vaan jatkuvasti puitteita luovaa. On toimittava tänään niin, että voi huomennakin toimia siten kuin on koko ajan tahtonut.
Mutta olen yhä hieman kuin lapsi, joka rauhoittuu, kun joku aikuinen kiinnittää hänen huomionsa lentokoneeseen taivaalla (kas kummaa, sellaisen ääni kuuluu kuin tilauksesta juuri kun kirjoitan tätä muistivihkoon; ehdin jo valita lentokone-esimerkin ennen kuin kiinnitan huomion pikku potkurin ääneen, enkä ole varma, onko se ollut kuuluvissa jo hetkeä aiemmin) tai johonkin kysymykseen, joka pullahtaessaan esiin sattumanvaraisessa tilanteessa voi silti tuntua erinomaisen akuutilta. Monet teoreettiset kysymykset ovat tällaisia – on vaikea sanoa, erottuvatko perenniaalisina pidetyt filosofiset kysymykset niiden joukosta mitenkään olennaisella tavalla. Samojen kysymysten, joista keskustelen innokkaasti ystävieni kanssa, oma-aloitteinen avaaminen (blogissahan se kävisi) tuntuu yllättävän tuskalliselta.
Päätin taas suunnata paikkaan, josta katsoen maisema näyttää avautuvan kuin ensimmäistä kertaa, vaikka pääsalista tuskin näkee ulos. Alle kuusivuotiaana kokemani Seinäjoen kirjaston kiehtovuus näyttää vain kertautuvan kertautumistaan. Aallon piirtämään pieneen rakennukseen on tallentunut jotain minulle ajalta ennen toisten määräämiä hintoja ja haluja. On hämmästyttävää, miten suhteettoman suuren subjektiivisen arvon jotkin pienet, monestikin paikkaan sidotut, vaikutelmat saavat oman henkilöhistorian pimentoihin jäävissä psyykkisissä prosesseissa. Jos näiden kokemusten takana ei olisi mitään sallaisia laatuja, jotka toiset voivat tunnistaa (kuten arkkitehtuuri ja kirjojen välittämä taju), yksinäisyydelläni ei olisi rajoja.
Katsoin uudestaan Turun pääkirjaston kotisivulla olevaa valokuvaa. Kuinka usein valvontakamerasta tuleekaan noin erottuva yksityiskohta?
Toissa sunnuntaina ehdin hetken olla hyvässä kirjoitusvireessä, mutta sitten karkasin äkisti Pohjanmaalle ja lopulta päädyin Turkuun. Sikäli kuin muistan, vanhassa pääkaupungissa paistoi aurinko ja oli satamatta viimeksi vuonna 1996, jolloin Ruisrockissa jymisi Neil Young. Jos ei toisaalta sää suostukaan, niin ihmiset suosivat: viime torstaina sain harvinaisen kunnian osallistua blogien ja kaunokirjallisuuden luonnetta käsitelleeseen keskustelutilaisuuteen Kirjakahvilassa, joka sijaitsee Brinkkalan talossa eli siinä, jonka parvekkeelta julistetaan joulurauha. Talo lähitienoineen näyttää siltä, että se olisi vajonnut ajan saatossa. Muistan vieraanvaraisen isäntämme Teppo Koposen selittäneen, että joen tuntumassa aiotaan suorittaa paalutustöitä, koska vanhat puupaalut ovat lahonneet; tietoni paaluttamisesta ovat vähintäänkin huterat, mutta rohkenen arvella, että Brinkkala tuskin tuosta enää nousee.
On liikuttavaa löytää uusia paikkoja, joissa voi kokea alustavaa yhteenkuuluvuutta uusien ihmisten kanssa. Toispaikkakuntaisen opiskelijaelämän tunnelmassa oli jotain juuri oikealla tavalla haikeanlaatuista, bloggaajakollegat olivat mainiota väkeä. Ja se uusi kirjasto, jota hämäläisrunoilija jo kehuikin (meillä oli sattumalta sama matka), onnistui arkkitehtuurinsa rennon abstraktiuden ja tammipintojensa pidättyväisen lämmön voimin kohottautumaan kolkohkon kaupunkinsa lempeänyleväksi monumentiksi.
Tuttu kasvo Marko Survonen kirjoitti tilaisuudesta Turun Sanomiin artikkelin, joka viimeistään pakottaa myöntämään, että muuan karvanaamainen renttu oli äänessä leijonanosan ajasta. Tänä aamuna siistin vähän tuota naamaa, ikään kuin systeemi kelpuuttaisi sänkikompromissin...
Lankapuhelimen sointi tietää harvoin hyvää: alkuillan puhelinmyyjä kauppasi partahöylää. Häiritsi rauhaani mainostaakseen teiniviiksisen pojanklopin äänellä jotain kolmen ja puolen euron hintaista tuotetta! Olen harmitellut, etten ole tullut ostaneeksi Kevätpörriäistä; olen vain viittilöinyt jotain epämääräistä ja aremmista lapsista näyttänyt ilmeisesti niin pelottavalta, etteivät nämä ole uskaltaneet tarjota lehteä.
Verkostoitumisen myötä blogini mahtipontinen nimi on sivumennen sanoen alkanut näyttää aiempaa kiusallisemmalta, tuo "minä" suhteettoman suurelta. Lievä egosentrinen uhittelu tuntui anteeksiannettavammalta aikana, jolloin blogi-ilmiön ajatteleminen ei-marginaalisena kuului käytännössä ehdottomasti leikin kategoriaan. Sanomalehtien kulttuuriosastot ovat ehkä marginaalisia, mutta edustavatko ne leikkiä?
Selailin taannoin Tommi Liimatan (olen päättänyt vastedes lihavoida kaikki ei-fiktiiviset henkilönnimet, kuten kunnon kansalaisjournalistin kuuluu) sarjakuvakirjaa Masturbaatio Ranualla. Siinä esiintyy useita tragikoomisia sankareita, joista yksi kirjoittaa 800-sivuisen magnum opuksen nimeltä "Minä ja minä"...
Mitäs tässä muuta? On tehtävä kuvia. Vappudedis lähestyy uhk.
Luonnehdinta kuulostaa kotoisalta. Se viittaa Unelmien keskustakirjastoon. Ohjelma alkaa Helsingin vanhalla linja-autoasemalla jo huomenna puoleltapäivin. Esillä on oikeita kirjailijoita sekä Tuomas Toivosen toimistoineen visioima pienoismalli.
Länsinaapurin pääkaupungissa ovat muuten kaupunginkirjaston suunnittelukilpailun finalistit nähtavillä Kulturhusetin aulassa.
