Huomattu kaipuu

Huomaan kaipaavani pakotonta ja kiireetöntä toden tuntua, jossa on mukana muita. Onko meillä varaa tällaiseen ylellisyyteen? Huomaan kaipaavani suuntia, joihin sanat ja unet voivat kasvaa vapaasti.

Henkilökohtaisella tasolla

Koetan sanoa, että koetan sanoa, että koetan sanoa, että koetan sanoa, että koetan sanoa, etten haluaisi luovuttaa aivan vielä.

Meta-ajate

Miksipä en rakastaisi blogi-ilmaisua. Se pysyy yhä jotenkuten työn- ja roolijaon ulkopuolella, hiukan tekoälytekstin tapaan mutta kielimalleja hitaampana ja ihmisten suunnasta ja suuntaan avautuvampana eli siten kaikin tavoin herkempänä, jos se suinkin on mahdollista. Oikeastaan tämä julkinen pöytälaatikkoni (Timo Harjun kirjeenvaihtotaideteos ”Tuntematon erityinen” teki pienimuotoisuudessaan ja hillityssä oivaltavuudessaan suuren vaikutuksen, kun näin sen taannoin Oulussa; siinä oli pieniä pöytälaatikoita ja kirjeitä joltakulta tällaiselta jollekulle tuollaiselle js päinvastoin) tuntuisi sijaitsevan jo kauempana välittömän markkinahumua muodoista kuin siellä täällä lojuvat muistivihkoni, jos ryhtyisin pitämään monologeja tällä katederilla. Kirjallisuuden koko idea on siinä, että joku joskus lukee jossain, ja kaikessa sentimentaalisuudessaankin se on parempi kuin moni muu idea.

Jalouskasvun harhoista

Odotan teksti-ilmaisulta paljon. Unissa tämä ilmenee monin tavoin, kunnian himo, muu himo, toisaalta outo itsehalveksunta, jossa eläydyn luovan koneen kurjaan osaan, koneen (kuin unen) mukaan kirjaan, osaan…

Voisiko jostain Anne Carsonin Nobel-palkinnosta olla jonkin mutkan kautta olla jotain apua? (Epäröin tuon kysymysmerkin lisäämisessä.)

Kerään tietoa, en tiedä. Tämä on tunnettua, jos jokin lähelläni on tunnettua. Taas kerran on monta mieltä, kuten aina. Aina on monta mieltä, ja unissa tunnen, ennakoin, ennustan tai aavistan tuntevani ihmiset, joita en tunne ja joita ei ole. Yksi kerrallaan, loputtomasti, lopullisesti.