30.3.10

Illuusio II

Luettelin illuusioita, jotka ovat ehtineet jauhautua jaloissani.

Musiikista saan illuusion, mutta sitä en epäile. Musiikki, kuten voidaan esittää, on oma totuutensa. Ajatus on hämmentävä, mutta musiikki ei esitä mitään vaan riittää itse, hyvä musiikki määrättömiin.

Suora totuussuhde ilman representaatiota? Avoimen järjetön idea, jota ei kutenkaan tarvitse esittää tai epäillä, kun oletetaan jokin Bachin tapainen.

Entä illuusio itse, sen perikuva: mielikuva, harhakuva, kuva? Hyvin varhainen, hyvin harhainen: esitys ilman erityistä syytä. Poimittu palanen, näyte, perhosen imago. Kuva on maallisen rakkauden kohde, kontingentti, traaginen. Kuin kasvot, sen voi menettää.

Runokuva ei ole esitys niin kuin tavallinen valokuva, vaan tekstin kuolettamisen keino. Suora suhde korvataan epäsuoralla.

Ettei sanota selkeästi, koska se loisi illuusion. Tämäkin on illuusio, mutta mahdollisesti kaunis.

Aina ovat neuvomassa, miten pitäisi suhtautua. Mitä väliä sillä miten suhtautuu, kunhan ei ole aina neuvomassa? En ota mielelläni kantaa – nyt joudun sanomaan jotain todella pöyhkeää ja tekopyhää – vaan näytän mieluummin esimerkkiä. Hyvää vai huonoa, päättäkööt itse.

Osaan edelleen uppoutua kuvien tekemiseen. Toivoisin voivani luottaa niihin, vaikka oma kasvuni, joka jatkuu ja kertautuu, turmeli ne jo varhain.

Kuva on loputtoman epäiltävä kuin valta. Valta on sillä, joka saa ja kehtaa pystyttää epäjumalankuvansa temppeliin.

Jossa soi musiikki.

2 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

On tärkeää nostaa musiikki kuvan rinnalle. Mietin millaista musiikkia egyptiläiset hovit ovat soittaneet kun faarao on viety pyramidin hautakammioon.

En tiedä tosi-epätosi -dikotomiasta tässä suhteessa. Kuvittelen että se olisi kuva Lännen maasta.

Mutta jos ajattelee suoraa kontaktia, niin puhe - myös kirjoitus - on ehkä se vaikeimmin hallittava. Ehkä myös epätarkin.

Timo kirjoitti...

Kenties pelkään juuri suoraa kontaktia ja yritän siksi kirjoittaa tavalla, jossa hankaluus ja epätarkkuus nousevat pintaan asti.